Saavuimme Käyrän pysäkille Helmikuun 22 p 1910 illalla klo 11, eräs laitoksen katsastaja nimeltään Kovanen oli meitä vastassa. Olin silloin 9 v vanha. Oli kuin unennäköä kun jouduin vaihtamaan kotia. Oli vaikea käsittää, että täytyi erota rakkaista kasvatusvanhemmistaan. Kun isä lähti kotiinsa itkin todella katkerasti todellisia lapsen kyyneliä. Kesti pitkän aikaa kun aloin sopeutua uuteen olinpaikkaani. Alussa ajattelin lähteä karkuun, mutta en kuitenkaan uskaltanut.

Laitoksen johtaja oli ankara, nimensä muuten oli S.S. Salmensaari. Opettajana oli eräs hyvännäköinen vanha ukko M. Laitinen, ankara kasvattaja hänkin. Oppilaita oli tuossa laitoksessa kokonaista 68, jotenka ei seurasta puutetta. Yleensä samanlaisia vekkuleita kuin minäkin. Syvästi kaduin kuitenkin sitä kun jouduin vaihtamaan kotia, mutta oli myöhäistä enää katua.

Kerron vähän laitoksen järjestyksestä. Aamulla piti nousta klo 6, kasvot ja hampaat piti pestä. Ennen kuitenkin eli juuri kun noustiin piti kaikkien rukoilla aamurukous katsastajan mukana ääneen.

Sitten piti kaikkien pukea itsensä asianmukaisesti, ja lähdimme aamuhartauteen, jossa kaikki otimme omat virsikirjat ja johtaja ilmoitti mikä virsi milloinkin piti laulaa. Opettaja Laitinen soitti urkuharmoonia, jonka mukana sitten lauloimme. Sen jälkeen johtaja alkoi pitämään pienen saarnan, jonka jälkeen taas lauloimme opettajan määräämän virren. Tavallisesti tuo aamuhartaus kesti noin 20 minuttia. Sitten menimme aamupalalle, johon kuului mukillinen lämmintä maitoa ja pala leipää. Sunnuntaina aamulla saimme kahvia ja vehnästä. Noin puoli 8 aikaan menimme lukemaan läksyjämme aina yhdeksään saakka. Jolloin ruokakello kutsui aamiaiselle. Aamiainen sisälsi tavallisesti perunoita ja kastiketta sekä jotain puuroa.

Sen jälkeen meillä oli aamiaistunti, joka kesti 10 saakka. Taas kello kutsui meitä jolloin oli mentävä riviin, jolloin myös meidän oli kunkin mentävä omalle luokallemme. Jota kesti aina kello 1 saakka kunnes taas ruokakello kutsui päivälliselle. Samaten kun aamiaistunti niin päivällistuntikin kesti tunnin siis 2 saakka. Sen jälkeen ne jotka olivat ensimmäisellä ja toisella osastolla joutuivat erilaisiin töihin, kun taas ne jotka olivat viimeisillä osastoilla joutuivat kouluun. Oli niitä jotka halusivat olla ulkotyössä ja ne tavallisesti joutuivat puita sahaamaan ja hakkaamaan. Toiset olivat omaksuneet puusepän opin ja he menivät verstaaseen. Suutarit omaan ammattiinsa, sekä räätälit. Oli myöskin hevosmiehiä, mutta he olivat jo vanhempia oppilaita, jotka jo pian pääsivät maailmalle.

Kun siis me ensimmäiseen osastoon kuuluvat oppilaat kävimme koulua aamupäivällä, olivat viimeisen osastojen oppilaat koulussa iltapäivällä. Oli välttämätöntä tämmöinen järjestely. Opettaja kun oli ainoastaan yksin, joka opetti kansakoulun aakkosia. Koulu ja työt kestivät 2 – 6 saakka. Jolloin 6 alkoi taas läksyjen luku. Kunnes sen katkaisi ruokakello illalliselle klo 7, jona oli toisinaan kaurapuuroa ja ruispuuroa. Sen jälkeen alkoi vapaa aika toiset lainailivat kirjaa (lainakirjasto oli) joiden ääressä viettivät aikansa kun taas toiset muuten kisailivat. Kello 9 sitten kutsuttiin iltahartauteen ja sen jälkeen nukkumaan. Aamuinen rukoushetki toistui, sen jälkeen kukin menimme tilallemme nukkumaan.

