Vankileirillä

 

Jouduimme siis vangiksi tuona päivänä. Luulomme oli ja sitä paitsi meille vakuutettiin, että pian pääsemmee pois vapauteen. Sen vuoksi emme ottaneet kiinnijoutumista niin synkältä kannalta. Kaikki aseemme takavarikoitiin ts. meidät riisuttiin aseista. Valtavana kohosi kivärikasa, oli siinä käsipommeja sekä konekivääreitä, sekä kuusi tykkiä. Nämät kaikki luovutettuamme tiesimme, että olimme voimattomia kun kuitenkin vihollisemme meille vakuutti, että meille taataan hengen ja vapauden turva, niin emme epäilleet tehdä tätä. Kun ensin olivat järjestäneet kivärimme kuormastoonsa, ja muut valmistelut oli täytetyt, antoivat meidät ymmärtää, että pitkä kävelymatka oli edessämme, kuten he suvaitsivat huomauttaa.

 

Niin alkoi hidas ja vaivalloinen nelimiehisissä riveissä marssiminen. Kun emme olleet syöneet pitkään aikaan, teki nälkä kulkemisen ylen suureksi ponnisteluksi. Joku kysyi emmekö saisi ruokaa. Kuulaa tarvitsette, ettekä syötävää, vastasivat. Aloimme aavistaa kenenkä armoilla olimme.

 

Mutta marssi jatkui allapäin, janokin alkoi ahdistamaan sillä oli tavallisen lämmin auringon paiste. Tosin kyllä maantien varrella kummallakin puolella ojassa virtasi kirkas vesi, mutta kun eivät laskeneet juomaan, lisäsi se janoa yhä enemmän. Noin 6 metrin päässä toisistaan, meidän kummallakin puolellamme oli kivärimiehet vartioimassa, että olimme totisesti turvassa. Tylyn kohtelun saimme osaksemme, ylen tylyn. ”Murhamiehet, varkaat ja roistot!”. Tämmöisiä arvonimiä oli meillä kunnia omistaa heidän suosiollisella myötävaikutksellaan.

 

Taisi olla siinä klo 12 aikaan aamulla, kun kulkumme alkoi. Saavuimme Säkkijärven kirkolle tuossa 2 korvilla – on otettava huomioon että Säkkijärvi on suuri pitäjä – saavuttuamme pappilan kohdalle huomasimme, että kaksi naista kantoi jotain koria tielle päin, jossa kuljimme. Meidät pysähdytettiin, luulimme, että saisimme jotain voileipää, sillä sitä naisten korissa oli, mutta ei saattomiehiämme alkoivat kestittää. Voit kuvitella ollessani nälkäinen, näet miten toiset syövät, kuitenkaan itse voimatta ottaa osaa, vaikka miten mielesi tekisi et saa, niin voit kuvitella, että ei semmoinen asema ole kadehdittava. Tämän saimme kokea, todellakin luulimme, että mekin olisimme päässeet osalliseksi, jyrkästi kuitenkin komensivat olemaan paikoillamme, siksi kunnes antoivat lähtömääräyksen.

 

Tuli kuitenkin paikalle eräs korkeampi sotilashenkilö, joka alkoi keskustella mainitsemieni naisten kanssa, hetken perästä naiset menivät takaisin pappilaan ja toivat meillekin syötävää. Saimme neljännes leipää kukin, tosin ei tuo paljon ollut, mutta miten hyvältä se maistuikaan, vielä toivat vettäkin, sitä saimme taas tarpeeksemme.

 

Oli todellakin hyvä olla kun saimme vähän murkinoida. Saimmekin sellaisen käsityksen, että heidän korkeimmat päällikkönsä olivat sentään hiukan humaanisia.

 

Aikamme levähdettyämme jatkoimme matkaa. Nyt kulkukin oli jo melko helpompaa kuin alussa. Ilta alkoi jo hämärtää kun saavuimme erään koulun luo, jonne sitten meidät majoitettiin.

 

Kyllä uni maistui hyvältä vaikka minkäänlaisia makuuvaatteita ei ollut. Paljaalla permannolla siinä maattiin, kylki kyljessä oltiin. Itse ainakin nukuin niin sikeästi että en herännyt kuin aamulla, kun matkaa aloimme jatkaa Wiipuriin, sillä sinne matkamme oli.

