OLONI LONTOOOSSA

 

Nyt tunsin ankaran tunteen itsessäni, olin jännityksessä pääsisimmeköhän kohta pois tästä pimeästä kamarista. Jossa niin pitkältä tuntuvan ajan olimme viettäneet.

 

Tunsin hyvän mielen palautuvan, mutta toiselta puolta taas ajattelin, miten ihmeessä me selviytyisimme kunnialla päästä maihin. Tosin lämmittäjä oli vakuuttanut, että kyllä maihin menoamme hyvin järjestyy mutta eihän sitä tietää voi mitä saattaa tapahtua.

 

Laivan keinuminen loppui, olimme siis Tamesilla, siinä jonka varrella Lontoo sijaitsee.

 

Oli  kello tuossa 5 paikkeilla aamulla kun laivan pilli kutsui luotseja. Lindström tuli ilmoittamaan, että ensimmäinen koneenkäyttäjä tulisi mittaamaan hiilivarastoa, sen johdosta hän käski kaivautumaan syvälle hiilien sisään, että emme vaan enää joutuisi  kiinni.

 

Teimme käskyn mukaan ja menimme aivan perälle, ja kaivauduimme niin syvälle kuin mahdollista. Ja olisimme hiljaa. Kauvan ei kuitenkaan kun kuulimme puhetta, arvasimme, että mittaus on käynnissä. Se oli jännittävä hetki. Joutuisimmeko kiinni vai kävisikö kaikki hyvin, siinä kysymys joka askarrutti mieliämme.

 

Tunsin kun joku käveli päälläni, olin kuitenkin niin syvällä, että ei minua huomattu, toverini laita oli sama. Hetken perästä kaikki oli hiljaista. ainoastaan eri sirenien ääniä kuulin, arvasimme, että olimme Lontoon sataman suulla.

 

Lämmittäjä tulikin sanomaan, että olemme satamassa, mutta että laiva ei voi mennä altaaseen kun on laskuveden aika, ennen kuin päivällä klo12 aikaan.

 

Lontoossa nimittäin vuoroveden vuoksi on semmoisia altaita, joisaa on veden pitävät portit jonne laivat voi mennä ainostaaan silloin kun vesi on altaan tasolla.

 

Havahduimme hirveään meluun, joka syntyi siitä, kun laiva laski ankkurin. Sen johdosta, että kun ei päässyt altaaseen, piti odottaa, sinne pääsyä. Laivan näin ollen piti siksi olla paikoillaan joella.

 

Sitten alus nosti ankkurinsa ja hiljaa alkoi lähemmäksi lipua. Saimme tiedon, että englantilaiset viranomaiset tulevat tarkastamaan laivaa, ja että sen vuoksi pitää olla varovainen.

 

Kun sitten kaikki tuo oli tapahtunut, aloimme odottaa tietoa, milloin voimme poistua alukselta. Lämmittäjä tuli ilmoittamaan, että emme voi päästä pois ennen kuin ehkä keskiyön aikana. Sillä tulliviranomaiset ovat laivalla niin kauan kuin siitä tavarat lossataan pois, ja että kun päällystöä on aina laivalla on perin uhkarohkeaa mennä sen ollessa siinä pois.

 

 

Odotimme levollisesti keskiyötä, lämmittäjä tuli sanomaan, että voimme tulla pannuhuoneeseen ja että ketään päällystöä ei ole laivassa. Mentyämme pannuhuoneeseen, tuntui tosiaankin hyvältä päästä vapaaehtoisesta arestista pois.

 

Siellä oli kaksi lämmittäjää kun tulimme pannuhuoneeseen. Kyllä he nauroivat, niin mustia olimme. Lindström näytti meille peilistä minkä näköisiä olimme. Totisesti olimme neekerin näköisiä. Aloimme siinä sitten pestä itseämme sen kun se oli mahdollista.

 

Kun sitten olimme saaneet pahemman lian pois kasvoistamme, meni lämmittäjä katsomaan oliko tie selvä. Annettuaan merkin kapusi Holopainen ensimmäisenä korkeita rautarappuja ylös kannelle, minä perässä.

 

Päästyämme kannelle näin täkkimiehen, joka oli vahdissa laivan partaiden kohdalla. Lindström vei meidän lämmittäjien skanssiin, jossa saisimme syötävää ja teetä. Vielä hän tarjos askin tupakkaa kummalekin ja ryypyn wiskyä.

 

Sitten sitä lähdettiin, ja jätettiin skanssissa oleville lämmittäjille hyvästit. He toivottivat hyvää onnea, Lindström tuli meitä saattamaan.

 

On huomattava, että Lontoon satama-alueet on eristetty korkeilla aitauksilla ja jokaisella portilla on poliisi ja siitä ei pääse lävitse jos ei voi asiaansa selittää. Kun Lindsröm Englannin kielen taitoisena tuli meitä saattamaan, ei läpimenomme tuottanut mitään esteitä.