Joka makuuhuoneessa oli erikoinen yökatsastaja, joka valvoi, että nukuimme kiltisti. Kunnes taas herätettiin meidät aamulla klo 6 ylös. Tämmöistä se lukujärjestys suunnilleen oli paitsi sunnuntaina jolloin oli meidän mentävä klo 10 kirkkoon, sielä meidän piti käydä joka pyhä. Kun taas kesä tuli, loppui koulu, ja kova työnteko alkoi. Laitoksella nim oli suuret peltoalat viljeltävänä, lehmiä oli 86, hevosia 8. Laitoksen näet piti tulla omillaan toimeen. Yleensä koulusta, läpäisin hyvin. Ensimmäinen ammattioppini oli räätälin, sittemmin koetin päästä puusepän oppiin, joka sitten onnistuikin. Sen jälkeen halusin päästä hevosta ajamaan.

Kuten näet, yleensä ei ollut minulle mitään erikoista kutsumusta, jotenka olin tavallaan tuuliajolla.

Sitten oli ns. järjestäjät, joiden tehtävänä oli erinlainen puhdistustyö, kuten ruokaastiain pesu, lattian lakaisu, puitten kanto, lehmien hoito, luokkahuoneiden järjestyksessä pito ja joka maanantai sekä tiistaipäivänä alusvaatteittemme ja lakanoidemme pesu, eli pyykkipäivät. Näissä pyykinpesu hommissa oli aina 14 poikaa, joiden piti puhdistaa koko  laitoksen oppilaiden alusvaatteet. Ruokasalin lakaisijana ja pöytienpuhdistajana oli aina yksi poika kerrallaan, kun taas astioiden pesijöitä oli 4. Luokkahuoneiden järjestäjänä piti huolen myös 1 poika.

Kaikkia tämmöisiä töitä varten piti olla aina viikon kerrallaan. Viikko alkoi aina maanantaina. Työvuorostaan sai tietää sunnuntaina iltahartauden jälkeen, jolloin johtaja sen luki julki.

Kesäisin oli perin hauskaa varsinkin kun Aurajoki oli aivan vieressä, että pääsimme hyvin usein uimaan. Myös kaloja saimme aika paljon, sillä harrastelimme ahkeraan kalastusta.
 
Retkeilyjä teimme hyvin usein, varsinkin matka ns. Paraisten vuorelle oli hyvin rattoisa, jonne näkyi Turun Tuomiokirkon torni vaikka matkaa oli melko pitkä, 28 km., näkyi tuo torni hyvin, vuori näetsen oli hyvin korkea.

Monasti järjestivät uintikilpailuja, joissa hyvin monta kertaa sain ensimmäisen palkinnon, tietysti olimme jaetut ikämme perusteella, sillä muutenhan kilpailu olisi ollut epätasainen. Palkinnot olivat kuten hunajaa, karamellejä, limonaadia, vehnästä ja muuta semmoista, joka poikia miellytti.

Se oli hauskaa kun pääsi lehmiä paimeneeseen, 2 poikaa aina kerrallaan. Eväät mukaan ja ne vasta olikin maukkaita. Aamulla mentiin jo 6 aikaan sekä palattiin noin 7 aikaan illalla. Ne jotka pääsivät noiden eläinten paimeniksi, saivat yleensä olla aina koko kesän ajan. Siellä sitä vietettiin tosi suvi ilmoja aivan vapaudessa. Luonnollisesti en silloin voinut niin hyvin ymmärtää kuin nyt kun tätä kirjoitan. Vappu, Helluntai ja Juhannus vietettiin suurin juhlallisuuksin toimihenkilöiden myötävaikutuksella.

Minun täytyy tunnustaa, että sittenkin kaikesta ankaruudesta huolimatta, olen iloinen, että olin tuolla turvakodissa, mikä olisinkaan nyt jollen olisi tuota käynyt läpi.

