Vapaana

 

Kuten muistat annoin Viipurissa jonkun käsittämättömän viittauksen johdattamana iäkseni 14 v vuoden vanhaksi. Jos olisin taipuvainen olemaan ennakkoluuloinen, olisn taipuvainen myöntämään, että se oli kohtalon sormi, joka kehoitti minut niin tekemään.

 

Nyt päästettiin kaikki ne vapaiksi,jotka eivät olleet vielä 15 vuotta täyttäneet, ehkä huomasivat, että pitää lapsia vankileirillä on rikos, ja kai tulivat omantunnon tuskiin antamalla näille vapauden, luulivat kai kaiken sovittavansa.

 

Kun siis olin jo Viipurissa antanut itseni lasten kirjoihin, luonnollisesti tulin heidän joukossansa pääsemään poiskin. Kun alkoivat nappaamaan noita lapsia erikoiseen rakennukseen, aavistin, että en minä voi ainakaan päästä heidän joukkoonsa. Pelkäsin nim että ovat tietysti ottaneet kotipaikkakunnalta selvää jokaisen vangin oikeasta iästä, niin ei kuitenkaan käynyt arvattavasti sen vuoksi, kun semmoinen ihmismassa oli heillä hoidettavana. Ja niin kuulin kun ilmoitettiin, että Oskari Lindroos Porin kaupungista, syntynyt silloin ja silloin, vangittu sinä ja sinä aikana, siinä ja siinä paikassa, ottaa kaikki tavaransa muut paitsi ruoka-astiat, ja tulee rakennus no 5 – se oli nim se paikka jossa me ensin jouduimme olemaan.

 

Mutta kyllä siellä oli poikia, en uskonut, että punakaartissa oli niin paljon nuoria sotilaita. Vankilan johtaja ensin - niin minusta näytti – epäili ikääni, mutta kai hän taisi uskoa, kun näytin viatonta naamaa. Ilmoittivat, että kaikki lähetetään mullivaunuissa kotipaikallensa ja että paikkakunnan viranomainen tulee vastaanottamaan joka pojan. Kun tämmöisen tiedon sain aloin pelätä, mitähän minulle tapahtuisi, mitenkä voisin selittää väärän tietoni syyn. Olin aikeissa jo mennä ilmoittamaan johtajalle oikean ikäni kunnes uusi tieto sen esti. Sain nim tietää, ettei meitä lähetetäkään mullivaunuissa vaan että meille annetaan 3 luokan lippu jokaiselle, kotipaikkakunnalleen.

 

Nyt tuli päähäni, että en menekään Poriin asti vaan jään ennen jo pois junasta. Minulla on tuntematonta mistä tuo tuommoinen armonosoitus meille annettiin. Jotkut vitsailivat että tarvitsevat kaikki mullivaunut vanhojen hevosien kuljetukseen, joita tuotaisiin syötäviksi vangeille. No sitten ei ainakaan tulisi pula kavioista, lisäsi siiihen joku. Se nyt ainakin on varma, että ei vankeille niin paljon hevosia syötetty, että niiden kuljetukseen olisi tarvittu kaikki tasavallan mullivaunut. Itse en ainakaan nähnyt hevosenlihaa koko vankinaoloaikana, lukuunottamatta tuota kaviomiehen annosta.

 

Mutta oli sen asian kanssa miten hyvänsä, tosiasia on että meitä ei pinottu noihin niin monesti mainitsemiini mullivaunuihin, vaan jakoivat meille III luokan rautatiepiletit. Tämä tapahtui kesäkuun 28 päivän illalla torstaina. Meitä varoitettiin olemaan kiltteinä ja tottelevaisina ja olemaan kiitollisia iällemme, sillä muussa tapauksessa ei vapudesta meille olisi tullut tietoa vielä lähiaikoina, se tahtoo sanoa, että elämämme olis ollut epävarma, sillä useimmat miestä epäilemättä olisi kuollut nälkään.

 

En nukkunut yhtään tuona viimeisenä yönä, sillä niin jännittyneenä odotin poispääsyn aamua.

 

Vihdoin koitti tuo pitkään odotettu vapautuksen hetki. Se oli perjantai aamu 29.6.1918 kun tepastelimme saattajamme seuraamana vankilerin porttia kohti. Ja niin jätimme luurankotehtaan taaksemme, minkä arvonimen hirtehishuumori oli vankilerille antanut.

 

Kun olimme vankileirin ulkopuolella, aloimme heti miettiä mistä saisimme syötävää, mutta kun meillä oli saattajia, joiden meidät piti viemään junaan, oli tietysti vaikeaa saada tuota kaipaamaamme. Tosin olivat antaneet meille evästä, pala leipää ja puolikas silliä, mutta suuri oli halumme saada vähän perunaa.