 

Kun lähestyimme porttia, jossa oli pitkä poliisi, noin 6 jalkaa – Lontoon poliisit on kaikki näin pitkiä, valioväkeä – niin meni saattajamme edellä ja näytti laivan kortin, meiltä ei hän kysynytkään arvellen, että kai olemme samasta laivasta.

 

Se oli huhtikuun 27 p:nä aamulla klo 3 1920 kun astelimme Lontoon katuja. Lindström sanoi meille hyvästit ja toivotti onnea.

 

Olimme siis kahden, kieltä taitamattomia suuressa miljoonakaupungissa. Emme tosiaankaan tietäneet minne olisimme menneet ja mitä ensitöiksemme tehneet.

 

Päiväkin alkoi jo nousemaan. Se katu, jossa olimme, se oli hyvin nokinen, matalat 2 kerroksiset tiilitalot olivat kadun kummallakin puolella ainoat koristeelliset nähtävyydet. Tosiaankin tömmöistäkö se Lontoon komeus ja suurus olikin. Tosiasiahan oli että olimme vaan laitakaupungilla toisin sanoen köyhälistö kaupungin osassa. Emmehän sitä siellä sillä hetkellä ottaneet lukuun.

 

Kävellessämme jonkun aikaa ja kun päivä oli jo tulemassa valoisemmaksi, huomasimme, että olimme hirvittävän mustia, mutta juurihan olimme pesseet, miten se oli käsitettävissä. Näytti aivan siltä kuin meidän kasvomme olisi maalattu jollain tummalla värillä. 

 

Kun sitten huomasimme erään kaupan seinässä peilin – niitä on lukuisia Englannin kaupungissa. Nähtyämme itsemme siinä huomasimme vasta miten hullunkurisilta näytimme. Jos poliisi meidät tämmöisessä kunnossa tapaa, niin varmasti meidät pidättää, sillä olla näin musta, ei se voi olla herättämättä huomiota.

 

Kiireesti panimmekin toimeksi ja haimme rannan missä saimme edes pahimman noen kasvoistamme pestyksi pois. Tosin Tamesin vesi ei ole sitä kaikkein puhtainta mutta missä sitten olisimme voineet tähän aikaan pestä kasvomme, ja eihän sitä paitsi meillä ollut yhtään rahaakaan. Täytyi siis tyytyä pesemään lian pois kasvoistaan nokisella vedellä.

 

Ihmettelin kovasti miten me näin mustia vielä olimme vaikka omasta mielestämme olimme pannuhuoneessa niin hyvin itsemme pesseet. Ja olihan lämmittäjätkin sanoneet, että olimme kokolailla puhtaita. Ja sitäpaitsi näimmehän me itse peilistä asian todellisen laidan. Sanalla sanoen olimme puhtaat kuin laivasta lähdimme. Mutta kun kadulla katselimme toisiamme olimmekin mustat. Ei siis ollenkaan ihme jos pidimme tämmöistä tilaa merkillisenä.

 

Jälestä päin olenkin saanut selville miten tuo mustuminen on mahdollista. Kun kauvan on kivihiilien joukossa ja ei pese välillä itseään, tunkeutuu hiilen pöly ihohuokosten kautta melko syvään ihon läpi. Kun sitten ajan perästä pesee ihonsa, tulee tosin ihon päältä puhtaaksi, mutta se pöly jonka on pinnan alla, eihän se voi millään mennä pois, ennen kuin se tunkeutuu takaisin pinnalle.

 

Kun me siis olimme pesseet laivassa kasvomme, näytti, että olisimme olleet puhtaita, mutta kun aikaa oli kulunut tunkeutui hiilen pöly pinnalta alta pois ihan pintaan. Näin on selitettävissä meidän kameleonttimainen muuttumisemme. Mutta emmehän me osanneet silloin tämmöisiä asioita tietää. Ja kauanhan se kestikin kun minäkin sain itseni oikean valkoihoisen näköiseksi.

 

Kun sitten olimme mielestämme tarpeeksi peseskelleet kasvojamme, lähdimme rannasta kaupungille, ei minkäänlaista päämäärää meillä ollut. Tosin Lindström oli meille sanonut, että Suomalainen merimieskirkko on siellä ja siellä ja että se avataan klo 9 aamulla. Mutta emmehän me voineet löytää vieraassa suurkaupungissa semmoista, ja kun ei meillä ollut mitään edes paperille kirjoitettu, ja vaikka oli ollutkin, niin emme olisi uskaltaneet poliisille mennä mitään kysymään ja lappua näyttämään. Sillä pelkäsimme kovasti, että joutuisimme kiinni ja joutuisimme Suomeen, jossa meitä odottaisi ankara tuomio meriväestä karkaamisemme johdosta.

