Synnyin eräänä kylmänä tammikuun päivänä Kokemäellä, synnyin nim. tammikuun 11 1901 äitini kotimökissä. Isäni oli peltiseppä, hänellä oli oma verstas. En ole parhaalla tahdollanikaan saanut kodistani oikein selvää kuvaa.  Oma kotini oli kuitenkin Porin kaupungissa. Isäni oli rikkaista vanhemmista ja näin ollen hänellä oli varakkaita sukulaisia. Äitini oli taas perin köyhästä kodista ja tuona aikana ei oikein sopinut, että rikas ja köyhä menivät naimisiin. Näin ollen isäni sukulaiset eivät katsoneet äitiäni suinkaan hyvillä silmin. Voit käsittää että isäni ei ollut parhaissa väleissä sukulaistensa kanssa. Tämä selittää minulle syyn miksi minä synnyin tuolla äitini kotimökissä vaikka minulla silloin oli hyvä koti Porissa. Veljeä minulla on ollut yksi, minua vanhempi Karl Johan -niminen merimies muuten ammatiltaan. Nuorempia ollut kaksi velipuolta, eri isästä kuin minä olen. Isäni riita kehittyi pian hyvin pahaksi sukulaistensa kanssa, joka johtui siihen, että isäni alkoi juomaan, rupesi välinpitämättömäksi liikettään kohtaan. Ja lopuksi lopetti päivänsä hirttämällä. Olin silloin 3 kk vanha kun tuo tapahtui. Siis en muista nähneeni isääni ollenkaan.

Hänen varansa kuluivat kaikki juomiseen ja taisi sukulaiset mahdolliset loppujäämät pimittää. Oma tätini on muuten minulle ollut aina hyvin ilkeä. Kun siis isä-vainaja ei jättänyt mitään puruja, niin äitini kohtalo tulevaisuus kangasti varsin synkältä. Tämän tuloksena oli kuitenkin, että äitini minut ylenantoi, suoraan sanoen hän hylkäsi minut, oman poikansa. Kun siis äitini ei tahtonut minusta enää välittää, tai ehkä hän ei voinutkaan, kuitenkin hän oma äitini on aina minua hyvin kylmästi katsonut. Sanalla sanoen ei ole koskaan tuntenut äidinrakkautta, niin minut vietiin köyhäintalolle lasten osastoon Porissa, ja siellä sain olla kunnes tuli elämänmuutos kohdalleni. Niukkojen tietojen mukaan, joita olen saanut, olin silloin lähes 4 kk vanha kun äitini minut hylkäsi.

Seuraa vuosi 1904, jolloin minut otettiin kasvatiksi erääseen torppaan Nakkilan pitäjälle Leistilän kylään. Niin olin silloin vaivaistalolla kun minut haki eräs kiltti pariskunta, perin hyväsydämmiset kumpainenkin. Lapsia kun ei heillä ollut niin ottivat ottolapsen, joksi jouduin minä. Kasvatti-isäni nimi oli Henrikki Kuusisto vaimonsa Fiina Amalia. En varmaan muista
kuinka vanha olin silloin kun aloin tajuta tämän maailman toljauksia mutta puheiden mukaan olin 5 vuoden vanha kun aloin tietämään tulevasta kodista. Kasvattivanhempani olivat ankaroita kristityitä ja koettivat kasvattaa itseäni kovassa Herran pelossa kuten silloin tavattiin sanoa. Muistan aivan elävästi vielä kun he pakoittivat minut lukemaan erästä Frazenin postillaa ääneen heille, heitä nim. oli paljon, kasvatusvanhempani oli nim. tapana mielihyvin luovuttaa asuntonsa hartaushetkien käyttöön. Olin silloin noin 7 v vanha kun jo osasin kokolailla lukea aapistikku kädessäni, sormieni välissä piti minun heille tankata, niin paljon ja pitkään että monta kertaa tuli pääni kipeäksi.

Mutta oli siellä hauskaakin naapureita kun oli aivan lähellä ja niissä paljon ikäisiäni lapsia, että ei ollut toki puutetta leikkitovereista. Monta kertaa tehtiin kepposia, josta sitten sain ansaitun palkkani, jos kiinni jouduimme. Tovereistani muistan erikoisesti Juho Rikströmin – kuoli vankileirillä 1918 – Emil Männistön, Kalle Rintalan, Uuno Palosen ja Vihtori Bärlundin, nämä ne olivatkin varsinaisia lapsuuden toveriani. Kesällä kävimme uimassa ja talvella luistelemassa, pieni joki kun oli aivan lähellä Kuusistoa. Vielä muistan kun lastenvalvoja Porin kaupunkin puolesta tuli katsomaan mitenkä minua oikeastaan kasvatetaan, Selinin fröökynäksi häntä sanoin (Selma Selin). Aina kun hän tuli, tiesi se, että sain nisusta ja toihan hän jonkun konfehteja. Kun sitten panivat minua kansakoulua käymään, niin jo nuori mieleni sanoi, että stop. Kiertokoulua olin jo käynyt monessa talossa siihen aikaan, vielä oli kiertokoulut muotissa. En voi sanoa mistä ihmeestä olin saanut kammon kansakoulua kohtaan, mutta niin vaan oli, että eivät saaneet minua pysymään koulussa. Kasvattivanhempani olivat hyvin kärsivällisiä minua kohtaan. Hyvin usein karkasin koulusta keskellä päivää, päämääränä Porin kaupunki, kunnes saivat kiinni ja taas seurasi asianmukainen selkäsauna koivuherran vitsoista.

Melkein jokaikinen pyhäpäivä kävimme Nakkilan kirkossa – matkaa oli 7 km – hevosella sentään ettei tarvinnut kävellä. Poju oli humman nimi, perin sävyisä olikin monta kertaa sille leipää syötin. Koirakin oli joka kantoi nimeä Pikku.

Tietysti ymmärrät poikani, että nämät on lapsuuden muistoja, jotenka en kaikkia tyystin voi muistaa, katkelmia nämät vaan on, joitain pisto-oloja lapsuuskentiltä.

Kun sitten koulunkäynnistäni ei tullut erikoista, niin alkoivat vanhukset – he olivat tosin jo vanhoja, 62 ja 68 v, ajattelemaan mitä minun kanssani olisi tehtävä (sivu mennen voin sanoa, että tuossa kasvatuskodissa oli eräs poika jonka nimi oli Sifferi Anttila, pitivät häntäkin kasvattipoikanaan, kun Kuusistosta lähdin oli hän jo 19 vanha ja minä olin vasta 9 v vanha, näin ollen kun ikämme oli näin erinlainen niin emme voineet olla leikkikumppaneita).

Kasvatti-isäni matkusti Poriin pyytämään neuvoa ja ohjausta itsestäni. En tiedä mikä oli tuloksena hänen Porin matkastaan, mutta kun hän tuli kotiin, antoi hän ymmärtää, että jos en ala käydä koulua ja ole kiltti heille, niin joudun eroon kasvatuskodistani. Uhkasivat mustalaisilla ja muilla pahoilla ihmisillä.

Kuusisto, jossa oli kotini, oli tämä torppa erään Nissilä nimisen talon alueella, sanalla sanoen oli Nissilän torppari. Tuo talon isäntä oli hyvin paha alustalaisilleen, kovin tarkka koetti olla. Kasvatti-isäni sai kokea monta kovaa nuhtelua tuon kovasydämisen isännän taholta. Vaikka olinkin ylen nuori pojanvekara tunsin jo suuttumusta pirullisia ihmisiä kohtaan. Tästä oli seurauksena että aloin vihata hirveästi tuota isäntää. Kun poikaset yleensä tekevät kaikenmoisia konsteja ja ilkitöitä niin miksi en minäkin olisi tehnyt. Kuten mainitsin jo edellä, oli minulla hyviä leikkitovereita, joiden kanssa olin viettänyt monta hyvää hetkeä.

Kun hyvin usein kuljin tuon Nissilän talon ohi, oli se varsin tuttu minulle. Sivuuttaessani eräänä kesäiltana tuon rakennuksen huomasin, että se oli maalattu tulipunaisella maalilla, kulmat ja akkunalaudat valkoiseksi. Päähäni pälkähti, ehkä pirullinen tuuma: ”Nyt on hyvä näyttää tuolle lihavalla ihramahalle kerrankin jotain”. Puhuin eräälle toverilleni että mitähän jos....

Yöllä paremmin aamuyöstä lähdimme tuota taloa kohti. Siinä viereisessä mökissä oli sitä mitä tarvitsimme. Hiljaa hiivimme torpan vajan eteen, mursimme oven auki, laskimme ämpäriin tervaa, otimme pensselit ja lähdimme työhömme. Vuoroin teimme työtä sillä aikaa kun toinen piti vahtia. Tervasimme tuon juuri maalatun uljaan talon seinät paikka paikoin, samalla akkunat onneksi kukaan ei huomannut meidän työntekoamme.

Kyllä siitä tuli aikamoinen tutkinto, siinä kysyttiin ja tarkkailtiin jos jostakin päin. Selvää ei tullut koskaan, ei tänä päivänä  kukaan tiedä tästä tapahtuneesta mitään. Sananparsi on tänä päivänä Nakkilassa ”Olet likainen kuin tervatut Nissilän seinät”. Olin silloin ainoastaan 8 v vanha jotenka olin syyntakeeton. Nyt seuraa elämäni käännekohta, josta saan kiittää että olen tämmöiseksi tullut.