 

Koska kuitenkin saattomiehemme eivät niin turhantarkkoja olleet ts he katsoivat läpi sormiensa, onnistui meidän sähän saada yhtä ja toista. Vankileiriltä on nim 3 km matka asemalle, ja matkan varrella on paljon asumuksia, joten noilta asukkailta saimme vähän pyytämäämme ruokaa.

 

Toiset söivät liikaa noin yhtäkkiä ja saivat tuntea seuraukset, sanalla sanoen tulivat sairaiksi. Arvaahan sen kun on monta aikaa ollut niukalla ravinnolla ja sitten syö vähän tavallisuudesta poikkeavalla tavalla, että ei siinä hyvä olo seurata voi.

 

Saavuimme siis hyvissä voimissa junaan saattajat hyvästelivät ja jättivät meidät itsemme haltuun. Alkoi siinä sitten kerjääminen kun juna täyttyä alkoi. Kaikki vaunut kävimme lävitse ja saimmehan me rahaa, ruokatavaraa, tupakaa ym. Minäkin sain 3 askia eri tupakkalajia. Kun vedin ensimmäisen savukkeen alkoi päätäkin huimata, silmät mustenivat, sain siis täydellisen pyörtymiskohtauksen. Tämä johtui tietenkin pääasiassa siitä seikasta, että olin vetäissyt savukkeen liian ahnaasti ja tietysti siitäkin kun en ollut saanut tupakkaa pitkään aikaan.

 

Mutta kyllä meiltä kysyttiin vankileirin oloja. Matkustajat olivat hyvin uteliaita. Vastasimme parhaamme mukaan, tuli siihen sitten eräs hyvinvoivan näköinen herrasmies, kuunneltuaan aikansa juttujamme hyvin vihaisen näköisenä, alkoi hän meitä nimitellä jos jonkinmoisilla arvonimillä. Sanoi, että olemme tehneet semmoista hirmutyötä jommoista kukaan muu ole vielä milloinkaan tehnyt. Eräs poika huomautti siihen, että onko se sitten sankarityötä, kun aseettomia vankeja nälässä kiusataan ja ammutaan ilman muuta. ”Herrasmies” muljautti pahasti silmiänsä, sekä poistui siitä vaunusta pois. Hän oli arvatenkin sen ajan pahimpia ilmiantajia.

 

Muistan hyviin kun saavuin Tampereen asemalle, minun täytyi odottaa noin tunnin ajan Poriin menevää junaa ja sillä ajalla sain vähän huomata mimmoista jälkeä sota oli tehnyt. Tosin en päässyt kaupunkille, vaan asemanhuoneesta sain nähdä, mutta siitä huolimatta näkyi hyvin palaneita rakennuksien raunioita. Ne oli sytyttänyt tykkituli palamaan silloin kuin valkoiset piirittivät Tampereen kaupunkia.

 

Lähdettyäni sitten Poriin menevään junaan hain sieltä hyvän nurkkapaikan, jossa oli hyvä levätä. Kun aikani olin nukahtanut, huomasin vastapäätä penkkiä, että siinä istui hyvin hieno naishenkilö. Mahdoin näyttää hyvin laihan näköiseltä, koska hän niin osaantottavasti minua tuijotti. Viimein hän kysyi olinko tulossa vankileiriltä, satuaan myöntävän vastauksen, pahoitteli syvästi sitä kun olin jo noin nuorena erehtynyt, että olin mennyt kapinallisten puolelle. Mutisin jotain etten ymmärrä sen paremmin ja että täytyyhän minunkin elää. Sanoi ymmärtävänsä minua ja kysyi onko minulla hyvinkin suuri nälkä. Myönsin, että asia on niin. Hän haki kapsäkistään suklaata ja tarjosi minulle sanoen, että se on ylen terveellistä, kun on pitkän aikaan ollut ilman kunnollista ravintoa. Vieläpä antoi 50 mk rahaakin ja pyysi, että käyttäisin sen oikein, lupasin tehdä niin. Kun kerroin hänelle, että aikomukseni oli oikeastaan ruveta punakaarttin torvisoittokuntaan, mutta että sitten edellä viittaamani syyn nojallaen päässytkään siihen. Hämmästyi hän ja kysyi missä olin musiikin alkeet saanut. Kerroin hänelle kaiken avomielisesti, vieläpä äitini suhtautumisesta itseeni. Minulla oli niin sanoakseni lapsen luottamus häneen. Sanoi olevansa pianisti, samalla hän alkoi kyselemään musiikista yhtä ja toista, arvatenkin saadakseen vauutetuksi itsenäs etten ollut puhunut hänelle pehmosia. Vastasin hänelle parhaani mukaan, sain sen käsityksen, että hän alkoi minusta pitämään. Kuitenkin kotvan kuluttua sanoi, että olen rehellinen nuorukainen. Muistaakseni mutisin jotain kiitokseni hänelle, minulle suomansa osaanottonsa vaikeaan asemaani.