 

Harhailimme kaduilla, näimme kun kadun lakaisijat olivat työssä. Sitten huomasimme kun semmoisia kummallisia suuria hevosia, joita oli aina parivaljakko, jotka oli valjastetut nelipyöräisten ajoneuvojen eteen, kun ne menivät kovaa vauhtia meidän ohitse. Mikä niissä herätti huomiota oli se kun niillä oli vallan tavattoman suuret kaviot ja joiden – kavioiden takana oli suuret karvatukot. Muutenkin ne oli niin suuria hevosia, etten ole missään semmoisia nähnyt. Lontoolainen poliisi on arvonantoa nauttiva henkilö, 6 jalkaa pitkä ja muutenkin tukevan näköinen. Kun hän arvokkaasti liikuskelee, niin ei ihme jos ei lontoolaiset tunne kunnioitusta poliisiaan kohtaan. Myös panin sen merkille, että kahviloita oli vierivieressä, ja varsin aikaisin niitä jo avattiinkin.

 

Kun sitten aikamme olimme siinä kävelleet kiintyi silmämme erään aukon suulle, sinne meni ja sieltä tuli ajopelejä. Astelimme sinne. Ja huomioimme, että se oli joku tunneli jonka kautta kulki itse liikenne – olen saanut jälestäpäin tietää, että se on ns. musta tunneli, joka on rakennettu suurin kustannuksin Tamesin alitse, sen virallinen nimi on Black tunnel ”musta tunneli”. Muuten mukavaa, sen seinät ja katto kun on rakennettu aivan valkoisista kaakelista, niin, että se tosiasiassa on aivan valkoinen. Mutta ehkä se on semmoitsta englantilaista huumoria.

 

Menimme siis tuon tunnelin aukosta sisään ja kävelimme muitten mukava. Vaikka klo vasta tuossa 6 aikaan, oli siinä jo aika vilkas liike. Tunnelin katossa oli semmoisia mustia aukkoja, joista kuului semmoinen ulvomisen tapainen ääni. Ne oli ilmanvaihtolaitteita.

 

Kauvan meidän kestikin kävellä ennen kuin näimme aukon edessämme. Ja olen kuullut, että se onkin lähes mailin mittainen – mile – 1609,9 m –

 

Kun sitten tulimme aukon suulle odotti meitä ensimmäiseksi sumuinen aamuilma. Kun tunnelin menimme oli kaunis kuulakas kirkas ilma, ja kun taas tulimme ulkoilmaan oli hirveän tiheä sumuverho näkyvissä. Niin pian siis Lontoossa ilma voi muuttua.

 

Vähän matkaa tunnelin suulta kävelimme ylös katua huomasimme punaisen tiilirakennuksen, jossa oli risti päätyssä. Kun sen sivuutimme, huomasimme seuraavat sanat ” Finis seamans mision” Suomalainen merimieskirkko. Avoinna 9 a.am. 11 p.m. Vell come. Tervetuloa.

 

Olimme siis aivan sattumalta löytäneet sen mitä Lindström meille oli koettanut neuvoa. Tunsimme tyydytystä kun näin hyvin kävi. SS Vestassa olimme jo kuulleet että Suomalaisen merimieskirkon vahtimestari on hyvänahkainen ihminen merimiehiä kohtaa. Kello oli vasta ehkä vähän yli kuuden ja kirkko aukenisi vasta 9 näin ollen siis pitkä aika vielä kunnes sisään pääsisimme.

 

Mutta koska olimme kieltä taitamattomia suurkaupungissa ylen suuressa, emme mitenkään voineet lähteä pois kävelemään pelkäsimme eksymistä. Näin ollen ei ollut muuta kun odottaa kunnes ovet aukeaisi.

 

Siinä me sitten istuimme rapulla, jos poliisi näkyi niin muina miehinä heti olimme kävelevinämme. Ymmärsimme toki sen verran, että ei ole soveliasta istuskella katujen varsilla.


Tarkastelimme siinä sitten merimieslähetyksen kirkkoa lähemmin. Se oli varsin soma rakennus ja kun se ympärillä oli viellä köynnöskasvit, niin puki sen oikein juhlallisen näköiseksi.

 

Finnis Seamens mission kuten sen virallinen nimi kuuluu, sijaitsee erään Lontoon vilkasliikenteisen kadun varrella. Kadun nimi on Stepney road, siis kävelytie suomeksi. Miltei kadun koko matkan on sen päällä semmoinen silta, jonka päällä kulkee juna, siis varsin outoa semmoinen oli meille, kun näimme junan porhaltavan aika huimaa vauhtia kadun päällä. 

 

Vielä mikä meitä ihmetytti oli kun näimme ns. höyryautomobiileja, ja joita oli varsin paljon. Edestä se muistutti kuin pientä veturia, jonka savupiipusta tuli aika sakea sauhu. Onko sitten ihme jos Lontoon talot on mustia ja savuisia, kun tuommoisia savuttajia kulkee sen kadulla.

 

Mutta jo aukeni missioonin ovetkin, ja lyhyt kyttyräselkäinen mies näyttäytyi oviaukossa. Kello oli siis jo yhdeksän. Hän oli hyvin koomillisen näköinen. Pieni pujoparta leuvassa, käsiään ahkeraan heiluttaen. Vaikutti hän suorastaan ilveilijältä. Hän oli muuten Raumalta, paljon seilannut mutta kun pudonnut mastosta ja loukannut selkänsä, ja sen johdosta menettänyt nyt työkykynsä, niin oli päässyt nykyiseen toimeensa missioonin vahtimestariksi.