Jäi huomauttamatta, että kerran vuodessa pääsimme lääkärille ja hammaslääkärille. Silloin aina kävimme Turun kaupungissa asti. Tapamme olikin huomauttaa toisillemme ”tulisi kesä että päästäisiin Turkuun”. Kävimme aina nimittäin kesällä milloin junalla toisinaan hevosen kanssakin. Emme tietysti yhtäaikaa voineen mennä vaan noin 18 – 20 poikaa kerrallaan.

Siellä sitten pyysimme rahaa ihmisiltä – salaa tietysti – sillä oppilailla ei saanut olla rahaa taskussaan. Jolla rahalla sitten ostimme enimmäkseen tupakkaa. Olimme nim. melkein kaikki jo aika tupakkamiehiä.

Yleensä oli tupakanpoltosta ankara rangaistus jos vaan kiinni joutui tavallinen satsi oli viikon aikaa koppia.

Talvea myös odotimme aina ilolla. Lapset kun yleensä ovat kovia hiihtäjiä. Saimme nimittäin laitoksen puolesta hyvät sukset, jotenka ei suru painanut, jos oli oikein kiltti ja tottelevainen niin vieläpä antoivat luistimetkin. Hyviä olivat hiihtomäet, että vielä tänäpäivänä olen tavallinen mäenlaskija. Luistimia en milloinkaan saanut laitoksen puolesta, ehkä en ollut tarpeeksi kiltti ja tottelevainen..

Oli mulla toki hyvät luistimet sentään. Eräs hyvä setä kun antoi ne minulle. Asia näetsen on niin, että erään kerran kun pyysin tupakkirahaa, hän sanoi ettei noin pieni poika saa vielä polttaa mutta kuitenkin hän mahtoi pitää minusta, koska kysyi, että jos saisin luistimet voisinko luvata olla polttamatta tupakkaa, johon luonnollisesti suostuin. Ja niin tuo setä osti sitten luistimet minulle. Kuitenkaan en voinut pitää lupaustani, sillä kaikkinainen luvattomuuden harjoittaminen sehän se vasta kiihoitti meitä oppilaita.

Monasti sitten voitin noilla samoilla luistimilla palkintoja, sillä talvellakin pantiin kaikenmoisia kilpailuja pystyyn. Se oli oikeaa miesmäisyyttä kun pääsi palkinnoille.

Joulun vietto se oli suurin juhlallisuus. Silloin saimme oikein paljon syödäksemme, mikä vielä mukavampaa oli se kuin saimme olla niin monta päivää aivan vapaana. Me nim. joilla ei ollut järjestysvuoroja.

Silloin tavallisesti jolloin emme viitsinyt hiihtää tai luistella, pelasimme semmoisia pelejä ja melkein aina jouluksi saimme namusia saimme joka joulu runsaasti. Tavalliset pelimme olivat kuten tammipeli, kirjailijapeli ja shakkipeli.

Yleispiirtein se elämä oli tuommoista kun edellä olen maininnut. Koetan luetella muutamia rangaistusmuotoja, joita sovellettiin semmoisiin pahankurisiin lapsiin, jotka ei hyvästä neuvosta ottaneet vaaria. Minun täytyy tunnustaa että olin yksi noiden joukosta.

Jos valehtelemisesta saatiin kiinni, niin ensimmäisellä kertaa pääsi hyvällä isällisellä neuvolla ja varoituksella, mutta jos usein toistui, seurasi raippoja. Tupakanpoltosta, karkaamisesta ja muusta pahimmista kepposista sai tavallisesti koppia. Ajan pituus tietysti riippui rikoksen raskauttavasta laadusta.
Laitoksella oli kolme putkaa, jotka olivat yksinäisiä, lasit olivat läpinäkymättömiä, ettei näkisi ulos. Koppiruoka tavallisesti oli silakkaa, perunaa leipää ja vettä. Joskus toki toivat sentään muutakin ruokaa. Monesti olin kopissa, että tiedän sen katkeran rangaistustaksan. Pisin aika kun oli lupa pitää yht’mittaa saivat pitää kolme viikkoa. Monta katkeraa hetkeä olen viettänyt noissa suojissa. Ollessani siellä monasti lupailin itselleni: ”Nyt olen kiltti, en koskaan toimita itseäni koppiin.” Mutta kun pääsin pois lupaus haihtui mielestäni ja jouduin uudestaan.