 

Mutta minkälainen nälkä meillä oli, sehän vaan oli yltynyt eilisestä surkeasta ateriasta. Emme kuitenkaan saaneet mitään haukattavaa. Emmekä tule saamaankaan ennen kuin Wiipurissa, niin vakuuttivat. Ja matkaa oli vielä lähesä 3 peninkulmaa.

 

Synkältä näytti, todellakin, 3 peninkulmaa marssia nälässä, ei ole herkkua semmoinen. Mutta marssia piti, ei auttanut. Vieressäni kulki eräs hyvänluontoiselta näyttävä vartia, kysyin:”Eikö voisi saada pientä leivän palaa?”. ”Ei, oli vastaus, mutta kuitenkin hän alkoi minua tarkastelemaan, ehkä itkin, en voi muistaa, mutta kai sittenkin tein edullisen vaikutuksen koska hän vähän hymyili minulle. Pyysiin”Anna nyt vähän, olenhan nälkään kuolemaisillani” ja niin hän kaivoikin repustaan palan leipää ja taittoi osan minulle. Mitenkä hyvältä se maistuikaan, olin kiitollinen tuolle vartialleni, kiitin häntä. Hän nyökkäsi päätään ja niin seurasi taas entinen ajatus: Mistä saisi lisää leipää. Emme kuitenkaan saaneet mitään syötävää ennen kuin päämäärässämme.

 

Iltapäivällä saavuimme paikkaan, jossa meitä kohtasi kauhea näky. Ihmisruumiita, hevosen raatoja, kaikenlaista kamaa siinä oli. Paikkakunta oli Tienhaara, aivan Wiipurin edustalla. Eivät vielä olleet kerinneet korjata jälkiä pois, ja siksi me saimme nähdä kaikkea tuota. Teki sangen pahan vaikutuksen kaikki tuo. Mutta ei ollut aikaa jäädä kaikkea tätä katselemaan, sillä saattajat pitivät huolen matkamme joutumisesta.

 

Ja niin jatkoimme marssia, kunnes päättyi raskas astuntamme. Meidät sijoitettiin erääseen keskuskasarmiin, jossa aloimme odottaa tuota luvattua illallistamme. Kello taisi olla siinä 10 korvissa, emmekä vieläkään olleet saaneet mitään. Luulimme jo että emme saakaan mitään ennen kuin aamulla kunnes huuto: Kaikki kahden miehen riviin! Antoi meille aavistuksen, että saamme sittenkin ruokaa. Muta minkäänlaista leipää ei laisinkaan, yksi lautasellinen jonkinlaista vettä, jossa oli joku kova herne ja pieni pala silliä. Siinä oli tuo paljon puhuttu illalliinen. Se ei nälkää paljonkaan karkoittanut vaan pikemminkin päinvästoin.

 

Kun olimme syöneet aloimme hakea makupritsiä. Olimme kasarmissa, jossa oli ollut ennen venäläisiä sotilaita. Siellä oli semmoisia lavereita kolme päällekkäin, joissa voi nukkua. Sieltä saimme valita itsellemme paikan, jossa voisi silmänsä sulkea. Löysin itselleni mielestäni hyvän paikan ylimmäiseltä laverilta, josta oli se hyöty että ei tarvinnut ottaa kaikenmoista vastaan mitä ylimmäisen laverin asukkaat pidättelivät alimmaisten niskaan. Tämä siitä oli minulle hyötyä kun pääsin noin taivaalliseen korkeuteen.

 

Kun siis löysimme paikat kävimme nukkumaan. Minkäänlaista vilttiä tai muuta petivaatetta meille ei annettu, vaan saimme tyytyä paljaan laudan pehmeyteen.

 

Mutta hyvin se uni vaan tuli, ei siinä ollut tämän maailman surut painamassa, kun hirsiä sahattiin. Minä nukuin kuitenkin niin hyvin että ei moittimista. Ja hyvinhän ne toisetkin kai nukkuivat, koska saman matkan kaikki olimme tehneet.

 

Herättyämme aamulla, tai oikeammin sanottuna herätettyään meidät, komensivat meidät riviin ja marssitettiin erään pöydän eteen, jossa istui pari miestä. Vuoron perään kaikki kävimme tuon pöydän ohi, ja annoimme nimemme ja kotipaikkamme ylös. Toisin sanoen, meidät oli merkitty ”kantakirjaan” kuten eräät nokkaviisaat letkauttivat. Ja niistä ei ollut sielläkään puutetta.