 

Ennen kuin me kerkisimme sanomaan hyvää huomentakaan, niin hän jo toimitti ”mist laivast te olette karkannu”. En käsitä mistä hän semmoisia terveisiä osasi antaa. Ehkä olimme niin karanneen näköisiä. Sanoinkin, että emme me ole mistään laivasta karanneet, vaan olemme muuten vaan tulleet Lontooseen. Ei tietysti hän uskonut puhettani vaan naurahti.

 

Käski kuitenkin sisälle ja lupasi kahvit. Sitten toverini otti ja selitti asiamme. Totisesti kyllä Holopainen oli semmoinen poika, että en nähnyt koskaan, että hän olisi missään asiassa hämmästynyt. Vaan nytkin hän mitä viattoman näköisensä sanoi, että juu kyllä me olemme karanneet mutta emme ole missään laivassa olleet työssä vaan salamatkustajina. Suomesta karanneet. Lyhyesti sanoen, hän puhui aivan saman jutun kun Vestan lämmittäjillekin Helsingissä. Kuitenkin hän jätti mainitsematta, sen, että olisimme olleet meriväessä.

 

Holopaisen lopetettua satunsa, huomasin, että Lehtinen – se oli missioonin vahtimestarin nimi – oli varsin tyytyväinen toverini selitykseen. Kuitenkin hän sanoi, että olemme hirveän mustia, siis vieläkään emme olleet puhtaita ahkerasta pesemisestämme huolimatta ja että puolen tunnin tunnin kuluttua voimme mennä pesemään oikein koko ihoamme kylpyammeessa, se on Lontoossa yleisesti käytössä, saunaa ei sielä ole.

 

Kun sitten pääsimme ns kylpyhuoneeseen niin aloimme oikein toden teolla pestä itseämme puhtaaksi. Kun oli saippuaa ja lämmintä vettä lähti lika tavallisen tyystin pois. Sitten Lehtinen tuli ja heitti kahdet parit vanhoja alusvaatteita meille sanoen, että pesemisestä ei ole mitään hyötyä, jos nokiset vaatteet panee ihan päälle. Todellakin, jälkeen kylvyn tunsimme olomme sangen hyväksi.

 

Sitten saimme kahvia ja semmoista valkoista vehnäleipää. Ihmettelimme kovasti sitä kerma meininkiä, oikeastaan ei se mitään kermaa ollutkaan vaan semmoista sakeaa piimämäistä ainetta, joka oli purkissa, maultaan se oli hyvin makeaa. Purkin syrjässä oli painettu Milkk.

 

Semmoista Englannissa vähän käytetään kahvin joukossa kun sitten siinä olimme nauttineet vahtimestarin antimet, niin kävimme lukusalin puolelle, jossa oli paljon kirjoja sekä sanomalehti. Lehtinnen sanoi, että meidän täytyy olla varovaisia, siellä sota-ajan lait ovat vielä voimassa, ja että näin ollen jos joudumme poliisin kanssa tekemisiin, on karkoituksemme Suomeen odotettavissa. Mutta jos lyöttäydymme merimiesten joukkoon niin ehkä hyvinkin säilymme, siksi kunnes totumme täkäläisiin oloihin.

 

Sain sen vaikutelman, että missioon vahtimestari hera Lehtinen oli todellakin hyvä mies, kuten Lindsröm olikin sanonut.

 

Sitten sain kuulla myöhemmin monta vuotta tämän jälkeen, että samainen Lehtinen oli käveltyään Stepney roadin poikki, jäänyt automobiilin alle sillä seurauksella että oli heittänyt henkensä.

 

Tuossa puolen päivän ajoissa tuli sinne mies, joka ontui toista jalkaansa. Uuraa oli hänen nimensä. Hän piti merimieskotia, siinä lähellä missioonia, jossa semmoiset merimiehet saivat syödä ja nukkua, jotka palveltuaan laivassa sitoumuksensa täyteen, olivat saaneet ulosmaksun ja näin ollen oleilivat maissa, odottaen uutta laivaa. Niin tämmöistä merimieskotia herra Uuraa piti.

 

Heti kun hän tuli meidän tykö lukusaliin, alkoi hän leikillään nyrkkeilemään, mutta suoraan sanoen, hän teki sen niin kovakouraisesti etä en minä ensinkään tykännyt semmoisesta tervehdyksestä.

 

Hän alkoi kyselemään mistä laivasta olemme. Toverini sanoi, että olemme sieltä ja sieltä. Uuraa äkkäsi ja sanoikin, että ai niin te olettekin sitten niitä Bits pummareita, jotka täällä olette petsillä: Emme ollenkaan ymmärtäneet mitä moinen sana tahtoi sanoa. Näin ollen vaikenimme. Uuraa otti taskustaan jonkun kuparilantin tarjoten meille ja lisäsi, että hänen puolestaan saa riittää, enempää hän ei meille tule antamaan. Holopainen sanoi, että emmehän me ole pyytäneetkään häneltä mitään rahaa. Uuraa vastasi: Kyllä tarvitsette vielä, parempi ottaa kun saa lisäten siihen vielä että ettehän te ymmärrä huumoria ollenkaan mutta kyllä senkin vielä maailman kokemus teille opettaa. Havaitsimmekin, että hera Uuraa oli varsin hauska mies kunhan vaan häntä ymmärsi, tuli hänen kanssaan hyvin toimeen.