Väärinkäsityksen välttämiseksi tahdon sinulle huomauttaa, etten suinkaan ollut kaikkein vallattomampia oppilaita. Monet saivat olla paljon enempi kopissa sekä saivat raippoja enemmän kuin minä.

Kuitenkin kun on nuori, ei aina huomaa, että tarkoitus on parhain opettaa poikasta hyvään elämiseen. Juuri sen tähden moni nuori ei ota hyvästä neuvosta vaarin, vaan tekee kaikenmoista luvatonta. Ja minä olin yksin noiden joukosta.

Kolme kertaa karkasin tuosta laitoksesta kävelemällä menin aina Poriin saakka ja joka kerta jouduin tietysti kiinni ja sain asianmukaisen rangaistuksen.

Vuonna 1912 muuttui johtaja, sekä tuli muutakin järjestelyä. Johtajaksi tuli herra A. Jäntti. Opettaja M. Laitinen meni eläkkeelle. Nyt tuli opettajia kaksi, toinen ensimmäiselle osastolle ja toinen viimeisille.  Toisen opettajan nimi oli P. Sinisalo sekä toisen S. Wälimaa. Sinisalo oli torvisoittotaitoinen ja sen perusteella ostivat laitokselle torvet. Kun minulla oli tavallinen musiikkikorva sain alkaa harjoittelemaan torvella soittelemaan. Kornetti oli ensimmäinen torvi kun koetin puhaltaa. Hyvinhän minä opinkin, johtaja sanoi, että olen paras soittaja.

Meille pillipiipareille oli sitten monta etua, e tarvinnut ottaa osaa enää minnekkään järjestystöihin osaa, hyvin vähän muutenkin työhön. Kovasti koettelimme harjoitella soittamaan. Kun sitten myöhemmin opimme, kutsuttiin meitä moneen paikkaan antamaan näytteitä soittomme taidosta. Siinä lähellä oli ns. seurojen talo, jossa oli usein iltamia, jonne hyvin usein pääsimme soittamaan. Tupakan poltostakaan ei Sinisalo niin välittänyt, olimmehan taiteilijoita. Joka kerran kun oli Aabelin päivä soitimme johtajan akkunan alla – johtajan nimin kun oli Aabeli Jäntti – ja saimme aina asianmukaiset kahvit vehnäsineen ja konfehteineen. Myöskin soittokunnan johtaja pani minut nuottia kirjoittamaan, ja siinä oli etuisuuksia, joita en osannut ennemmin uneksiakaan. Oloni oli hyvinkin mukavaa. Ja saanpa sanoa, että tuo torvisoiton alkeisoppi on elämäni varrella ollut hyvänä apuna.

Onnettomuuksia ei minulle tapahtunut, lukuunottamatta erästä kertaa, jolloin putosin heikkoihin jäihin, josta toverini minut pelastivat. Sekä kerran uimamatkalla, tai paremmin sanoakseni, kun harjoittelin uimaan, josta ikään minut pelastivat.

Unohdinpa mainita, että Pruukkalassa – se oli pitäjän silloinen nimi, jossa Käyrä sijaitsi, nyttemmin Aura – vuonna 1914 kesällä, päivää en muista tarkalleen, oli Varsinais-Suomen laulujuhlat. Silloin otti soittokuntamme osaa kilpailuun. Saimme toisen palkinnon, kukaan ei saanut ensimmäistä. Siinä näet, että olimme aika hyviä pelimanneja jo silloin. Palkintotuomarit olivat eteviä musiikkimiehiä. Turun Mikaelin kirkon urkuri ja suuri säveltäjä Oskari Merikanto. Jotenka emme saaneet palkintoa ja kunniakirjaa, muuten vaan ansaittu se oli. Soitin silloin Barytonia. Kilpailukappaleet olivat ”Oi äiti parka ja raukka”, ”On tyyni nyt” ja eräs  marssi. Olin silloin 13 vuotta vanha kun esinnyin herrojen edessä.