Kun siis ei voineet minua kasvattaa tuolla kasvatuskodissani niin täytyi turvautua muihin keinoihin. Köyhäinhoitolautakunta nim. tuli siihen tulokseen, kun en halua käydä  koulua Nakkilassa, löytyy kai paikka jossa nöyrryn, ja niin määräsivät minut Käyrän turvakotiin. Muistan elävästi vielä kun lähdimme kasvatusisän kanssa Porin asemalta päämääränä Käyrän pysäkki. Muistan mitenkä kasvatusäitini tuli Nakkilan asemalle vielä katsomaan meidän ohimenoamme (molemmat jo kuolleet aikoja sitten, kunnia heidän muistolleen, parastani tarkoittivat.).

Saavuimme Käyrän pysäkille Helmikuun 22 p 1910 illalla klo 11, eräs laitoksen katsastaja nimeltään Kovanen oli meitä vastassa. Olin silloin 9 v vanha. Oli kuin unennäköä kun jouduin vaihtamaan kotia. Oli vaikea käsittää, että täytyi erota rakkaista kasvatusvanhemmistaan. Kun isä lähti kotiinsa itkin todella katkerasti todellisia lapsen kyyneliä. Kesti pitkän aikaa kun aloin sopeutua uuteen olinpaikkaani. Alussa ajattelin lähteä karkuun, mutta en kuitenkaan uskaltanut.

Laitoksen johtaja oli ankara, nimensä muuten oli S.S. Salmensaari. Opettajana oli eräs hyvännäköinen vanha ukko M. Laitinen, ankara kasvattaja hänkin. Oppilaita oli tuossa laitoksessa kokonaista 68, jotenka ei seurasta puutetta. Yleensä samanlaisia vekkuleita kuin minäkin. Syvästi kaduin kuitenkin sitä kun jouduin vaihtamaan kotia, mutta oli myöhäistä enää katua.

Kerron vähän laitoksen järjestyksestä. Aamulla piti nousta klo 6, kasvot ja hampaat piti pestä. Ennen kuitenkin eli juuri kun noustiin piti kaikkien rukoilla aamurukous katsastajan mukana ääneen.

Sitten piti kaikkien pukea itsensä asianmukaisesti, ja lähdimme aamuhartauteen, jossa kaikki otimme omat virsikirjat ja johtaja ilmoitti mikä virsi milloinkin piti laulaa. Opettaja Laitinen soitti urkuharmoonia, jonka mukana sitten lauloimme. Sen jälkeen johtaja alkoi pitämään pienen saarnan, jonka jälkeen taas lauloimme opettajan määräämän virren. Tavallisesti tuo aamuhartaus kesti noin 20 minuttia. Sitten menimme aamupalalle, johon kuului mukillinen lämmintä maitoa ja pala leipää. Sunnuntaina aamulla saimme kahvia ja vehnästä. Noin puoli 8 aikaan menimme lukemaan läksyjämme aina yhdeksään saakka. Jolloin ruokakello kutsui aamiaiselle. Aamiainen sisälsi tavallisesti perunoita ja kastiketta sekä jotain puuroa.

Sen jälkeen meillä oli aamiaistunti, joka kesti 10 saakka. Taas kello kutsui meitä jolloin oli mentävä riviin, jolloin myös meidän oli kunkin mentävä omalle luokallemme. Jota kesti aina kello 1 saakka kunnes taas ruokakello kutsui päivälliselle. Samaten kun aamiaistunti niin päivällistuntikin kesti tunnin siis 2 saakka. Sen jälkeen ne jotka olivat ensimmäisellä ja toisella osastolla joutuivat erilaisiin töihin, kun taas ne jotka olivat viimeisillä osastoilla joutuivat kouluun. Oli niitä jotka halusivat olla ulkotyössä ja ne tavallisesti joutuivat puita sahaamaan ja hakkaamaan. Toiset olivat omaksuneet puusepän opin ja he menivät verstaaseen. Suutarit omaan ammattiinsa, sekä räätälit. Oli myöskin hevosmiehiä, mutta he olivat jo vanhempia oppilaita, jotka jo pian pääsivät maailmalle.

Kun siis me ensimmäiseen osastoon kuuluvat oppilaat kävimme koulua aamupäivällä, olivat viimeisen osastojen oppilaat koulussa iltapäivällä. Oli välttämätöntä tämmöinen järjestely. Opettaja kun oli ainoastaan yksin, joka opetti kansakoulun aakkosia. Koulu ja työt kestivät 2 – 6 saakka. Jolloin 6 alkoi taas läksyjen luku. Kunnes sen katkaisi ruokakello illalliselle klo 7, jona oli toisinaan kaurapuuroa ja ruispuuroa. Sen jälkeen alkoi vapaa aika toiset lainailivat kirjaa (lainakirjasto oli) joiden ääressä viettivät aikansa kun taas toiset muuten kisailivat. Kello 9 sitten kutsuttiin iltahartauteen ja sen jälkeen nukkumaan. Aamuinen rukoushetki toistui, sen jälkeen kukin menimme tilallemme nukkumaan.

Joka makuuhuoneessa oli erikoinen yökatsastaja, joka valvoi, että nukuimme kiltisti. Kunnes taas herätettiin meidät aamulla klo 6 ylös. Tämmöistä se lukujärjestys suunnilleen oli paitsi sunnuntaina jolloin oli meidän mentävä klo 10 kirkkoon, sielä meidän piti käydä joka pyhä. Kun taas kesä tuli, loppui koulu, ja kova työnteko alkoi. Laitoksella nim oli suuret peltoalat viljeltävänä, lehmiä oli 86, hevosia 8. Laitoksen näet piti tulla omillaan toimeen. Yleensä koulusta, läpäisin hyvin. Ensimmäinen ammattioppini oli räätälin, sittemmin koetin päästä puusepän oppiin, joka sitten onnistuikin. Sen jälkeen halusin päästä hevosta ajamaan.

Kuten näet, yleensä ei ollut minulle mitään erikoista kutsumusta, jotenka olin tavallaan tuuliajolla.

Sitten oli ns. järjestäjät, joiden tehtävänä oli erinlainen puhdistustyö, kuten ruokaastiain pesu, lattian lakaisu, puitten kanto, lehmien hoito, luokkahuoneiden järjestyksessä pito ja joka maanantai sekä tiistaipäivänä alusvaatteittemme ja lakanoidemme pesu, eli pyykkipäivät. Näissä pyykinpesu hommissa oli aina 14 poikaa, joiden piti puhdistaa koko  laitoksen oppilaiden alusvaatteet. Ruokasalin lakaisijana ja pöytienpuhdistajana oli aina yksi poika kerrallaan, kun taas astioiden pesijöitä oli 4. Luokkahuoneiden järjestäjänä piti huolen myös 1 poika.

Kaikkia tämmöisiä töitä varten piti olla aina viikon kerrallaan. Viikko alkoi aina maanantaina. Työvuorostaan sai tietää sunnuntaina iltahartauden jälkeen, jolloin johtaja sen luki julki.

Kesäisin oli perin hauskaa varsinkin kun Aurajoki oli aivan vieressä, että pääsimme hyvin usein uimaan. Myös kaloja saimme aika paljon, sillä harrastelimme ahkeraan kalastusta.
 
Retkeilyjä teimme hyvin usein, varsinkin matka ns. Paraisten vuorelle oli hyvin rattoisa, jonne näkyi Turun Tuomiokirkon torni vaikka matkaa oli melko pitkä, 28 km., näkyi tuo torni hyvin, vuori näetsen oli hyvin korkea.

Monasti järjestivät uintikilpailuja, joissa hyvin monta kertaa sain ensimmäisen palkinnon, tietysti olimme jaetut ikämme perusteella, sillä muutenhan kilpailu olisi ollut epätasainen. Palkinnot olivat kuten hunajaa, karamellejä, limonaadia, vehnästä ja muuta semmoista, joka poikia miellytti.

Se oli hauskaa kun pääsi lehmiä paimeneeseen, 2 poikaa aina kerrallaan. Eväät mukaan ja ne vasta olikin maukkaita. Aamulla mentiin jo 6 aikaan sekä palattiin noin 7 aikaan illalla. Ne jotka pääsivät noiden eläinten paimeniksi, saivat yleensä olla aina koko kesän ajan. Siellä sitä vietettiin tosi suvi ilmoja aivan vapaudessa. Luonnollisesti en silloin voinut niin hyvin ymmärtää kuin nyt kun tätä kirjoitan. Vappu, Helluntai ja Juhannus vietettiin suurin juhlallisuuksin toimihenkilöiden myötävaikutuksella.

Minun täytyy tunnustaa, että sittenkin kaikesta ankaruudesta huolimatta, olen iloinen, että olin tuolla turvakodissa, mikä olisinkaan nyt jollen olisi tuota käynyt läpi.

Jäi huomauttamatta, että kerran vuodessa pääsimme lääkärille ja hammaslääkärille. Silloin aina kävimme Turun kaupungissa asti. Tapamme olikin huomauttaa toisillemme ”tulisi kesä että päästäisiin Turkuun”. Kävimme aina nimittäin kesällä milloin junalla toisinaan hevosen kanssakin. Emme tietysti yhtäaikaa voineen mennä vaan noin 18 – 20 poikaa kerrallaan.