 

Läheni Kokemäen asema jossa hänen oli poistuttava, hän jätti lämpimät hyvästit ja toivotti hyvää onnea, sanoi toivovansa joskius, että tapaisi minut paremmissa olosuhteissa. Ja niin matkamme erosi.

 

Mutta Pori alkoi lähentyä, paikka jonne pilettini oli osoitettu. En kuitenkaan uskaltanut mennä sinne asti, sillä pelkäsin, että saavat oikean ikäni selville. Minunhan oli määrä mennä heti suoraan poliisikamarille ilmoittautumaan ja siellä tietysti olisivat tulleet tietämään mitenkä asia oikeastaan on. Koska siis Tammisaari oli jättänyt minulle niin ikävän muiston, oli aivan luonnollista, että välttäisin joutumista sinne takaisin, joka olisi ehdottomasti tapahtunutkin, jollen olisi jäänyt ennen osoitettua määränpäätä pois.

 

Ja niin sitten poistuinkin Nakkilan asemalla junasta. Tutulta näytti paikat, olihan se ollut lapsuuden paikkakuntani. Ensi töikseni aloin patikoimaan Kuusiston mökille päin, kasvatuskotiini oli päämäärä.

 

Saavuttuani sinne oli k. Äiti jo kuollut ja torppa vieraissa käsissä. Eivät minua tunteneet ollenkaan. Selitin, että paikka on minun lapsuudenkotini. Olivat hyvin ystävälliset kun vielä lisäksi saivat tietää, että tulen vankileiriltä. Kaksi viikkoa sain olla siellä aivan vapaasti jossa sitten aloin voimistua. Siellä sain kuulla että Juho Rikström oli kuollut nälkään Suomenlinnan vankileirillä. Se oli lapsuuden toverini loppu. (Juho Kustaa Rikström kuoli Iso Mjölön vankileirillä 19-vuotiaana 30.6.18 (syntyi 1899). Hänet vangittiin 1.5.18 Lahdessa. Ammatiltaan hän oli maatyömies ja kuoli ”heikkouteen”. Tiedot löytyivät Suomen sotasurmat –sivuilta).

 

Sain sitten kkuulla, että kasvatti isä vainajalla oli veli jossakin Lattomerellä, hänen piti viljellä jotain pientä palstaa siellä, Erkkilä nimistä. Meninkin sitten sitä hakemaan, arvellen, että kai Kuusisto vainaja on jotain kasvatuspojastaan hänelle puhunut. Ja aivan oikein löytäessäni hakemani paikan, he kyllä miltein tunsivat minut, sillä niin tarkasti Kuusisto oli eläessään jo minut heille kuvannut. Sanalla sanoen olin heille tervetullut.

 

Tein kaikenmoisia töitä siellä semmoisia kuin jaksoin. Sain heiltä aivan uudet alusvaatteet ja puvun. Olin hyvin kiitollinen heille siitä. Oli siellä tytärkin, Emma hänen nimensä oli. Tunnustan että taisin häneen jo rakastuakin sanoisinko syvällisemmin.

 

Mustalaisvereni” ajoi minut kuitenkin hakemaan uusia paikkoja, ja ehkä pelkokin oli vähän syynä, en näin ollen arvannut kauvan olla samassa paikassa. Kiitin heitä kaikesta mitä olivat hyväkseni tehneet. Emma tuli saattamaan lähdettyäni matkalle jalan.

 

Kyyneleet silmissä hänellä oli kun puristimme toistemme kättä. Suutelimme tulisesti toisiamme, se oli ensimmäinen suudelma kun olin naiselle antanut, siis 17 vuotiaana. Pyytämällä hän pyysi että en häntä unohtaisi, olihan hän antanut kaikkensa minulle, pyysi kirjoittamaan usein ja tulla joskus tapaamaan. Lupasin tehdä niin. Tekemättä se kuitenkin jäi, en ole häntä milloinkaan sen jälkeen nähnyt. On kuulemma nyttemmin naimisissa ja 6 lapsen äiti.

 

Painelin Nakkilan kirkon kylään kyselemään töitä, olihan nyt heinäntekoaika, en saanut mieleistäni paikkaa.

 

Menin Tattaran kylään, tapasin siellä erään tuttavan, joka sanoi olevansa Teinilä nimisessä talossa työssä, sanoi että pääsisin kyllä sinne, jos menisin isännän pakinoille. Ja niin teinkin, tulos oli että pääsin heinätöihin. Raskasta oli työni, enhän vielä ollut voimistunut entiselleni. Isäntä muuten hyvä mies ymmärsi tilani ja järjesteli semmoisia helpompia töitä, jotka oli minun voimilleni sopivia.