 

Otimme hänen tarjoamansa rahat, joita oli yhteensä 12 pennyä se on sama kuin 1 shillinki. Saimme siis 6 pennyä kumpainenkin. Englannin punta £ on 20 shillinkä ja shillinki on 12 pennyä.

 

Saimmekin sittemmin kuulla, että bits pummari on sama kuin poikkinainen merimies, joka käy ruokaa ja muutakin pyytämässä laivoissa.

 

Lehtinen tuli sitten lukusaliin ja sanoi, ettemme menisin pois ennen iltaa, sillä missiooniin tulee illalla paljon merimiehiä. Ja että mahdollisesti pääsisimme johonkin laivaan yöksi nukkumaan.

 

Odotimmekin sitten missioonissa illan saapumista, jolloin merimiesten piti tulla lueskelemaan ja pelaamaan erinäisiä pelejä kuten tammea, dominoa, shakki ja billiaardia.

 

Tosiaankin ensimmäisten joukossa saapui ystäväni Lindström. Mikä onni että hän tuli. Hänen myötävaikutuksellaan sitten saimmekin asiamme melko hyvin järjestellyksi

 

Sitten alkoi tulla sakkia tavallisen paljon. Uuraa tervehti heitä omalaatuisella tavallaan. Merimiehet näyttivät ottavan hänen nyrkkeilynsä leikin kanssa. Lindsröm sanoikin,  että Uuraa tavallisesti tervehtiikin sillä tavalla, että että leikillään antoi jonkun nyrkin iskun vastatulleelle. Toiset kuitenkin pitävät semmoista tervehdystä liian krouvina.

 

Kun sitten oli lukusali täynnä merimiehiä, otti Lindström hattunsa ja meni jokaisen miehen eteen ja ojensi hattunsa viitaten meihin päin, puhuen jotain . Seurauksella, että miltei jok’ikinen pani jonkun lantin. Tulos olikin 13 shillinkiä ja 8 pennyä. Siis tavallisen paljon. Se teki siis meille kummallekin 6 shillinkiä ja 17 pennyä. Kunnioitettava summa niissä oloissa.

 

Mutta minne menisimme yöksi, siitä ei meillä vielä ollut tietoa. Sekin järjestyi. Lindsröm sanoikin, että voimme hänen mukaansa SS Vestaan lämmittäjien skanssiin. Siis samaan alukseen, jossa olimme onnistuneet Lontooseen pääsemään. Lindström sanoi, että ei se mitään tee, eihän kukaan tiedä, että Vestassa olimme stouvaamalla Suomesta tänne tulleet.

 

Mitäpä siinä, lähdimme hänen mukanaan pois, kuitenkin ennen kuin menimme laivaan poikkesimme erääseen kapakkaan. Olimme niin innostuneita, että olisimme maksaneet Lindströmin oluen ja ryypyt, mutta hän sanoi, että kyllä vielä tarvitsemme rahamme ja hän maksoi puolestamme pintin kummallekin olutta. 1 pintti maksaa 3 pennyä, mutta saa sitä puolen pintinkin annoksia. Maksaen 2 pennyä. Kun ostaa koko pintin, niin voittaa siinä puolen pennyä. Englantilainen olut on varsin väkevää. Niin että kun olin tuon pintin kulauttanut alas, niin tunsin hienoa huimausta päässäni. 1 pintti on vähän pienempi kun litra. Tavallisesti aina kun on ottanut sen verran, että alkaa päästä huimata, niin tekee mieli lisää.Niin minunkin, kun oli minulle kerran rahaa, niin miksi en olisi ostanut lisää kun mieleni kerrankin teki. Otin ryypyn ja vielä olutta, tulin tavallisen humalaan.

 

Mutta Lindström sanoi, että nyt on aika lähteä laivalle, jos yleensä mennään muuten saattaa poliisi korjata talteensa: Lähdimmekin sitten kaikin kolmisin eteenpäin. Hoipertelin tavallisen paljon, en oikein muista miten matkamme joutui. Sen muistan ainoastaan kun aamulla heräsin erään lämmittäjän sängystä pääni hirveän kipeänä. Niin kokematon kun olin, ainoastaan 19 vuotias. Ei siis ihme jos tuntisin pienen maistamisen jälkeen kohmelon.

 

Kun siinä sitten saimme vähän syödäksemme, ja aloimme pois lähtemään saimme kuulla, että Vesta lähtee puolen päivän aikaan Hamburgiin. Emme siis ensi yötä saisi enää nukkua siinä vaan täytyisi hakea makuupaikka jostain muualta.