Siellä sitten pyysimme rahaa ihmisiltä – salaa tietysti – sillä oppilailla ei saanut olla rahaa taskussaan. Jolla rahalla sitten ostimme enimmäkseen tupakkaa. Olimme nim. melkein kaikki jo aika tupakkamiehiä.

Yleensä oli tupakanpoltosta ankara rangaistus jos vaan kiinni joutui tavallinen satsi oli viikon aikaa koppia.

Talvea myös odotimme aina ilolla. Lapset kun yleensä ovat kovia hiihtäjiä. Saimme nimittäin laitoksen puolesta hyvät sukset, jotenka ei suru painanut, jos oli oikein kiltti ja tottelevainen niin vieläpä antoivat luistimetkin. Hyviä olivat hiihtomäet, että vielä tänäpäivänä olen tavallinen mäenlaskija. Luistimia en milloinkaan saanut laitoksen puolesta, ehkä en ollut tarpeeksi kiltti ja tottelevainen..

Oli mulla toki hyvät luistimet sentään. Eräs hyvä setä kun antoi ne minulle. Asia näetsen on niin, että erään kerran kun pyysin tupakkirahaa, hän sanoi ettei noin pieni poika saa vielä polttaa mutta kuitenkin hän mahtoi pitää minusta, koska kysyi, että jos saisin luistimet voisinko luvata olla polttamatta tupakkaa, johon luonnollisesti suostuin. Ja niin tuo setä osti sitten luistimet minulle. Kuitenkaan en voinut pitää lupaustani, sillä kaikkinainen luvattomuuden harjoittaminen sehän se vasta kiihoitti meitä oppilaita.

Monasti sitten voitin noilla samoilla luistimilla palkintoja, sillä talvellakin pantiin kaikenmoisia kilpailuja pystyyn. Se oli oikeaa miesmäisyyttä kun pääsi palkinnoille.

Joulun vietto se oli suurin juhlallisuus. Silloin saimme oikein paljon syödäksemme, mikä vielä mukavampaa oli se kuin saimme olla niin monta päivää aivan vapaana. Me nim. joilla ei ollut järjestysvuoroja.

Silloin tavallisesti jolloin emme viitsinyt hiihtää tai luistella, pelasimme semmoisia pelejä ja melkein aina jouluksi saimme namusia saimme joka joulu runsaasti. Tavalliset pelimme olivat kuten tammipeli, kirjailijapeli ja shakkipeli.

Yleispiirtein se elämä oli tuommoista kun edellä olen maininnut. Koetan luetella muutamia rangaistusmuotoja, joita sovellettiin semmoisiin pahankurisiin lapsiin, jotka ei hyvästä neuvosta ottaneet vaaria. Minun täytyy tunnustaa että olin yksi noiden joukosta.

Jos valehtelemisesta saatiin kiinni, niin ensimmäisellä kertaa pääsi hyvällä isällisellä neuvolla ja varoituksella, mutta jos usein toistui, seurasi raippoja. Tupakanpoltosta, karkaamisesta ja muusta pahimmista kepposista sai tavallisesti koppia. Ajan pituus tietysti riippui rikoksen raskauttavasta laadusta.
Laitoksella oli kolme putkaa, jotka olivat yksinäisiä, lasit olivat läpinäkymättömiä, ettei näkisi ulos. Koppiruoka tavallisesti oli silakkaa, perunaa leipää ja vettä. Joskus toki toivat sentään muutakin ruokaa. Monesti olin kopissa, että tiedän sen katkeran rangaistustaksan. Pisin aika kun oli lupa pitää yht’mittaa saivat pitää kolme viikkoa. Monta katkeraa hetkeä olen viettänyt noissa suojissa. Ollessani siellä monasti lupailin itselleni: ”Nyt olen kiltti, en koskaan toimita itseäni koppiin.” Mutta kun pääsin pois lupaus haihtui mielestäni ja jouduin uudestaan.

Väärinkäsityksen välttämiseksi tahdon sinulle huomauttaa, etten suinkaan ollut kaikkein vallattomampia oppilaita. Monet saivat olla paljon enempi kopissa sekä saivat raippoja enemmän kuin minä.

Kuitenkin kun on nuori, ei aina huomaa, että tarkoitus on parhain opettaa poikasta hyvään elämiseen. Juuri sen tähden moni nuori ei ota hyvästä neuvosta vaarin, vaan tekee kaikenmoista luvatonta. Ja minä olin yksin noiden joukosta.

Kolme kertaa karkasin tuosta laitoksesta kävelemällä menin aina Poriin saakka ja joka kerta jouduin tietysti kiinni ja sain asianmukaisen rangaistuksen.

Vuonna 1912 muuttui johtaja, sekä tuli muutakin järjestelyä. Johtajaksi tuli herra A. Jäntti. Opettaja M. Laitinen meni eläkkeelle. Nyt tuli opettajia kaksi, toinen ensimmäiselle osastolle ja toinen viimeisille.  Toisen opettajan nimi oli P. Sinisalo sekä toisen S. Wälimaa. Sinisalo oli torvisoittotaitoinen ja sen perusteella ostivat laitokselle torvet. Kun minulla oli tavallinen musiikkikorva sain alkaa harjoittelemaan torvella soittelemaan. Kornetti oli ensimmäinen torvi kun koetin puhaltaa. Hyvinhän minä opinkin, johtaja sanoi, että olen paras soittaja.

Meille pillipiipareille oli sitten monta etua, e tarvinnut ottaa osaa enää minnekkään järjestystöihin osaa, hyvin vähän muutenkin työhön. Kovasti koettelimme harjoitella soittamaan. Kun sitten myöhemmin opimme, kutsuttiin meitä moneen paikkaan antamaan näytteitä soittomme taidosta. Siinä lähellä oli ns. seurojen talo, jossa oli usein iltamia, jonne hyvin usein pääsimme soittamaan. Tupakan poltostakaan ei Sinisalo niin välittänyt, olimmehan taiteilijoita. Joka kerran kun oli Aabelin päivä soitimme johtajan akkunan alla – johtajan nimin kun oli Aabeli Jäntti – ja saimme aina asianmukaiset kahvit vehnäsineen ja konfehteineen. Myöskin soittokunnan johtaja pani minut nuottia kirjoittamaan, ja siinä oli etuisuuksia, joita en osannut ennemmin uneksiakaan. Oloni oli hyvinkin mukavaa. Ja saanpa sanoa, että tuo torvisoiton alkeisoppi on elämäni varrella ollut hyvänä apuna.

Onnettomuuksia ei minulle tapahtunut, lukuunottamatta erästä kertaa, jolloin putosin heikkoihin jäihin, josta toverini minut pelastivat. Sekä kerran uimamatkalla, tai paremmin sanoakseni, kun harjoittelin uimaan, josta ikään minut pelastivat.

Unohdinpa mainita, että Pruukkalassa – se oli pitäjän silloinen nimi, jossa Käyrä sijaitsi, nyttemmin Aura – vuonna 1914 kesällä, päivää en muista tarkalleen, oli Varsinais-Suomen laulujuhlat. Silloin otti soittokuntamme osaa kilpailuun. Saimme toisen palkinnon, kukaan ei saanut ensimmäistä. Siinä näet, että olimme aika hyviä pelimanneja jo silloin. Palkintotuomarit olivat eteviä musiikkimiehiä. Turun Mikaelin kirkon urkuri ja suuri säveltäjä Oskari Merikanto. Jotenka emme saaneet palkintoa ja kunniakirjaa, muuten vaan ansaittu se oli. Soitin silloin Barytonia. Kilpailukappaleet olivat ”Oi äiti parka ja raukka”, ”On tyyni nyt” ja eräs  marssi. Olin silloin 13 vuotta vanha kun esinnyin herrojen edessä.

Vuosi 1914 lopetin kansakoulun käynnin hyvillä arvonumeroilla, mutta kun olin näin nuori en voinut vielä käydä tuota silloin välttämätöntä rippikoulua. Kuitenkin parin vuoden jälkeen koulustapääsemiseni eli 1916 sain luvan astua kirkkoon rippikoulun penkille.

Pääsin edes samana vuonna Helluntaina, silloin oli  minulla päällä musta puku ja kovat kaulukset kaulassa sen ajan tavan mukaan.

Kaksi viikkoa jälkeen helluntain sain kirjeen, jossa sanottiin että kasvatusisäni on vaikeasti sairaana, ja että odottavat kuolemaa. Johtaja oli kirjeen jo aukaissut ennen minua, sillä oli tapana, että oppilaat saisivat lukea vaan kunnollisia lähetettyjä kirjeitä. Ja kun tuossa kirjeessä oli vielä toivomus, että pääsisin katsomaan ukkoa vielä ehkä viimeisen kerran, niin johtaja suhtautui suopeasti anomukseeni päästä katsomaan sairasta vanhusta ennen kuin hänestä aika jättää.

Niin aloin valmistamaan matkaa, yksin eivät päästäneet sentään vaan tuli mukaan opettaja Sinisalo. Hänellä sattui olemaan samalla jotain asiaa Poriin, niin että peräänkatsominen sopii aivan hyvin.