 

Annoin oikean nimeni, mutta ei oikeastaan tiedä tänä päivänä mistä johtui, että ilmoitin olevani ainoastaan 14 vuoden vanha, josta sitten oli niin arvaamaton hyöty, kenties niin suuri, etu että vielä tänä päivänä hengitän. Kuitenkin sanoin silmää väräyttämättä, että olen 14 vuoden vanha. Ja niin kai uskoivat koska merkitsivät ilmoitukseni. Luulen, että joku vaisto kehoitti minua noin tekemään, josta sitten oli niin korvaamaton hyöty, (olin silloin 17 vuotias).

 

Annoimme siis kaikki nimemme ylös. Kun tuo oli tehty, saimme hajautua kukin minne halusi kasarmin alueella. Suuret liikkuma-alat ei tosin ollut, mutta sitä suuremmalla syyllä me halismme nuuskia joka paikan.

 

Muistan erään tapauksen juuri ensimmäiseltä päivältä. Meitä oli kaikkiaan kolme toveria kun kuljimme aidan viertä pitkin. Pysähdyimme erääseen kohtaan ja aloimme neuvotella miten saisimme ruokaa järjestettyä. Kuulimme ikäänkuin joku olisi viheltänyt, menimme ääntä kohden. Ja aivan oikein aidan takana seisoi eräs mieshenkilö. Rako oli siksi iso, että voi nähdä henkilön. Hän kuiskasi, että onko meillä nälkä, saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi, että hän voi kyllä hommata, kuten leipää, lihaa, voita ja muuta kuivaa ruokaa, kysyimme mitä maksaa, saimme semmoisen hintaluettelon, että en voi tässä kertoa. Sanoimme, että kuinka hän kehtaa turvattomilta vankeilta pyytää semmoista hintaa ruokatarpeista, ja että ei meillä semmoisia rahoja ole. Hän sanoi, että ruoka on ylen kallista ja että hänen meille määrämänsä hinta on ainoastaan puolet ehkä siitä mitä se heille maksaa

.

Emme todellakaan voineet ymmärtää, mitenkä ruokatavara niin kallista voi olla nyt, meillä kun sitä oli ollut yllin kyllin. Minne ihmeeseen se oli niin tyystin hävinnyt, kun nyt tuommoisia hintoja piti kiskoa.

 

Sanoimme miehelle, että jos asia niin on, kun hän väitti, niin koetamme ymmärtää häntä mutta että hänenkin täytyy käsittä meidän asemamme. Meiltä on kaikki viety, eikä näin ollen ole suuriakaan mahdollisuuksia lisämuonaa rahalla järjestää. Hän lupasi koettaa hommata jotain halvalla. Siihen keskustelu päättyi.

 

Ihmisiä on tässä maailmassa kaikenmoisia. On niitä, jotka koettavat kanssaihmistään aina auttaa. On niitä, jotka koettavat hyötyä vaikka kuinka halpamaisin keinoin, ja jotka eivät haikaile mitään, kaikki keinot on heille luvallisia. Tämmöinen viimeksi mainittu oli tuo edellä kertomani ruokakauppias. Hän olisi meiltä ottanut vaikka viimeisen rovon saadaksaan itselleen vaan rahaa.

 

Neuvottelustamme ei tullut mitään myönteistä ruoan suhteen, ja näin ollen menimme kasarmiin. Soppa meidän piti saada siidä 11 aikaan ja saimmekin. Hyvin huonoa se oli, semmoista kalan ruodoista keitettyä lientä, jossa ravintoarvo oli hyvin pieni jos oli ollenkaan. Oli selvää, että jos tämmöistä ruokaa tulisimme saamaan jatkuvasti, kuolisimme kaikki nälkään kuin torakat.

 

Illalla saimme taas samaa lientä kun tulopäivänäkin, vähän lientä ja joku kova papu siinä joukossa.

 

Mutta seuraavana päivänä saimme olla sangen ilahduttavan näyn todistajina: Leijona oli saapunut luoksemme. Hän oli rahastonhoitaja, joka oli meille palkat maksanut. Emme olleet saaneet palkkaamme yhteen kuukauteen, jotenka olisimme olleet saapa 300 mk.

 

Mieleemme ei juolahtanutkaan, että olisimme menneet häneltä pyytämään rahaa, sillä olimmehan vankeja. Vielä vähemmän osasimme kuvitella, että hänellä sitä paljonkaan olisi enään ollut.