 

Vielä kerran hyvästeltyämme samoja lämmittäjiä, jätimme laivan satamaan. Satamatyöläisetkin olivat juuri menossa portista pois, jotenka lyöttäydyimme heidän joukkoonsa päästen mukavasti pois,

 

Olimme nyt toista päivää Lontoossa, sillä eroitukslla vaan, että ensimmäisenä päivänä meillä ei ollut yhtään rahaa. mutta nyt oli vähän. Tarkistimmekin rahavarastomme ja tulimme siihen surulliseen tosiasiaan, ettemme omistaneet kuin vähän yli 3 shillinkiä yhteensä. Olimme siis törsänneet melko paljon. Teimmekin semmoisen lupauksen, ettemme juo ollenkaan, niin kauan kuin olimme tuuliajolla. Se lupaus ei kuitenkaan pitänyt minun kohdaltani.

 

Koetimme löytää missioonin mutta ikävä kyllä ei meillä ollut aavistustakaan missä päin se oli. Suuntasimme kulkumme minne kulloinkin sattui. Harhailimme kaupungin katuja niin kauan, että tunsimme väsyvämme. Mielemme tekikin yhä enempi missiooniin mutta miten ihmeessä sinne löytää. Holopainen sanoikin, että hän kysyy polisilta. Vastasin miten pirun lailla sinä mitään kysyt kun et edes osaa puhuakaan. Ja niin se kysyminen sitten jäikin.

 

Mutta aloimme taas tallustelemaan. Sitten huomasimme taas sen saman mustan aukon. Päähäni pälkähti, että sehän on se semmoinen tunneli jonka kautta olimme misssioonin eilen löytäneet. Sinne, sinne kiiruusti lähdimme kävelemään. Aivan oikein olettamukseni osui aivan oikean, samahan tunneli se oli.

 

Työnnyimme sisään ja aloimme astelemaan toista päätä kohden. Nyt löysimmekin missioonin aivan kuten olimme kuvitelleetkin. Siis kun Black Tunnelin vaan löytää niin kyllä missioonkin silloin on tiedossa. Tämä oli aivan kuin semmoinen merkki, että kun merkin vaan pitää mielessä niin ei eksy.

 

Ehken oli tuossa puolen päivän ajoissa kun työntäydyimme missiooniin ovesta sisälle. Ei ketään merimiehiä näkvnyt olevan siellä. Ainoastaan Lehtinen järjesteli sanomalehtiä paikoilleen. Sanoimme hyvää päivää ja samalla puhelimme olevamme tyytyväisiä viime yömme viettoon.

 

Mutta mielemme teki nähdä Lontoota, sillä mielestämme olimme nyt jotenkin kotiutuneet. Painuimme ulos kaupungille. Aluksi suuntasimme kulkumme Stepney roadia pitkin samalla tehden huomioita lontoolaisten elämästä.

 

Kun sitten aikamme olimme kulkeneet, huomasimme semmoisia ilmoitustauluja, kieltä emme ymmärtäneet. Kuitenkin kun kansaa oli ylen paljon tiesimme, että jotain erikoista oli tekeillä. Kohtasimmkin sitten joukon suomalaismerimiehiä, jotka selvittivät, että siinä oli kiinalaisten arpajaiset käynnissä. lisäten että jos on hyvä onni voi voittaa huomattavan summan rahaa. Sitten he sanoivat, etä siinä kohtaa on oikein kiinalainen kaupungin osa, ja että niillä on oikein hyvä ravintola, jossa halvasta hinnasta tarjotaan ruokaa.

 

Mutta Holopainen pani toimeksi. Pitkän jutun kerrottuaan, oli seuraus, että saimme noilta merimiehiltä hyvän rahakolehdin. Sitten tuli hänen päähänsä tuuma: menemme Lontoota katsomaan ja koska eräs turkulainen merimies sanoi, että hänenkin tarvitsisi lähteä ajelemaan omnibus automobiililla. Kuultuamme, ettei tuo lysti maksa kuin 6 pennyä, tuli tuumasta tosi.

 

Lontoossa on semmoiset omnibussit hyvin suosittuja, joissa on kaksi kerrosta, yläkerroksen päällä ei ole kattoa ollenkaan. Sieltä on hyvä tehdä huomioita.

 

Kiipesimme siis yhteen semmoiseen kolmisin. Koska turkulainen toverimme osasi auttavasti englannin kieltä, olimme ikään kuin turvassa. Hiljaa tuo vaunu meni, ne jurrasi, ihmisiä aivan täpötäysi.

 

Yleensä Lontoon kaupunki ei vaikuta ollenkaan korkeitten rakennusten kaupungilta. Ei ole siellä mitään erikoisia pilvenpiirtäjiä. Menimme Towerin sillan yli, joka vaikuttaa hyvin suurelta. Näimme parlamenttitalon, joka on oikein suuri ja muita huomattavia rakennuksia. 4 kertaa vaihdoimme vaunua, joka kerran maksoimme 2 pennyä, joten matka tulikin maksamaan 88 pennyä 6 asemasta. En voi muistaa mitä kaikkea huomasimme tuolla matkalla. Matkamme päättyi aivan samalle paikalle josta olimme lähteneetkin. Samat merimiehet maleksivat vielä siinä. Yksi oli voittanut arpajaisista punnan ja sanoi kustantavansa kaikille meille kunnon ryypyt.