Ja niin sitten lähdimme junamatkalle klo 10 ap. Matka oli varsin mukava, opettajakin oli aika höveli minulle, tarjosipa jo tupakkaakin sanomalla, että:”Koska sinä kerran soitit johtamassani soittokunnassa, ja kun jo pian pääset poiskin, niin passaahan se vähän jo vetäistä.”

Mukavat eväätkin olivat laittaneet matkaan oikein yhteiset, joita nautimme mielihyvin ja hyvällä ruokahalulla, ainahan ruoka matkalla maistuu.

Pian kuitenkin matka lyheni ja jo klo 11 illalla tulimme Nakkilan asemalle. Opettaja uskoi nyt minun yksikseni ja matkaa jatkaen matkusti yksin Poriin. Kesäinen yö kun oli valoisa, niin hyvin muistorikasta oli tallustella entiseen kotiin päin. Matka oli 6 km asemalta. Pian se kuitenkin joutui. Kaihoisasti muistelin vanhoja paikkoja ja tanhuaita. En tarkalleen tiedä aikaa milloin saavuin torpan oven eteen, aamuyö se kuitenkin oli koska päivä jo alkoi sarastaa.

Koputin ovelle kotvan aikaa ja kuului liikettä sisäpuolelta. Askeleet lähestyivät olinpaikkaani. Ääni kysyi:”Kuka siellä?”, Oskarihan täällä on tullut isää katsomaan vastasin.

Ovi aukeni ja näin kasvatusäitini hämmästyneet kasvot. Hänen ensimmäiset tervehdyksensä olivat jotakuinkin seuraavat:” Eihän Oskari meitä unohda, Jumala muistaa rukousta, tule nyt sisään keitetään kahvia, olethan väsynyt.” Kovasti hän minua syleili.

Menimme sisään, äiti sytytti himmeän öljytuikun palamaan. En ikinä unohda sitä näkyä, joka minut kohtasi. Sängyssä makasi ”luuranko”, sellaiseksi oli kauhea tauti, syöpä, kasvatusisäni runnellut.

Ennen niin komea ja voimakas mies, nyt vaan muisto. Kyyneleet nousivat virtaamaan silmiini. Syöksyin kasvatusisäni kaulalle, en mitenkään jaksanut ymmärtää, että hän pian menisi iäisyyteen. Raskas oli tuo hetki nuorelle pojalle, en mitenkään voi sitä tässä sinulle kuvata.

Kun sitten oli kaikki ensimmäiset kysymykset tehty alkoi kasvatusäitini keittämään kahvia, ja minä pyysin enkö saa mennä Pojua talliin katsomaan. Pikku melkein taisi minut tuntea, niin iloisesti se hyppeli kun sen nimeä mainitsin ja sitä silitin.  Hän sanoi, että ei oikein sovi mennä yöllä talliin Pojun unta häiritsemään, mutta kun itsepintaisesti pyysin, niin antoi lyhdyn ja avaimen, että pääsin sisälle. Poju makasi pilttuussaan kun astuin sisälle. Menin Pojun luokse ja taputin sitä. Poju oli mukana ja liehutti häntäänsä niin ahkerasti. Poju hörähteli hyväntahtoisesti ikään kuin olisi tuumannut, että: ”Tulethan minuakin vanhaa työjuhtaa vielä katsomaan!”. Olin niin iloinen kun katselin vanhoja paikkoja. Mutta kun näin kasvatusisäni kalpeat kasvot niin hajosi koko illusiooni. Kasvatusisäni puheli minulle paljon hyviä asioita ja neuvoeli minua elämän taipaleella. Erikoisesti hän teroitti minulle Herran pelkoa.

Kävi katsomassa vanhoja lapsuustovereitakin, jotka olivat hyvin hämmästyneitä kun ilmaannuin heidän ilmoilleen. Kyllä siinä oli kysymistä jos mitä. Pitivät minua hyvänä, kahvittivat ja monta muuta hyvää antoivat. Aikakin alkoi kulumaan loppuun, olivat nim. vaan varanneet pari päivää aikaa.

Kasvatusäitini kysyi enkö tulisi heille takaisin, hän nim. ei halunnut minusta luopua, varsinkaan nyt kun isän loppu oli lähellä. Sanoin, että jos vaan pääsisin laitokselta pois, niin varmasti tulisin. Hän lupasi lähettää kirjeen johtajalle asiasta. Kasvatusisä antoi muistoksi mustakuorisen taskukellon minulle, ei sanonut sitä enää tarvitsevansa. Minun siis piti valmistaa itseäni paluumatkalle. Jätin hellät jäähyväiset, kasvatusisä toivotti Jumalan huomaan, kasvatus äiti syleili minua kuin lähdin. Männistön Eemeli tuli saattamaan oikein hevosen kanssa.

Saavuimme asemalle klo 1 jossa Sinisalo oli sopimuksen mukaan jo junassa, ja josta sitten jatkoimme matkaa Käyrän pysäkille ja edelleen laitokselle.

Taas alkoi tavallinen arkipäiväinen elämä iloinen ja suruineen. Olin niin ikävissäni, että seuraavana päivänä menin johtajan pakinoille pyytämään pois. Hän sanoi, etten ole vielä tarpeeksi valmis itseäni elättämään. Ja siihen se sillä kertaa jäi. Kunnes tuli kirje, jossa ilmoitettiin kasvatusisäni kuolleen ja pyydettiin minua Kuusistoon. Kasvatusäiti lupasi huolehtia minusta.

Johtaja harkitsi oikeaksi luovuttaa minut laitoksen kirjoista pois. Olin silloin puusepän verstaassa työssä kun sain tuon mielestäni hyvän uutisen. Puuseppämestari Uusitupa sanoi, että ennen kuin lähden pitää minun valmistaa itselleni matka arkku, jossa voisin säilyttää kaikenmoisia tavaroitani. Se oli semmoinen tapa, että kaikki laitoksen oppilaat saivat arkun ja kapsäkin kun poistuivat laitoksesta.

Ja niin aloin valmistaa arkkuani. Muistaakseni se kesti noin parin viikon päivät. Sitten koitti juhlallinen hetki.

Oli tiistai päivä Lokakuun 28 p 1916 kun astuin junaan Käyrän pysäkillä, nyt jo yksinäni. Tunnustaa täytyy, että kun juna lähti, ja näin saattajat, niin kyyneleet nousivat silmiini, tosin vaan hetkeksi, sillä sittenkin olin mielissäni kun pääsin vapauteeni. Näin päättyi yli kuuden vuoden oleskelu laitoksella. Sain kaksi uutta pukua, paljon alusvaatteita, uudet saappaat, kengät sekä kaikki oppikirjat kuin myöskin koulutyöni. On ikävää kun olen ne hukannut, muuten saisit nähdä isäsi lapsuuden tavaroita. Ei ole muuta jälellä kuin kansakoulun todistus.

Niin olin pudistanut Käyrän tomut jaloistani. Sama junamatka kun edelliselläkin kertaa, sillä eroituksella vaan, että olin yksin. Kyllä siinä tuli mieleen monta monituista seikkaa. Olin olevinani hyvin miesmäinen, kuin mielestäni olisin itsestäni huolta pitävä. Ja kuitenkin kun nyt jälestä päin ajattelen, en missään ole niin hauskoja hetkiä viettänyt kuin Kuusistossa ja Käyrässä. Sillä silloin vietin tuon herttaisen lapsuuden. Mutta niinhän se on että vasta vanhempana tulee huomaamaan tuon kultaisen ajan.

Kun sitten saavuin asemalle oli k.äiti vastassa hevosen kanssa. Sama sävyisä Poju oli valjastettu kirkkorattaiden eteen. Pikku tervehti häntään heiluttamalla. Nostettuamme kirstuni ja muut tavarat rattaille, lähdimme Poju lököttäen Kuusistoa kohden.

Saavuttuani sinne oli siellä jo miltei kaikki naapurin pojat jo tervehtimässä. Oli hyvin hauskaa kun näki nyt taas vanhoja tuttuja paikkoja. Varsinkin kun tiesin, että nyt ei tarvitse lähteä takaisin Käyrään. Oikein siinä juotiin porukalla kahvit, kaiken ilon kunniaksi ja iloa pidettiinkin!

Kotiuduttuani k.äidin mielestä tarpeeksi, sanoi hän, että nyt saan alkaa töitä paiskimaan. Oli kulunut 4 viikkoa k.isäni kuolemasta kun tulin Kuusistoon. Työhöni kuului puiden vetäminen metsästä, niiden pilkkominen, lannan ajo pellolle, heinien ajo ja muut semmoiset. Tein mielestäni työt hyvin, voimieni mukaan, vieläpä k.äitini kiitteli ja hyväksyi työntekoni.

Fiina ollen hyvin uskovainen tahtoi, että kävisin ahkeraa kirkossa ja muutenkin koettaisin olla kuuliainen Jumalalle. Nuorukainen janoaa elämää niin minäkin. Mailla oli silloin tapana, että nuoret pitivät ns. liirumeja semmoisia piirileikkejä, jossa laulettiin ja pidettiin kaikenmoista huvia. Näitä pidettiin aina Torstai ja Lauantai iltoina. Luonnollisesti minunkin mieleni teki sinne, varsinkin kun naapurin pojat maalailivat niitä niin ja niin hauskaksi. K.äitini ei hyväksynyt matkojani, vaan sanoi, että semmoinen peli on jumalatonta. Kuitenkaan en voinut antaa perään hänelle seurauksena oli, että meille tuli riita, joka kärjistyi siihen, että meille tuli ero oltuani Kuusistossa 3 kk. Luonnollisesti en voinut jäädä Nakkilaan, vaan päätin lähteä maailmalle.