 

Mutta toisi oli kun osasimme aavistaakaan. Leijona kutsui kaikki V komppanian miehet koolle – salaa tietysti – ja ilmoitti että hän voi järjestää koko kuukauden palkan ja ehkä vielä enemmänkin. Saada palkkansa epävarmoissa oloissa oli ihmeellistä, mutta että saada palkan – jonka on ansaiinnut kapinallisena – vainkileirillä on käsittämätöntä.

 

Ainoa selitys kai on, että tuo kasöörimme oli rehellinen ja oikeudenmukainen, sen hän mielestäni osoitti sillä työllä kun maksoi meille palkan. Olen varma, että hänen ollut pakko sitä tehdä mutta hän teki vielä enemmänkin, hän ei maksanut meille ainoiastaan tulevaa palkkaa, vaan vieläpä yli senkin 150 markalla. Hän selitti, että ehänellä ei ole oikeutta pitää rahoja, vaan ne kuuluivat oikeudenmukaisesti miehistölle. Kuitenkin hän varoitti, että emme saisi näytellä rahojamme varsin vapaasti, että ei turhan päiten tulee mitään uteluja.

 

Saimme siis joka ikinen jälellä oleva komppaniamme jäsen 450 mk, iso raha näissä oloissamme, mutta kuitenkin tarpeeksi pieni huvetakseen olemattomiin varsin lyhyessä ajassa, kuten tuonnenpana käy ilmi.

 

Nyt tuli mieleeni, että missä se ruokakauppias on, ottaisin kyllä sillä hintaa jotain syömisen puolta, kun kerran rahaa on. Jo alkoivat vartiammekin gulashseerata syötävää. Hekin tarvitsivat rahaa, tuota välttämätöntä. Ensin alussa ei heidän hintansakaan ollut niin huimaava, kuin ruokakauppiaan. Ja hyvällä mielellä ostimme heiltä jotain syötävää sikäli kuin se vain kävi päinsä. Yleensä kaikki vartiat olivat työväen luokkaan kuuluvia. Jotenka he suhtautuivat meihin melkein kuin toverit konsanaan.

 

Mutta kun se tuli päällystön tietoon, heidän leipänsä myyminen, niin jo loppui leivän osto sotilailta. Emme siis olisi omalla rahallammekaan saaneet ostaa tuota välttämätöntä ravintoa henkemme pitimiksi. Oliko heidän tarkoituksensa näännyttää meidät nälkään?

 

Vaikka oli tavallisen lämmin, tunsin itseni perin viluiseksi, niin valittivat muutkin. Ehkä se oli lähestyvää sairautta, horkan oireita kenties.

 

Mutta aikamme tuntui ylen yksitoikkoiselta. Koetimme lyhentää sitä parhaamme mukaan. Joka päivä pidimme ”markkinoita”, joissa myytiin ja ostettiin kaikenmoista tavaraa sekä tehtiin vaihtokauppoja, sillä tavaralla jota omistimme.

 

Huomasimme siinä sitten, että sakistamme puuttui väkeä, missä he olivat, minne he olivat joutuneet? Tämmöisiä kysymyksiä teimme toisillemme, saamatta kuitenkaan selventävää vastausta. Muun muassa puuttuivat sellaiset henkilöt kuten Gustafson, Raita, Honkasalo ym. Ajattelimme olisiko mahdollista saada selvää kysymällä huoltajiltamme ja niin teimmekin. Sairaalassa sanoivat olevan, tietysti uskoimme, mutta toisin oli asiat.

 

Ostin minäkin markkinoilta kellon itselleni hinnan ollessa 7 ½ mk kun hinta oli mielestäni näin halpa tein hyvän kaupan. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt ostaa sillä siitä seurasi krona.

 

Näytellessäni sitä yhdelle ja toiselle sanoi eräs, että se on hänen tavaransa, vastasin, että paljon mahdollista, mutta nyt se on minun, sillä olen sen rahallani ostanut. Hän väitti, että oli hukannut joku aika sitten kellonsa, ts. hän epäili että joku olisi sen häneltä puhaltanut. Kiven kovaan hän alkoi vaatia omaansa takaisin, sanoi saavansa kyllä varmuudella todistajia, että se on hänen kellonsa. Sanoin, että luovutan sen takaisin jos saan maksamani rahan takaisin. Sanoi, että hän ei ala makselemaan kellostaan mitään rahoja. Pyysi minua näyttämään sen miehen, jolta ostin sen. Lupasin yrittää. En kuitenkaan saanut miestä kynsiini hetimiten varsinkaan kun ei ollut painanut hänen ulkomuotoaan niin mieleen.