Vuosi 1914 lopetin kansakoulun käynnin hyvillä arvonumeroilla, mutta kun olin näin nuori en voinut vielä käydä tuota silloin välttämätöntä rippikoulua. Kuitenkin parin vuoden jälkeen koulustapääsemiseni eli 1916 sain luvan astua kirkkoon rippikoulun penkille.

Pääsin edes samana vuonna Helluntaina, silloin oli  minulla päällä musta puku ja kovat kaulukset kaulassa sen ajan tavan mukaan.

Kaksi viikkoa jälkeen helluntain sain kirjeen, jossa sanottiin että kasvatusisäni on vaikeasti sairaana, ja että odottavat kuolemaa. Johtaja oli kirjeen jo aukaissut ennen minua, sillä oli tapana, että oppilaat saisivat lukea vaan kunnollisia lähetettyjä kirjeitä. Ja kun tuossa kirjeessä oli vielä toivomus, että pääsisin katsomaan ukkoa vielä ehkä viimeisen kerran, niin johtaja suhtautui suopeasti anomukseeni päästä katsomaan sairasta vanhusta ennen kuin hänestä aika jättää.

Niin aloin valmistamaan matkaa, yksin eivät päästäneet sentään vaan tuli mukaan opettaja Sinisalo. Hänellä sattui olemaan samalla jotain asiaa Poriin, niin että peräänkatsominen sopii aivan hyvin.

Ja niin sitten lähdimme junamatkalle klo 10 ap. Matka oli varsin mukava, opettajakin oli aika höveli minulle, tarjosipa jo tupakkaakin sanomalla, että:”Koska sinä kerran soitit johtamassani soittokunnassa, ja kun jo pian pääset poiskin, niin passaahan se vähän jo vetäistä.”

Mukavat eväätkin olivat laittaneet matkaan oikein yhteiset, joita nautimme mielihyvin ja hyvällä ruokahalulla, ainahan ruoka matkalla maistuu.

Pian kuitenkin matka lyheni ja jo klo 11 illalla tulimme Nakkilan asemalle. Opettaja uskoi nyt minun yksikseni ja matkaa jatkaen matkusti yksin Poriin. Kesäinen yö kun oli valoisa, niin hyvin muistorikasta oli tallustella entiseen kotiin päin. Matka oli 6 km asemalta. Pian se kuitenkin joutui. Kaihoisasti muistelin vanhoja paikkoja ja tanhuaita. En tarkalleen tiedä aikaa milloin saavuin torpan oven eteen, aamuyö se kuitenkin oli koska päivä jo alkoi sarastaa.

Koputin ovelle kotvan aikaa ja kuului liikettä sisäpuolelta. Askeleet lähestyivät olinpaikkaani. Ääni kysyi:”Kuka siellä?”, Oskarihan täällä on tullut isää katsomaan vastasin.

Ovi aukeni ja näin kasvatusäitini hämmästyneet kasvot. Hänen ensimmäiset tervehdyksensä olivat jotakuinkin seuraavat:” Eihän Oskari meitä unohda, Jumala muistaa rukousta, tule nyt sisään keitetään kahvia, olethan väsynyt.” Kovasti hän minua syleili.

Menimme sisään, äiti sytytti himmeän öljytuikun palamaan. En ikinä unohda sitä näkyä, joka minut kohtasi. Sängyssä makasi ”luuranko”, sellaiseksi oli kauhea tauti, syöpä, kasvatusisäni runnellut.

Ennen niin komea ja voimakas mies, nyt vaan muisto. Kyyneleet nousivat virtaamaan silmiini. Syöksyin kasvatusisäni kaulalle, en mitenkään jaksanut ymmärtää, että hän pian menisi iäisyyteen. Raskas oli tuo hetki nuorelle pojalle, en mitenkään voi sitä tässä sinulle kuvata.