Tammikuun 30 p 1917 sanoin jäähyväiset kaikille ja läksin Poriiin päin. Fiina antoi 20 mk rahaa ja toivotti Herran Siunausta. Kaikki tavarat otin mukaani. E. Männistö tuli viemään hevosen kanssa asemalle. Ostin lipun Poriin, se maksoi 25 p. Päämääräni oli äitini luokse, oikean äitini. Saavuttuani sinne havaitsin, että en ole tervetullut häntä katsomaan, nyt jälestä päin olen ajatellut monta kertaa, mistä johtui äitini kylmyys minua kohtaan.

Seuraus oli, että  myin kaiken rahallisen tavarani ja ostin piletin Helsinkiin. Tämä tapahtui Helmikuun 5 p. Olin silloin 16 v vanha. Ja niin alkoi minulle oikea kulkurimiehen elämä, joka on ollut hyvin vaiherikas. Saavuin Helsingin asemalle seuraavan päivän iltana, en tiennyt minne olisin mennyt. Katselin ihmeissäni suurkaupungin elämää. Muistaakseni sain yöpaikan jostain matkustajakodista.

En ollut käynyt milloinkaan elävissä kuvissa, ja kun täällä oli varsin paljon niitä, niin ahkeraan istuin niissä.  Ne näyttivät  niin perin kummallisilta. Istuinpa monena iltana kahdessakin teatterissa. Rahaa minulla oli lahes 50 mk kun tulin kaupunkiin. Kauvan se ei kuitenkaan kestänyt, kunnes olin aivan poikki. Myin toisen pukuni juutalaiselle, josta sain 27 mk. Ostin piletin Waasaan, maksaen 20 mk. Ei siis jäänyt rahaa kuin 7 mk.

Omaisuutta ei siis ollut paljon. Lauloin junassa, matkustajat antoivat jonkun pennin. Saavuin Waasaan seuraavan päivän aamulla. Mitä siellä tein, en varmaan muista.

Päästyäni rahoista ei ollut muuta keinoa kuin lähteä jalkapatikassa astelemaan maaseudulle päin. Matkan varrella pyysi ruokaa taloista. Kävelin aina Seinäjoelle asti ilman hankaluuksia. Kunnes viranomaiset ottivat minut kuulusteltavikseen. Kuitenkin päästivät minut menemään selitettyäni heille mielestäni hyvin asiani. Kävelin sieltä Peräseinäjoelle ja Virroille. Ja edelleen Vilppulaan, josta nimismies lähetti minut kruununkyydillä kotipuoleeni Poriin. Niin sitä taas oltiin kotipuolessa.

Oli heinäkuu kun saavuin sinne. Kuitenkaan en mennyt äitiäni katsomaan, sillä niin vilpittömästi aloin vihata häntä, ehkä tein väärin siinä, mutta en voinut muutenkaan, sillä ei hän pitänyt minusta hituistakaan, vaikka olin hänen lapsensa.

Oltuani siellä vähän aikaa, teki mieleni sinne Pruukkalan pitäjään. Sain rahat jostakin kokoon ja ostin lipun Käyrän pysäkille. Saavuttuani sinne puhelin Sinisalolle, että eikö hän voisi hommata minulla jotain työpaikkaa jossakin paikkakunnan taloissa. Lupasin vastapalveluksekseksi ruveta soittokuntaan. Sinisalo sanoi, että ei Käyrän soittokuntaan voi ottaa sivullisia, mutta he ovat perustaneet Pruukkalan nuorisoseuran torvisoittokunnan, johon kyllä voisin ruveta alkamaan soittajaksi. Varsinkin kun ei heillä ole kaikille torville miehiä.

Niin sitten pääsin Seppälä nimiseen taloon rengiksi. Oltuani siinä kotvan aikaa, tuli mieleeni taas kulkurin elämä, työkin kun maistui mielestäni liian raskaalta.

Oli marraskuu 1917 kun lähdin taas reissuun. Kuljeskelin Turun ympärillä tammikuuhun asti, jolloin punakaarti alkoi pitämään komentoa, silloin oli ankara säädös kulkureita kohtaa. Niinpä minutkin miliisit pidättivät kaupungilla, ja veivät poliisikamariin. Seuraus oli, että lähettivät minut kruununkyydillä taas kotipaikkaani Poriin.

Nyt alkaa elämässäni tavallaan sotilaselämä. Oli tammikuun 29.pv 1918, jolloin saavuin Poriin. Kun oli niin ankarat säädökset maaseudulla kulkureista, niin enhän mitenkään voinut sinne lähteä.

Meninkin taasen äitini luo, tosin hän suhtautui minuun hyvin yliolkaisesti, ajattelin kuitenkin, että onhan minulla sentään jonkinmoinen oikeus ”kotonani” olla, varsinkin kun  en ole milloinkaan ennen saanut siitä nauttia.

Äitini oli mennyt uusiin naimisiin, miehensä nimi oli Frans Broosnell, hän oli hyvin suopea minulle vaikka olikin isäpuoli.

Kun siis minulla ei ollut minkäänlaista työtä, eikä näin ollen myöskään leipää, muodostui oloni ylen tukalaksi. Isäpuoleni kuului paikalliseen punakaarttiin näin ollen hänellä oli jonkin verran ruoka-aineita. Kuitenkin kun hänellä oli varsin paljon muita elätettävänä, niin ei tietysti hänkään katsonut olevansa velvollinen minusta huolehtimaan.

Tulin sanoneeksi hänelle, että osaan soittaa torvea. Hän tarrautui asiaan heti kiinni, ja huomautti, että Porin punakaartti perustaa torvisoittokunnan entistä työväen yhdistyksen soittajista. Lupasi ottaa asian esille kun tapaisi soittajia.

Kun olin varsin nuori ainoastaan 17-vuotias, ei pälkähtänyt päähänikään mitään tuommoista. Olin sen vuoksi iloinen, että saisin kuitenkin ylläpidon. Samalla taas ajattelin, että ei kai soittajat joudu tulilinjalle kiväri kädessä. Toisin kuitenkin kävi tuonnempana.

Isäpuoleni tuli hyvällä tiedolla itse mielestäni, että selvä on ei muuta kuin allekirjoitus, ja työläisvala. Hän kyllä sitoutuu puolestani holhoojana antamaan luvan – alaikäinen kun olin.

Koitti helmikuun 5.pv 1918, jolloin menimme yhteiskoululle Porissa, jossa Punakaarttin esikunta majaili. Ei ollut pitkiä muodollisuuksia, kun asiani oli selvä, vala ja allekirjoitus, sitten lähettivät minut Lyseoon, jossa punakaarttilaiset majailivat. Siellä sain sarkatakin ja hyvät saappaat sekä 150 mk rahaa. Olin siis rikas mies.
(Kuvassa Porin lyseo)

Olin mielestäni odottanut kyllin pitkälle soittokuntaan pääsyä kun aloin tulla tyytymättömäksi. Kysyin komppanian päälliköltä, että mitenkä sen soittokunnan kanssa on, sinnehän minun piti päästä eikä täällä komppaniassa oleilla. Hän ihmetteli puhetapaani, olinhan vannonut valan työväen aatteen puolesta taistella, miksi siis olin tyytymätön.

Voit kuvitella mielialani. Tämmöistäkö se siis tulisi olemaan kohdaltani. Joutuisinko rintamalle, minä miltei vielä lapsi. Menin esikuntaan tiedustelemaan asian todenperäisyyttä. Sanoivat, että soittokunta oli jo täynnä soittajia, enkä siis enää voisi päästä sinne. Vetosin allekirjoitukseeni, jossa mielestäni olin tehnyt sitoumuksen ainoastaan soittajana. He sanoivat, että olin tehnyt valan punakaarttille holhoojani suostumuksella. Oli siis jäätävä tavalliseksi sotilaaksi, kiväri kädessä palvelemaan.

Kuitenkin herrat esikunnan miehet lupasivat, että en joutuisi vasten omaa tahtoani rintamalle, vaan, että saisin muuta ”sodittavaa”. Rohkeuteni alkoi kasvamaan kun tiesin, ettei tarvitse lähteä rintamalle. Alussa tuli mieleeni missä se ”muu sotiminen” mahtoi olla. Tuleva komppaniani oli no 5, sarjanumero 105. Koko komppania määrättiin vahtiin eri paikoille, jouduin siis vahtipalvelukseen. Tämä toimi alkoi helmikuun 11 pv:nä. Meidät oli opetettu jo alustavasti käyttämään kiväriä, joten osasimme kyllä ampua jos tarvis tuli. Muistan erään pakkasillan, oli niin kylmä, että olimme saaneet vilttitossut ja turkit, ettemme olis palelleet. Vahdin silloin erästä rautatievaunua, jossa oli ampumatarpeita täynnä. Tämä vaunu oli melko kaukana Porin asemalta aivan yksikseen kuten luonnollistakin, sillä olihan räjähdysvaara olemassa, sen tähden täytyi viedä se yksikseen, ettei olisi muita mahdollisesti tuhoutunut.