 

Mitäs siinä, mukaan vaan kun kerran käsketään. Joukolla menimme erääseen kapakkaan joka sijaitsee Stepney roadin ja Jennye streetin kulmauksessa se on oikein merimiesten vakinainen olinpaikka. Charly Brown nimeltään. Kyllä siellä kuului jos jonkinlaisia kieliä. Suomalaisia ei kuitenkaan ennen meidän tuloamme ollut. Joten kun lisäsimme itsemme toisten joukkoon oli yksi kansallisuus lisää.

 

Mutta Holopainen ei tyytynytkään tarjottuun ryyppyyn vaan alkoi itse törsäämän. Sillä seurauksella, että alkoi pitämään semmoista melua, joka meille suomalaisille on niin perinnäistä ja josta englantilaiset eivät pidä.

 

Hänen melunsa johtikin siihen, että kapakan vahtimestari potki hänet kadulle ja vislasi poliisin. Niin sitten kävi, että kunnon toverini joutui poliisin kynsiin. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Luultavaa on, että kun hänellä ei ollut mikäänlaisia papereita, poliisi otettuaan hänen kansallisuudestaan selvän passitti hänet Suomeen. En mitenkään arvannut ottaa hänestä selvää, sillä olinhan itsekin aivan ilman noita välttämättömiä passeja.

 

Semmoista se on kun ei osaa olla ihmisiksi, joutuu vaan itse kärsimään. Kun siis meille tuli tämmöinen ero, niin tunsin oloni sanoisinko orvoksi. Olin aivan ilman ystävää. Ei ihme jos mieleni kävi apeaksi.

 

Illan tultua menimme koko sakki missioniin. siellä piti pastori jotain saarnaa. Sitten minua taasen tuurasi. Missioonin nim. tuli rautapriki Iran miehistöä. Tuli siinä sitten puheeksi minunkin olemiseni. Eräs helsinkiläinen Raita niminen, oli Irassa jonkinlaisena poosuna, toimitti, että kyllä voisin päästä olemaan laivassa siksi aikaa kun päällystöä tulee Helsingistä.

 

Laiva kun juuri oli ostettu Norjasta helsinkiläiselle laivanvarustajalle Suomessa. Saisin sen mukaan tehdä yhtä ja toista työtä sitä kun pystyisin. Palkkani olisi ruoka ja kortteeri ja mahdollisesti joku penny rahaakin.

 

Menimme heti ensi töiksemme kapakkaan, jossa eräs mies pisti kaikille ryypyt ja pintin olutta. Sen jälkeen menimme alukseen. Kohta kun pääsimme skanssiin niin alkoivat pelata korttipeliä ns. raminaa ja minä pääsin kirjuriksi. Jokaisesta ns. pitista oli minun osana saada 1 penny oli piti sitten siksi pieni.

 

Oli siten eräällä heistä pulloa whiskyä, alkoivat tavalliseen paljon maistelemaan seurauksella, että peli meni plörinäksi ja minun tulolähteeni loppui. Olin kuitenkin jo saanut lähes shillingin, että olin sentään vähän jo tienannut. Kun ne olivat sen pullonsa juoneet, olivat tavallisen pätkässä.

 

Aamulla herätessämme menimme heti kapakkaan. Englannissa nim aukeni ainakin silloin ehkä vieläkin, kapakat 6-8 am. Sitten tuli pieni tappelu, jonka seuraksena poosu joutui poliisikammarille saaden sakkoa 15 shilllingiä. Englannissa polisi tuomari määrää heti rangaistuksen, ilman mitään, meillä tapana on vielä pitää oikeudenkäyntejä.

 

Sitten sain semmoista työtä, jota nimitetään ruosteen hakkaamiseksi. Se sitten oli ikävää hommaa. Päivät pitkät istualleen hakata laivan kantta ja ulkoreunoja semmoisella vasaralla ruostetta pois. Teki mieleni monta kertaa lähteä mutta minne olisin mennyt. Olihan minulla nyt ainakin ruoka ja missä missä nukkua. Tämä merkitsi paljon. Tyydyin siis pitkäpiimäiseen työhöni ja jäin laivaan. Kyllähän ne illat aina meni mukavasti mutta se työ se oli perin vastenmielistä.

 

Tapahtui sitten se, joka pakotti minut lähtemään pois Irasta. Laivan päällystö nim tuli ja kun olin ollut vaan poosun luvalla, niin tietenkään en enää voinut jatkaa oloani laivalla.

 

Kun jätin laivan sain 1 punnan rahaa ja vieläpä antoivat vaatteitakin josta valitsin paremmat, joista sitten sain juhlapuvun. Menin misiiooniin ja jätin merimiesäkkini sinne säilytettäväksi.