 

Erään kerran hän kutsui minut puheilleen kysyen: Olenko tullut vankileiriltä, vastasin etten ole tullut, hän sanoi, että on turhaa hänen puoleltaan mitään pelätä. Jos olen päässyt vapaaksi, niin ei hän minulla ole hätäpäivää, mutta jos olen jotenkin päässyt karkaamaan, niin täytyi olla varovainen. Niiin hän haasteli. Tulin vakuutetuksi siitä, että hän puheli minulle vilpittömästi ja kerroin hänelle kaiken. Sanoi, että oli hyvä kun häneen luotan, vakuutti että hänen puolestaan saan olla rauhassa.

 

Sitten hän ilmoitti, että hän ei voi pitää minua työssään, ja että jos tulisi tietoon että hän pitää karkulaista työssä, saisi vaan ikävyyksiä. Hän antoi minulle 175 mk rahaa ja toivotti onnea. Ja niin jätin Teinilän, mennen hakemaan uusia työmaita. Tämä tapahtui elokuun puolessa välissä.

 

Suuntasin matkani Turkuun päin, nim aluksi kävin Käyrässä. Siellä ottivat hyvin ystävällisesti vastaan minut. Olin siellä aina joulukuuhun asti tehden yhtä ja toista työtä. Jatkoin matkaani Lietoon. Pääsin erääseen Manni nimiseen taloon töihin. Olin siellä aina maaliskuuhun asti 1919, josta menin Turkuun maalarin oppiin. Samalla pääsin ns Vasaman torvisoittokuntaan. Ei kuitenkaan malarin oppi miellyttänyt minua, ja sen tähden mieleni teki taasen maailmalle. Oli heinäkuu 1919 kun aloin matkani maanteitse Poriin päin, ensin menin Raisiolle ja sieltä aina pohjoista kohti. Kiersin Turun ja Porin läänin miltei ristiin rastiin. Kaupustelin yhtä ja toista sekä laulelin josta sain vaatimattoman toimeentuloni.

 

Nyt oli haluni päästä Helsinkiin. Kun rahaa ei ollut, oli oma keinoni ainoana apuna sinne päästäkseni. Olin silloin Marttilassa kun aloin Helsingin matkani. Suuntasin ensin Perniöön. Saavuttuani saman pitäjän asemalle, tuli mieleen junamatka mutta kun ei ollut rahaa niin miten sitä päästä. Kun sitten huomasin tavarajunan päätiin koettaa siinä onneani, pääsisin siinä ainakin vähän matkaa lähemmäksi päämäärääni. Ja niin menin ns jarrukoppiin. Se oli niin pieni kamari että en voinut siinä muuta tehdä kuin istua. Tämä tapahtui syyskuussa 1919. Pääsin siinä sitten aina Karjaan asemalle asti, olin siis miltei puolimatkaa Helsingistä.

 

Ihmeekseni tapasin erään Käyrän aikaisen toverini asemalla. Hän oli matkalla Helsinkiin meriväen torvisoittokuntaan. Samalla kuin minäkin oli hänkin oppinut Käyrässä soittamaan.

 

Sanoi omistavansa niin paljon rahaa, että pääsisin hänen mukanaan Helsinkiin. Matkalla hän sitten kehoitti minuakin yrittämään mainitsemaansa soittokuntaan. Sanoin epäileväni, minun kelpaamistani sinne.

 

Saavuin Helsinkiin tuossa puolipäivän paikkeilla syyskuun 18 p. 1919. Olin aivan rahatta, tosin toverini antoi minulle 5 mk mutta sehän oli semmoinen pieni raha, että oli aivan kuin olisi ollut ilman. En tuntenut paikkoja, sillä enhän ollut käynyt kaupungissa kun kerran, edellä mainitsemani vuotena. Olin siis outo. Lahtinen meni mainitsemaani meriväen soittokuntaan – se oli hänen nimensä – mennessään hän pyysi tulemaan häntä katsomaan, sanoi, että hän tuntee kapellimestari Lundelinin ja että hän koettaa puhua puolestani. Jäin siis perin turvattomaan asemaan.

Ensimmäinen yöni nukuin Pelastusarmeijan yömajassa 50 p hintaisessa sängyssä. Itäinen Viertotie 24 siinä sijaitsi. Nuo yömajan asukkaat olivat yleensä semmoisia sortuneita, joilla ei ollut oikeata toimeentuloa. Niin ikävältä minusta tuntui, että mieleni teki pois kaupungista maalle oikeata kulkurin elämää viettämään, sinne mieleni paloi, mutta toisin kävi, siitä seuraavassa luvussa.