Mutta kellon sain luovuttaa oikealle omistajalle takaisin, sillä hän voi todistaa, että se todellakin oli varastettu häneltä yöllä. Sain siis kärsiä tappion omissa nahoissani.

 

Sitten alkoi hävitä muiltakin tavaroita, yhtä ja toista. Joukossamme oli siis varas. Kiinni hän joutuikin, en tiedä miten, selvisi se kellojuttukin sitten siinä. Hän oli myynyt varastamansa kellon minulle. Ensin kyllä kielsi, mutta tunnusti lopulta kun huomasi, että ei siitä minnekään pääse. Sanoivat häntä arvonimeltä Ruma Turku, en käsitä mistä semmoisen nimen oli saanut, sillä itse asiassa hän mikään ruma ollut, vaan pikemminkin päinvastoin. Oli hänellä kuumat paikat, ensin aluksi meinasimme hänet luovuttaa vartijoillemme, mutta emme sitä kuitenkaan tehneet, vaan päätimme itse rankaista. Niin hän saikin sitten remmiapellin. Kun lammas hän tyytyi rankaistukseensa, huomattuaan kai että niin oli parempi. Sillä toverikuri meillä oli tavallisen hyvä aluksi, sittemmin se löyhtyi, kun huomattiin, ettemme niin vaan pois pääsekään, toisin sanoen tulimme välinpitämättömiksi.

 

Kaikenlaiseen ruokatavara oli kallista. Eräänkin kerran maksoin yhdestä limpusta, jossa oli pieni pala voita mukana 60 mk. Oli selvä, että jos tämmöisiä hintoja piti maksaa, olisi rahani kohta loppu, niin kuin se loppuikin.

 

Meillä oli se toivo, että ruokamme paranee, eikös mitä, samaa huilua saimme monta päivää. Sitten alkoivat jakamaan myös puolikkaan silliä. Se varmaan toi sitten paremman oloin meidän keskuuteen. Saimme joka päivä puoli silliä, pienen palan leipää, ja kaksi kertaa tilkan jotain sopan tapaista. Tämmöinen oli päivittäinen portsuunamme. Se oli onnellinen, kuka sai järjestetyksi lisää itselleen. Jos olisi ollut rahaa, niin kyllä syötävää olisi saanut. Muutamilla kai olikin, mutta itse olin jo aivan poikki.

 

Alkoi sitten kiertää sellainen tieto, että kkaikki päällikkömme oli ammuttu. En uskonut sellaiseen juttuun, mutta tosi se vaan oli.

 

Sitten alkoi semmoinen järjestelmä, että joka aamuyö haettiin 10 miestä ”töihin”. Lupasiivat antaa lisää ruokaa. Ja kukapa ei olis mennyt, sillä olihan tarjous houkutteleva.

 

Tämä ”työ” oli sellaista työtä, että piti haudata ammuttuja tovereitaan. Ensin emme tienneet siitä niin mitään kun sielittivät, että ne ovat tuodut rintamalta, mutta sitten joku huomasi kasvot, jotka muistuttivat Rumaa Turkua. Ruumiit oli kaikki käännetty mahalleen ettemme olis tunteneet. Miten lie jättäneet kasvot ylös päin, kai vahinko, mutta toverimme ruumiita hautasimme.

 

Tämän jälkeen emme niinkään enään menneet työhön lisäruoasta, kun tuon saimme tietää. Sitten alkoi joukostamme hävitä yksi ja toinen jäljettömiin, aloimme aavistaa, että meidät kai noukitaan toinen toisemme jälkeen. Toiset olivat huomanneet oman paikkakuntansa porvaristoa saapuneen vankileirille. Selitys kulki: Ottavat työhön tunnettujaan”. Sanoivat, että oli työväestä puute. Eihän se mikään ihme ollutkaan, sillä olihan meitä vankeja yli 80.000 henkeä.