Kello mahtoi olla siinä 11 korvilla, vahtiaikaani oli näin ollen 1 tunti jäljellä. Kävelin vaunun ympäri lämpimikseni, olin kuulevinani merkillistä vihellystä, säpsähdin, varsinkin kun oli vahtipäällikkö varoittanut lahtareista, olivat kuulema kovasti koettaneet räjäytellä kaikkia punakaartin ammustarpeita. Teroitin kuuloani, ja aivan oikein kuulin kuisketta, puhetta. Olin kuullut lukemattomia juttuja kasarmilla kuinka raakoja lahtarit ovat. Minulle puhuttiin kuinka olivat pohjanmaalla eräälle työv.yhd.puh.johtajalle tehneet. Sen mukaan hänet oli pantu jäälle pitkäkseen ja naulattu työv. yhd. jäsenkirja rintaan. Kun tuommoisia juttuja olin, ja tietenkin pitänyt totena, niin voit käsittää, kuinka pelkäsin. Olin todellakin kovin peloissani, kun kuitenkin olin ensi häkeltymyksestä päässyt, niin päästin varmuuslukon auki kiväristä. Huusin muistaakseni:”Kuka siellä on?” ja että: ”Vaadin tunnussanan!” (Meillä oli tunnussana ”toveruus”).

Kun en kuitenkaan kuullut hiiren hiiskausta, tulin siihen tulokseen, että kai olin luullut kuulevani. Panin sauhuksi kaiken sen päälle, ajattelin, että eihän tässä hätäpäiviä ole, sen kun seisoo 4 tuntia vahdissa ja sitten taas saa 12 tuntia huilata.

Kun olin jonkun sauhun vetänyt ja tämmöistä miettinyt, niin kuulin aivan varmasti seuraavat sanat: ”S....nat vahdin mutta älkää hätäilkö!”. Nyt olin varma, että jotain oli tehtävä, karjaisin vielä kerran:”Kuka siellä?”, ei vastausta, sen jälkeen laukaisin kivärini kolmasti peräkkäin, kuten määräys kuului hälytyksen varalta. Kaiku vastasi samat laukaukset, niin alussa luulin mutta ei, kuulin selvästi kun kuula sihahti läheltä minua, oli onni ettei se käynyt vaunuun, sillä se olisi ollut menoni. Lähdinkin heti vaunun lähettyviltä pois, sillä oma nahka on aina kalliimpi muita. Taas ammuin kolme perättäistä laukausta. Ihmettelin miksi ei apua tule, sillä sitähän tosiaankin tarvitsin apua. Ei kauan tarvinnutkaan odottaa kun Virta tuli miehiensä kanssa. Ensimmäinen kysymys oli minkä sain kuulla: ”Mitä täällä hätänä on, ihan täällä on kai täysi sota kun niin ammutaan!”. Selitin kaiken juuri niin kuin tiesin, ja parhaiten osasin kuvailla, hän kuunteli raporttiani ja sen jälkeen määräsi miehet ketjuun. Hän vakuutti, että jos lähettyvillä ketään kerran on, niin varmasti joutuvat kiinni. Sillä jos joen yli jäitse koettavat mennä, niin valonheittäjä kyllä näkee, muualta taas ei hänen käsityksensä mukaan voi päästä karkuun, miehet kyllä ottavat kiinni. Käski jäädä vahtiin siksi kunnes saavat selvän. Siinä ollessani tuli monta kummallista ajatusta mieleen. Nyt kun olen järjestänyt lahtareita kiinni, niin kai pitävät ”hyvänä, ehkä vielä palkinnon antavat. Tämmöisiä ajattelin. Odotus tuntui melko pitkältä, ennen kuin Virta tuli takaisin. Muistan elävästi vielä mitenkä hän nauroi ja kuinka hän sanoi pilkallisesti, että: ”Onpahan hyvä sotilas kun hälyttää olemattomia vihollisia varten!” Sisuni kuohahti ja sanoin, että mitä varten sitten antavat määräyksiä hälyttämiseen, kun kuitenkin irvistellään sitten, jos ei lahtareita kiinni saa. Hän sanoi jotain sen tapaista, että ”Voidaanhan mahdollisets räjäyttäjät saada kiinni toisella puolella jokea kiinni:” Ei kuitenkaan ketään saatu mistään kiinni, niin että olin tavallaan kuin narri heidän mielestään, olin pelkuri kun ”luulokuulosta” heti tein hälyytyksen. Vielä tänä päivänä olen varma, että kuulin ihan varmasti nuo sanat, kun edellä olen maininnut.

Minä jouduin melkein ivan esineeksi, varsinkin miehet olivat vihaisia kun olivat joutuneet unesta herätettynä tulemaan hälyttämälleni paikalle. Minun oli ylen vaikeaa olla, kun muutenkin olin hiljainen enkä osannut sopeutua tarpeeksi hyvin heidän mielestään sotilaselämään.

Menin esikuntaan, ensin kuitenkin turhaan puheltuani komppanian päälikölle, ja sanoin, että tahdon päästä rintamalle. He ihmettelivät nousevaa rohkeuttani. Selitin syyn niin hyvin kuin osasin, ja vakuutin, että todellakin olin kuullut lahtarien ääniä. Luulen, että sain herrat vakuutetuiksi sanastani, niin ainakin minusta näytti.

He selittivät, että se komppania, jossa olen, mene rintamalle, jos välttämättä tahdon mukaan, niin nyt on tilaisuus. Oli tapa, että joitain miehiä pääsi välillä kaupunkiin, ja tietysti niiden tilalle täytyi lähettää uusia joukko-osastoja. Niinpä siis Helmik. 25 p:nä kun aloimme valmistua matkalle, lähdimme klo 8 aikaan illalla, tapa oli semmoinen, luulen, että se oli sitä varten, että pimeässä ei niin herätä huomiota. Menimme tavallista marssia ensin Toijoelle, sieltä Toukarille, siellä eräässä talossa yövyimme.

Pidimme pieniä harjoituksia kuten ketjussa marssimista ja kiväriliikkeitä, sekä pilkka-ammuntaa. Kun aikamme olimme siellä olleet, jatkoimme matkaa Lyttylään päin joka oli päämäärämme. Se oli aika ankaraa marssia, pakkanen oli, joten käsiä tahtoi paleltaa. Paleltuipa eräältä toinen jalka, jotenka hänen ei tarvinnut jatkaa matkaa kanssamme. Matka sujui häiriöttä ja niin saavuimme 28. pvn aamuna Lyttylään, lähelle rintamaa, jotenka matkamme oli kestänyt vähän yli 2 vuorokautta. Yksinäisiä kivärin laukauksia kuului sieltä täältä, ensimmäisen kerran eläissäni minulla oli kummallinen oli, tuntui niin ylevältä, ajattelin, tuolla työväen luokka ja lahtarit koettelevat voimiaan.

2 vuorokautta  saimme levähtää matkan rasituksista. Meidät majoitettiiin Ollila -nimiseen taloon. Ei ollut tilat suuruudella pilatut, mutta toimeen silti vaan tultiin. Komppanian päälikkö selitti, että kun joudutaan rintamalle vahtipalvelukseen, niin niillä, jotka sillä aikaa lepäävät, kun toiset ovat velvollisuuttaan suorittamassa, on kyllä tarpeeksi tilaa nukkua. Vielä hän painosti sitä seikkaa, että lahtarikaartti on tällä rintamaosalla hyvin toimintatarmoinen, ja että niillä on oikeata tykistöäkin. Riippuu vaan meidän urhoollisuudestamme jos voimme lahtarit pidättää. Vihollinen nimittäin teki tällä rintamaosalla ankarasti hyökkäyksiä päästäkseen murtamaan rintaman puhki, ja siten voidakseen uhata Poria.

Yleensä, jos koskettelen kuria, niin oli se suorastaan kurja, sillä kukaan ei oikeastaan olisi halunnut totella esimiestään ja päälystöä, arvaa sen hyvinkin mitä semmoisella sotaväellä tehdään, joka ei tottele päälliköitään. Ja saanpa sanoa joltisellakin varmuudella, että se oli juuri se syy kun punakaartti hävisi kansalaissodan. Olisimme voittaneet loistavasti, jos olisimme ensisijassa totelleet upseerejamme, niin ainakin monet sanovat. Vastustajallamme oli ensiluokkainen sotilaskuri ja hyvä ohjaus, sen tähden he myös voittivat.

Ruokaa meillä oli yllin kyllin, voidritteli oli keskellä permantoa ja siitä sai ottaa leivän päälle sen kun halusi. Oli hyvää juustoa ja maukasta soppaa. Tupakkaa saimme, en käsitä mitenkä saimme kaikkea niin ylen paljon. Luulen, että se on selitettävä ainoastaan siten, että kun kaikki oli takavarikoitua, niin eivät kai nuukailleet, ajattelivat kai, että kun ei mitään maksa, niin mitäs tässä….