Kun sitten oli kaikki ensimmäiset kysymykset tehty alkoi kasvatusäitini keittämään kahvia, ja minä pyysin enkö saa mennä Pojua talliin katsomaan. Pikku melkein taisi minut tuntea, niin iloisesti se hyppeli kun sen nimeä mainitsin ja sitä silitin.  Hän sanoi, että ei oikein sovi mennä yöllä talliin Pojun unta häiritsemään, mutta kun itsepintaisesti pyysin, niin antoi lyhdyn ja avaimen, että pääsin sisälle. Poju makasi pilttuussaan kun astuin sisälle. Menin Pojun luokse ja taputin sitä. Poju oli mukana ja liehutti häntäänsä niin ahkerasti. Poju hörähteli hyväntahtoisesti ikään kuin olisi tuumannut, että: ”Tulethan minuakin vanhaa työjuhtaa vielä katsomaan!”. Olin niin iloinen kun katselin vanhoja paikkoja. Mutta kun näin kasvatusisäni kalpeat kasvot niin hajosi koko illusiooni. Kasvatusisäni puheli minulle paljon hyviä asioita ja neuvoeli minua elämän taipaleella. Erikoisesti hän teroitti minulle Herran pelkoa.

Kävi katsomassa vanhoja lapsuustovereitakin, jotka olivat hyvin hämmästyneitä kun ilmaannuin heidän ilmoilleen. Kyllä siinä oli kysymistä jos mitä. Pitivät minua hyvänä, kahvittivat ja monta muuta hyvää antoivat. Aikakin alkoi kulumaan loppuun, olivat nim. vaan varanneet pari päivää aikaa.

Kasvatusäitini kysyi enkö tulisi heille takaisin, hän nim. ei halunnut minusta luopua, varsinkaan nyt kun isän loppu oli lähellä. Sanoin, että jos vaan pääsisin laitokselta pois, niin varmasti tulisin. Hän lupasi lähettää kirjeen johtajalle asiasta. Kasvatusisä antoi muistoksi mustakuorisen taskukellon minulle, ei sanonut sitä enää tarvitsevansa. Minun siis piti valmistaa itseäni paluumatkalle. Jätin hellät jäähyväiset, kasvatusisä toivotti Jumalan huomaan, kasvatus äiti syleili minua kuin lähdin. Männistön Eemeli tuli saattamaan oikein hevosen kanssa.

Saavuimme asemalle klo 1 jossa Sinisalo oli sopimuksen mukaan jo junassa, ja josta sitten jatkoimme matkaa Käyrän pysäkille ja edelleen laitokselle.

Taas alkoi tavallinen arkipäiväinen elämä iloinen ja suruineen. Olin niin ikävissäni, että seuraavana päivänä menin johtajan pakinoille pyytämään pois. Hän sanoi, etten ole vielä tarpeeksi valmis itseäni elättämään. Ja siihen se sillä kertaa jäi. Kunnes tuli kirje, jossa ilmoitettiin kasvatusisäni kuolleen ja pyydettiin minua Kuusistoon. Kasvatusäiti lupasi huolehtia minusta.

Johtaja harkitsi oikeaksi luovuttaa minut laitoksen kirjoista pois. Olin silloin puusepän verstaassa työssä kun sain tuon mielestäni hyvän uutisen. Puuseppämestari Uusitupa sanoi, että ennen kuin lähden pitää minun valmistaa itselleni matka arkku, jossa voisin säilyttää kaikenmoisia tavaroitani. Se oli semmoinen tapa, että kaikki laitoksen oppilaat saivat arkun ja kapsäkin kun poistuivat laitoksesta.

Ja niin aloin valmistaa arkkuani. Muistaakseni se kesti noin parin viikon päivät. Sitten koitti juhlallinen hetki.

Oli tiistai päivä Lokakuun 28 p 1916 kun astuin junaan Käyrän pysäkillä, nyt jo yksinäni. Tunnustaa täytyy, että kun juna lähti, ja näin saattajat, niin kyyneleet nousivat silmiini, tosin vaan hetkeksi, sillä sittenkin olin mielissäni kun pääsin vapauteeni. Näin päättyi yli kuuden vuoden oleskelu laitoksella. Sain kaksi uutta pukua, paljon alusvaatteita, uudet saappaat, kengät sekä kaikki oppikirjat kuin myöskin koulutyöni. On ikävää kun olen ne hukannut, muuten saisit nähdä isäsi lapsuuden tavaroita. Ei ole muuta jälellä kuin kansakoulun todistus.