 

Selvisi kuitenkin sitten, että he olivatkin tulleet antamaan ilmi pahempia murhamiehiä, joita sitten ammuttiin. Jos oli persoonallista kaunaa, niin ei totisesti ollut parempaa tilaisuutta kostaa, jonka he tekivätkin. Monta syytöntä vankiparkaa sai hengellään maksaa, jos oli jollakin isäntämiehellä häntä vastaan jotakin persoonallista kaunaa. Muun muassa velipuoleni Ville Roosnel kohtasi hetkensä, kun eräällä kenkäkauppias Kolehmaisella, oli ollut joku riita hänen kanssaan jo ennen kansalaissotaa. Ja näitä tämmöisiä oli lukuisia muita samanlaisia tapahtumia. Ei tarvinnut muuta kuin mennä sanomaan jollekin tuomarille, että se ja se on niin monta aseetonta valkoista surmannut, niin asia oli sillä selvä, ei siinä hituistakaan uskottu ”uhrin” puolustukseen.

 

Mutta se oli näistä isäntämiesten saapumisesta seuraus, että tulimme ylen varovaisiksi, toisin sanoen koetimme välttää niin paljon kuin suinkin näiden kasvoja. Kuten muistat oli valinnut itselleni tuon taivaalliselta näyttävän lylämakuulaverin, kuitenkin hylkäsin sen, poikanen kun olin, tietysti luulin, että minutkin ehkä ammutaan, niin tulin tuolta ennen niin hyvästä paikasta pois, ja menin alemmaksi en tyytynyt alimmaiseen lavitsaan, vaan aina sementtipermannolle asti. Tämä oli se kaikkein alimmainen paikka, joka oli lukuunottamatta tietysti mahdollisia kellareita. Kuvittelin, että kun se ei ole makuupaikka, ei kai sieltä kukaan älyä tulla hakemaan, yöllä nim. Aina tekivät sen ns. apuharvennuksen.

 

Kylmä ja kostea se oli tuommoinen makuupaikka, arvasihan sen paljas sementtilattia. Luulen, että se oli minun keksintöäni tuo piilopaikka, ei vielä kuitenkaan ketään muitakaan ollut alussa.

 

Joka aamu kun noustiin ylös, katsoin aina, että ketään ei ollut läsnäkun hiivin paikastani pois, ja samaten illalla kun nukkumaan mentiin, koetin parhaani mukaan mennä sinne niin että kukaan ei vaan olis huomannut. ! ½ viikkoa makasin tuossa kätkössäni, kunnes huomasivat ja huomauttivat, että ei semmoisessa paikassa ole terveellistä noin nuoren pojan nukkua, vastasin muistaakseni, että: ”On se minusta ainakin ollut koska ei oltu minua vielä harvennettu.”:Sanoivat että ei enään ketään ammuta, armahdus kun on kerran tullut, toki oikeammin ampumiskielto. (Tämä keskustelu oli toverieni kanssa.) Nyt kuulin semmoista puhetta, että olisivat luulleet minut jo hävinneen, joku oli sanonut, että missä se sataviis oikeastaan on, se oli lempinimeni, jonka toverit olivat minulle antaneet, se kun oli komppanian numeroni – onkohan se viety jonnekin.

 

Koitti sitten kesäkuun 2 päivä, jolloin tuli majanmuutto, lähettivät nim. kaikki porilaiset Tammisaaren vankileirille. Oltuamme Viipurissa tasan yksi kuukausi. Meidät sijoitettiin kaikki härkävaunuihin, kaikki luukut oli laudoitettu, että ei ollut kuin pieni reikä, josta pilkahti valo sisään. Kaikki saimme palan limppua ja kaksi silakkaa evästä näetsen antoivat. Vieläpä ilvehtien sanoivat, että hyvinä teitä punikit pidetään, kun junalla oikein viedään. Ja herroiksihan sitä oltiin, jos sen nyt siltä kannalta on otettava.

 

Matka alkoi illalla, hiljaa se juna ajoi rytyytti, ei pitäneet kai kiirettä, oli ankarasti kiellety katsomasta akkunasta ulos – mistähän me oikeastaan olisimme katsoneetkaan, kun laudat oli nim joka mahdollisen läven päälle lyöty – jos katsoo niin ammutaan, niin kuului uhkaus ja hiljaahan me koetimme olla. Mutta lauluja me koetimme laulaa, että ei suru painanut olisi. Olipa yhdellä kortitkin, joilla alkoivat pelata, pimeähän se oli, mutta kyllä silmät pian tottuivat. Mutta nälkä alkoi tulla myös vieraaksi, sillä emmehän olleet saaneet muuta kuin ne ”eväät”

.