Rintamapalvelus oli semmoista, että piti olla vahdissa 6 tuntia kerrallaan kunnes toinen tuli päästämään pois. Me olimme semmoisessa paikassa ketjussa, että lahti oli välissämme, vihollinen oli toisella puolella ja me toisella puolella, jotenka vahdinpito oli melko helppoa. Itselleni tapahtui perin huono vahinko, tahi ei se oikeastaan ollut vahinkokaan, vaan oma huolimattomuutta. Oli tavallisen lämmin ja mukava ilta, olin tullut vartioon klo 8. Minulla oli japanilainen kiväri. Kun siinä olin aikani seisonut ja katsellut mahdollista lahtaria, päätin istahtaa suuren kiven taa. Olin suuren kiven takana vartiossa – ja panna sauhuiksi, tupakan poltto oli ankarasti kielletty näkyvällä paikalla. Miten ollakaan niin tuli siinä torkahdettua, ehkä ilma ja tupakka niin kovin raukasi. Mutta niin kuitenkin kävi, että nukahdin, ehkä jo pitkänkin aikaa. Heräsin kun joku tyrkkäsi minua kylkeen, säpsähdin, kun vartiotarkastaja Sunila  - muistaakseni oli hänen nimensä – tuijotti minua kasvoihin. Tajusin missä olin, hän kysyi: ”Missä kivärisi on?” ja aivan oikein, se oli todellakin pois. Hän oli sen itse korjannut pois, että olisi saanut todisteen nukkumisestani. Sain ankarat moitteet huolimattomuudestani ja leväperäisyydestäni. Sanoi, että komppaniani oikein tutkii asiani, ja jos näkee syyn, tekee sitten minkä parhaaksi näkee. Rangaistukseni oli melko lievä verrattuna tilanteeseen. Ainoastaan jouduin menettämään 3 seuraavaa vapaapäivääni ja lomani kiellettiin 2 kuukaudeksi. Valittamisoikeus jätettiin pataljoonan päällikölle herra Raidalle, joka oli tosiaankin ankara herra. Sen tähden kysyinkin Virralta, joka oli komppanian komentaja, että toimittaako se tuommoista valittaa, hän epäili vieläpä luuli, että mahdollista voisi olla että saisin vielä kukaties lisääkin. Pidinkin näin ollen viisaampana tyytyä tuomioon.

Kun nyt jälestä päin olen ajattellut tuota asiaa, niin hymähtänyt olen, sillä niin viaton tuo rangaistus oli. Kun valkoisten puolella semmoista tapahtui niin armotta ampuivat sen (Tästä kohden on kuulemma eräs oikeistolainen sukulainen leikannut sivun pois, hänelle Mustanaamion paha merkki otsaan) (tarina jatkuu sivulta 70 sivulle 73)...piissa minusta, vaan tähtäsi pihalta erääseen akkunaan ja vetäisi liipasinta, seurauksella että se maksoi ihmishengen. Hän jonka luoti lävisti oli juuri syömässä kun kohtasi kuolemansa. Muuten merkillistä ei minkäänlaista rangaistusta saanut tuo varomaton aseenhoitaja.

Tämmöistä se sotilaskuri sitten oli. Oikea ihme, jos sitten kävi niin ohraisesti kuin tapahtui. Huhujen levittäjiä oli paljon kaikenlaisia juttuja sai kuulla. Eräänkin kerran illalla, joku tuli sisään juuri kuin söimme, ja karjaisi: ”Suuri joukko lahtareita tulee!”. Seurasi semmoinen sekamelska, että on mahdotonta tässä kuvata. Syöminen jäi kaikilta kesken, jokaiselle tuli kiire. Jättipä moni kivärinsäkin taloon. Järkipuhe ei auttanut hituistakaan. Kaikilla oli vaan päämääränä säästää oma nahka, vaikka mitään tosiasiallista syytä ei ollut, kuten myöhemmin selvisi. Ei minkäänlaista järjestystä ollut, kun lähdimme pakosalle, se oli päämäärätöntä juoksua. Matkamme oli Pihlajan seutu. Itse olin ensimmäisten joukossa. Ensimmäisen kerran pysähdyimme vasta kun eräs vahdissa ollut huusi: ”Tunnussana!”. Luulimme ensin että olimme tekemisissä valkoisten kanssa, kunnes selvisikin, että  hän oli ensimmäisiä vahtipatrulliin kuuluvista omista miehistämme. Siinä aikamme selitettyämme asiaa puolelta ja toiseltakin, huomasimme, etä meitä oli katalasti petetty, toisin sanoen joukossamme oli kätyreitä. Aloimme takaisinpaluun allapäin, kummallista miten kenenkään päähän ei pälkähtänyt katsoa kuka se oli, joka semmoisen tiedon antoi. Kyllä siinä jos jollakin tavalla koetettiin saada selvyys, mutta tuloksetta. Sitten vasta huomasimme, että ne jotka olivat ketjussa vahtina, että he eivät olleetkaan mukanamme peräytymisretkellämme, vaan olivat, kuten luonnollistakin velvollisuuttaan suorittamassa. Se siitä kuitenkin oli seurauksena, että olimme varovaisempia emmekä enää niin paljon uskoneetkaan juttuja. Pataljoonan päällikkö purki meihin kiukkunsa nimittäin meitä juoksijoiksi. Jos valkoiset olisivat silloin tienneet lähtömme, ei mikään olisi ollut heille helpompaa kuin miehittää asemamme. Mutta he olivat jo aikoja sitten jättäneet omat asemansa, ja menneet Lassilaan päin, sillä siellä oli alkaneet tosi taistelut.
    
Olimme siis olleet vastapäätä olematonta vihollista ketjussa noin kolme päivää. Kaikilla oli se luulo, että vastassamme oli suuri vihollislauma, joka luulo oli erheellinen. Siitä olikin seuraus, että päälikkömme muuttuivat. Pataljoonan päällikkö herra Raita, joka oli tapahtuma-aikana Porissa sai tosin jäädä paikalleen mutta Virta joka oli sillä aikaa v.a. Pataljoonan komentaja kuin tuo tapahtui, sai siirron. Hänen tilalleen tuli komppanian pääksi Gustafson, joka oli entisen Suomen kaarttin aliupseereja. Hän olikin mies paikallaan kuten jälestäpäin totesimme.

Kun siis valkoiset olivat jättäneet asemansa mentyään Lassilan rintamalle saimme määräyksen puhelimitse edetä aina Lassilan tienoille asti. Lähtöä aloimme valmistaa maaliskuun 2. p:nä aamulla, samana iltana aloimme marssin, sitä ennen otettuamme tarpeeksi paljon ampumatarvikkeita ja muita välttämätöntä mukaamme.

Mielestämme ei vastassamme ollut vihollista, ainakaan ennen Kiviniemeä, joka on eräs kylä n. 6 km ennen Lassilan kirkonkylää. Joku määrä tiedustelijoita kulki edellämme, jotenka olimme hyvillä mielin kun etenimme. Emme menneet ketjussa, vaan tavallisessa 2 miehen rivissä. Kuitenkin ensin kuin menimme edellä mainitsemani lahden poikki jäitse, joka oli ollut välinen riitakapulamme n 10 pvn ajan. Suoritimme menomme ketjussa sitten kun olimme päässeet yli onnellisesti valkoisten entisille asemille, järjestäydyimme rivimarssia varten. Kolme valkoisten ruumista löysimme. Ihmettelimme vähän, miten he olivat kaatuneensa jättäneet korjaamatta. Ei löydetty muuta selitystä kuin että hekin mahdollisesti olivat joutuneet pakokauhun valtaan ja menneet suinpäin pakosalle. Kun oli asian mukainen homma tehty, niin jatkoimme matkaa. Ehkä ajattelet mikä tuo homma oli, voin sen tässä selittää lyhyesti. Noilta kolmelta vihollisruumiilta ryöstettiin mitä ottamista oli. Ikävä sanoa, mutta niin vaan oli. Kaikki mikä vaan suinkin kelpasi, se otettiin. Eikä kaatuneita haudattu kuten hyvä tapa olisi vaatinut, vaan jätettiin siihen ja huomautettiin että kyllä lahtari omistaan huolen pitää.

Olimme marssineet jonkun aikaa kun eräs tiedustelija tuli ilmoittamaan että pienempiä vihollisjoukkoja on edellämme. Tuli siinä aika kiire, pois jäi juuri vallinnut huolettomuus. Pian järjestimme itsemme ketjuun ja aloimme hiljaisen etenemisemme. Kun olimme jonkun aikaa kulkeneet kuulimme kumeata tykkien jyskettä. Se oli ensimmäinen kerta kuin moista olin kuullut. Pian alkoi samaa melua kuulua ihan läheltämme. Käsitimme, että ne olivat meidän tykistömme, joka oli  myös alkanut laulamaan. Olimme siis taistelulinjalla ja kuitenkaan emme olleet edes puolivälissä Lassilasta.

Emme olleet tavanneet vielä vihollisen etujoukkoa kun eräs lähetti tuli hiihtäen luoksemme tiedustellen päällikköämme. Saimme tiedon, että Satakunnan rintaman päälikön adjutantti Herra Eloranta oli tulossa antamaan määräyksiä. Jäimme siis odottamaan mitä tuleman piti. Kauan emme tarvinneetkaan odottaa kun hän tuli suksilla ja antoi määräyksen. Sen mukaan saatuamme 1 Pihlavan ja 2 Porin kompaniaan lisäväkeä oli meidän alettava etenemisemme. Hänen ilmoituksensa mukaan oli meitä vastassa melkein tasaväkinen vastustaja.