 

Koko ajan kun Lontoossa olin en ollut ns. citysssä vaan satamapaikoissa. Paikat joissa eniten olin oli Charley Brown ja sitä vastapäätä oleva kapakka Blue Post. Siellä miltei kaikki ne merimiehet viettivät aikaansa, joiden laivat olivat niitä lähellä. Lähimmät olivat West Indean Sorey ja Finish yard Dock.

 

Kyllä kävin miltei kaikissa satamalaitureilla mitä siellä on sillä olin minulla aikaa.

 

Olin kerran sentään cityssäkin katselemassa. Seisoin monta tuntia St Paul Bridgella joka on Lontoon suurin silta Doverin jälkeen. Siinä oli kova liike, en missään ole semmoista nähnyt vaikka olen monissa paikoissa ollut.

 

Kerran olin italialaisessa seililaivassa käymässä, antoivat ruokaa pääasiassa antoivat mannaryyniseosta ja viiniä sai juoda paljon. Luulen, että se oli joku apinalaiva sillä apinoita siinä oli ylen paljon aina mastojen myöten kahleissa.

 

Kuitenkin kun en osannut puhua englannin kieltä lukuun ottamatta yes ja no sanoja, teki mieleni pois Lontoosta. Vaan vaikeata oli minun suunnata matkaani minnekään ominpäin. Ajattelin, että kun tapaisin jonkun semmoisen laivan lämmittäjän joka taas voisi järjestää asiani niin että pääsisin stouvaamaan. 

 

Niimpä sitten kävikin, että tapasin miehen, joka oli ollut maailman sodassa Kanadan armeijassa länsirintamalla .Oli ollut kauan ilman laivaa, mutta myös onnistui pääsemään norjalaiseen hedelmälaivaan dunkimanniksi. Joka kuljetti banaaneja ja appelsiineja Canarian saarilta Lontooseen.

 

Tapasin hänet Blue Portisssa, en muista nimeä, hän oli saanut ns. first give se tarkoittaa sanoa etumaksu 1 ¼ puntaa ja nyt hän tietysti oli iloitsemassa ennen kuin astuisi laivaan. Hän tarjosi kun ensin tutustuimme ryypyn ja olutta sekä Wood bine paperisoosia. Sitten tuli puheeksi jo minun pois pääsyni Lontoosta. Humalassa kun oli niin mielihyvin lupasi järjestää asiani. Tai oikeastaan ei siinä mitään järjestämistä ollutkaan, vaan ainoastaan neuvoi missä kohtaa alus sijaitsee ja millloin minun on parasta sinne piiloutua. Laivan nimi on Birger Jarl, noin 2580 tonnin kantoinen.

 

Sovimme, niin, että menisin illalla sinne hiilisäiliöön, hän lupasi avata kannelta luukun sinne. Kuitenkin varoitti minua liittämästä häntä juttuuni jos kiinni joutuisin. Hän sanoi että kun kaksi päivää olisin säiliössä niin sitten tulisin kannelle. Hänen mielestään laiva olisi jo niin kaukana merellä, ettei kapteenilla olis muuta keinoa kuin viedä minut aluksen mukana Canarian saarille. Lisäsi vielä, että voisin viedä mukanani sinne vähäsen leipää ja jämmyä (marmelaadia). Sillä kaksi vuorokautta on liian pitkä aika olla ilman ruokaa, hän kyllä pitäisi vedestä huolen.

 

Otin välttämättömät vaatteeni missioonissa olevasta säiliöstäni ja puin huonot risat päälleni sekä juhlapuvun panin pakettiin ettei nokeentuisi hiilisäiliössä ollessani. Samalla varsinkin purkin jämmyä ja leipää, tupakkaa sekä tulitikkuja ja aloin laputtelemaan laivalle.

 

Se oli semmoisen varastomakasiinin edustalla, joten sinne oli helppo mennä. Hän oli sanonut minulle, että hän laittaa siihen kohdalle reilinkiä, missä on luukku hiilisäiliön päällä, nokisen säkin, jotenka löydän sisäänpääsyn helposti.

 

Katselin tarkasti, ettei vaan ketään miehistöä ollut näkemässä menoani. Kun sopiva aika koitti ja muutenkin tie oli selvä, menin laivan kannelle. Helposti huomasin säkin kuivamassa relingillä, sen lähellä siis olisi aukko. Ja aivan oikein, niin se olikin. Pidin paketin kovin käsissäni ja heittäydyin ruumaan. Se olikin miltei täynnä hiiliä, niin ettei putous ollut varsin syvä.

 

Kaivauduin syvälle hiilien joukkoon aivan kuten Helsingistä lähdettiin. Se oli vaan ero, että olin aivan yksinäni tällä kertaa. Dunkkimanni tulikin kotvan perästä sinne ja sanoi että aamulla klo 7 lähdimme merelle.

 

Toukokuun 15 pnä 1920 klo 7 aamulla lähti Birger Jarl lipumaan merta kohti. Oloni Lontoossa, joka oli kestänyt ei täyttä kuukautta oli siis loppu. Aivan kuin tämä lukukin.