Hiljalleen aloimme edetä ketjussa metsää kohden, joka oli edessämme. Saavuimme metsän reunaa, ilman mitään hankaluuksia. Nyt tunsimme olevamme ikään kuin turvassa, koska kerran olimme päässeet tiheän metsän suojaan. Mies mieheltä kulki määräys milloin olla paikoillaan, milloin edetä. Tykistö piti kauhealta kuulostavaa ammuntaa yllä, jota konekiväärit ja kivärit säestivät. Voi arvata, että  en ollut varma koska hetkeni lyö. Ajattelin, että jos ampuisin itseäni jotenkin ei silloin ainakaan tarvitsisi mukana olla, vaan pääsisi ambulanssiin. En kuitenkaan voinut sitä tehdä, pelko tai mikä lie esteenä ollut.

Muistan aivan hyvin kuin viereiseni toveri tuskallisen huudon päästi ja kaatui luultavasti hän haavoittui hyvin vaikeasti. Etenimme niin ettei voinut tietää silloin että miten hänen oli silloin käynyt. Kuulin myöhemmin, että hän kuoli sairaalassa. Kun etenimme metsässä, toivoni oli, että metsää riittäisi, mutta petyin sillä aukea häämöitti puiden välistä.
Saavuttuamme aukean laitaan seisahduimme kotvan aikaa kunnes aloimme marssimaan aukealla.

Olimme täysin suojattomia sillä edessämme oli taasen metsää. Saavuttuamme noin puoli väliin metsän reunaa, kuului yksi laukaus oikealta sivustalta, vähän ajan perästä toinen ja aivan kohta kolmas. Vaistoni sanoi, että jotain erikoista tapahtuu. Enkä erehtynytkään, sillä kohta kolmannen laukauksen jälkeen alkoi oikea helvetinmoinen räiske. Heittäydyimme hankeen kuin näkymättömästä käskystä. Sain sen käsityksen, että olemme houkutellut ansaan. Tämä tapahtui maaliskuun 16. päivänä sunnuntaina. Olimme täydellisesti suojattomia, ainoastaan lumihanki soi jonkinmoisen suojan.

Komppaniastamme ei jäänyt tuona kohtalokkaana päivänä jälelle kuin 60 miestä, siis melkein puolet karisi pois. Mikä vielä kamalampaa oli olimme saarroksissa, sillä takanamme vasemmalta sivustalta kuului laukauksia. Onneksi alkoi jo hämärtää, että oli mahdollista meidän alkaa liikehtimään. Jota aloimmekin oikeaan aikaan, jos olisimme joutuneet vielä kauvankaan olemaan paikoillamme, varmaan olisivat meidät saartaneet. Koettivat vetää ketjuaan taaksemme. Pääsimme onnellisesti peräytymään, kuitenkaan emme kaatuneille voineet tehdä mitään, sillä luotisade oli hirveä. Oltuamme siinä koko sen päivän. Kaikkiaan menetimme 45 miestä kuolleina ja haavoittuneina.

Kun olimme saaneet itsellemme selväksi tilanteen järjestimme ketjun uudelleen sekä aloimme hommata lepopaikkaa. Niinpä lähellämme olikin pari taloa. Nälkä meillä oli kova sillä emmehän voineet syödä koko päivänä. Levon ja muona-asian voimmekin sitten järjestää jotenkin jos ei se niin tyydyttävä ollutkaan niin kuitenkin.

Nyt on huomattava, että saimme palkkamme kaksi kertaa kuukaudessa, 2. p ja 16 päivänä. Kun siis olimme tuona päivänä juuri sotimassa emme siis voineet saada palkkaamme. Palkkamme oli 300 mk kk siis tavallisen iso, että ei moittimista, kun vaan olisimme saaneet sen säännöllisesti. Kasööri tuli 19 p samaa kuuta ja maksoi meille. Oli semmoinen tapa, että vuoroon perään pääsimme käymään kaupungilla sikäli kuin vaan oli mahdollisuuksia. Oma vuoroni olisi ollut, nyt mutta kun minulta oli pyyhitty ois tuo pääseminen niin näytti perin synkältä, rahaa kun oli mutta miten sitä voisi pitää hauskaa kun olimme kaveria. Päätin pyytää anteeksi nukkumistani Lyttylän rintamalla. Käännyinkin komppaniamme päällikön herra Gustafsonin puoleen ja parhaani mukaan yritin selittää asiaani. Hän suhtautui hyviin myötämielisesti ja lupasi parhaansa mukaan vaikuttaa asiaani. Hän tekikin sen minkä lupasi, sai hommattua minulle synninpäästön.

25 p maaliskuuta pääsinkin lähtemään Poriin. Saavuin saman päivän iltana sinne. Parhaani mukaan otin irti ilon elämästä. Ensimmäisen kerran elämässäni maistoin väkijuomia, sillä seurauksella että pääni oli hirveän kipeä. En muista varmaan mitä kaikkea tein silloin. Lomaa oli 3 vuorokautta, hukkasin kaikki rahani, niin että kun palasin rintamalle 28 pv olin aivan ilman ts. poikki.

Joukko-osastoni oli samalla paikalla ei pienintäkään muutosta ollut tapahtunut. Muuten me olimme siinä varmassa luulossa, että voitamme, niin olivat meille uskotelleet. Nyt kuitenkin aloimme huomaamaan, että jotain erikoista oli tekeillä. Kun huomasimme, että muonavaroja, jotka olivat suuret, alettiin siirtämään kaupunkiin päin, koska siellä ei mitään rintamaa ollut, että jotain täytyy olla hullusti. Koettivat selittää, että siirtelemiset ovat asiaan kuuluvia taktillisia, että mitään ei ole hätää, ja että kohta aletaan se suuri hyökkäys jolloin mennään aina niin pitkälle kuin lahtarien vastarinta murtuu. Eivät kuitenkaan voineet meitä vakuuttaa, kun kerran epäilys oli saanut meissä vallan. Ja aivan oikein, emme erehtyneet. Peräytymisemme alkoi tunnetuin seurauksin. Vielä kuitenkin vakuuttivat, että  peräydymme ainoastaan Porin edustalle asti houkutellaksemme vihollisen ansaan. Kuten huomaat johto parhaansa mukaan yritti salata meiltä asian todellista laitaa.

Johan Abram Enok ”Hannes” Uksila 17.7.1888 Oulu - 3.5.1936 Helsinki oli suomalainen lehtimies, työväenliikkeen aktiivi ja SDP:n jäsen. Hän toimi myös jääkäriliikkeen aktivistina. Toim. huom.

Marssimme aloimme Poriin 9 p Huhtikuuta. Se oli tavallisen sekaista menoa, että hyvin huomasi pakomatkalla oltavan. Menomme jatkui keskeyttämättä, että kiire oli, hyvin kiire. Meidät kutsuttiin lyseon pihalle jossa Satakunnan rintaman päälikkö herra Uksila piti puheen.

Samaan aikaan näimme lentokoneen leijailevan yläpuolellamme. Se oli saksalainen, joka heitteli antautumisjulistuksia. 27 p aloimme marssimme etelään päin. Seuraavana päivänä saavuimme Orimattilaan, jossa oli pieni kahakka. Sieltä jatkoimme matkaa Ollilan pysäkille, jossa astuimme junaan päämääränämme Venäjä. Jatkettuamme matkaamme aina Luumäen kirkolle asti junalla oli meidän poistuttava junasta, sillä Viipuri oli jo menetetty valkoisille. Jos mielimme päästä Venäjälle asti oli meidän matkattava merenrantaa myöten. Ja niin lähdimme 30 p illalla Säkkijärveä kohden. Olimme perin väsyneitä ja nälkäisiä, niin että elämä ei näyttänyt kaikkein ihanammalta. Saavuimme pieneen kylään ennen Säkkijärven kirkkoa. Tuo pitäjä oli kuitenkin jo valkoisten hallussa, jos siis mielimme läpäistä oli meidän taistelemalla raivattava itsellemme tie. Kuitenkin heitä oli niin suuri ylivoima, että ei tullut kysymykseenkään näin epätasainen ottelu. Valkoiset lähettivätkin neuvottelijan luoksemme, joka vakuutti, että vastarintamme olisi aivan turha. Vaati meitä antautumaan, lupaamalla meille hengen ja omaisuuden turvan ja niin tuli sovittua että antaudumme näillä ehdoilla viholliselle. Meidän puoleltamme allekirjoitti sopimuksen eräs Honkasalo. Tämä tapahtui toukokuun 1. pnä siis vappuna.

Kuvassa Kaarlo Armas Honkasalo (alk. Johansson)
8.10.1891 Pori - 3.5.1918 Viipuri
oli sahatyömies ja ammattiyhdistysaktiivi, joka Suomen sisällisodan aikana oli yksi Porin punakaartin päälliköistä. Hänet teloitettiin toukokuussa 1918 Viipurin vankileirillä. Toim. huom.

Jos olisimme tienneet mikä oli tuleva kohtaloksemme, niin luulenpa, että emme olisikaan niin vaan antautuneet vaan taistelleet kunniallisesti. Sillä niin petolliseksi emme toki uskoneet vastustajaamme kun se oli. Mutta siitä lähemmin seuraavassa luvussa.