Saavuimme sitten yöllä Lahteen, jossa suvaitsivat antaa semmoista jotain lientä ja pienen palan leipää, ja mikä vielä oli hyvä kun saimme vähän jaloitella, ja mennä asioillemme. Ei siinä pitkää aikaa oltu, kun taas käskivät mennä takaisin ”asuntoon”. Ja niin sitä taas lähdettiin jatkamaan matkaa.

 

Emme sitten päässeet ennemmin pois vaunusta kun Tammisaaren vankileirin asemalla, oli siinä monelle tullut vahinko kun aina saimme olla vaunussa.

 

Niinpä sitten illalla pääsimme ”täysihoitolaan”, kuten sen nimi kuului, antoivat taas aivan samaa lientä kun Lahdessakin. Olikohan sama kokki vai miten saimme juuri samalta maistuvaa soppaa. Ehkä se oli muotissa silloin meille vankeille.

 

 

Mutta siellä sitä vasta asukkaita oli, puhuivat 10.000 vankista, ja kai niitä siellä niin paljon olikin, sillä paljon näkyi kansaa olevan. Siellä tapasin Männistön Eemelinkin, lapsuuden toverini, oli siinä paljon puhuttavaa, kun vanhoja asioita muisteltiin. Oli kuulunut Nakkila punakaarttiin ja näin ollen joutuivat tänne.

 

Naisia oli myös hyviin paljon, ja lisää kuuluivat tuoneen Heinolasta, siellä kun myös oli vankileiri. Heillä oli eri rakennus ns torin laidalla.

 

Jos oli ”markkinat” Viipurin vankileirillä, niin täällä se vasta kauppa ennätyksen vei, sillä täällä sitä myytiin jos jotakin lajia, kuten vaatteita, tupakkaa, leipää, astioita ja jos jotakin lajia. Tupakkalaatikkokin maksoi noin 35 – 40 mk. Täytyi siinä rahaa olla jos tupakassa mieli pysyä. Ites en ollut saanut tupakkia maistaa moneen aikaan, että olin kuin unohtanut koko tupakan polton. Sattuipa siinä semmoistakin monasti, että jos joku veti sauhuja hyvin näkyvästi, niin joku toinen tuli ja sieppasi sen pois omiksi tarpeikseen eräänlaista ryöväystä toiset harjoittivat.

 

Nokkossoppa oli hyvin kysyttyä ja maistuihan se melko maukkaalta, sain nim joskus sitä maistaa, mutta kai nälkäinen syö vaikka mitä, ja maistuihan se hänen mielestään joltain, koska kerran syö. Kerran tapppoivat kissan, heti ottivat sen kiinni ja valmistivat päivällisen. Ei ollenkaan kuulemma ollut niin sitkeää kun puhuivat kissan lihan olevan. Siitä kissasta ei kuulema jäänyt jälelle muuta kuin silmät ja karvat, että hyvin oli sen liha kysyttyä.

 

Erään kerran kun saimme taas tavan mukaan portsuunamme, sai eräs toveri semmoisen annoksen, että harvoin näkee. Hän sai kuppiinsa hevosen kavion osan, jossa oli vielä rautanaulakin jäljellä. Sanoivat häntä jälkeen Kaviomieheksi. Huumori eli sielläkin.

 

Joka päivä meillä oli suuri metsästys. Haimme kutsumattomia kotieläimiä paidoistamme, ja niitä oli paljon. Lopulta emme viitsineet enää niitä napsia kyntemme välissä, vaan laitimme ne semmoisen peltiin valkian päälle ja siihen panimme niitä. Siis eräänlainen krematorio, sillä eroituksella vaan että siinä kärysi elävä ruumis. Semmoistakin puhuttiin, että kun vanki nukkuu, niin hyvin huomaa, kun täi kävelee, ne ovat niin suuria ja voimakkaita, että ne panevat vankin heilumaan, tämä oli tietysti sellaista puhetta, kun joku halusi laskea leikkiä ja olihan semmoisessa sakissa paljon leikinlaskijoita.

 

Paljon kuoli vankeja, ihan monta päivässä. Monesti näki kun paarimiehet oli työssään.

 

Oli siellä jonkinlainen sairaalakin, jossa saivat ne, kuin sinne onnistui pääsemään, maitoa, oikeata maitoa. Ja sinne oli pyrkijöitä ja kaikkihan me oltiinkin tavallaan sairaita, mutta harva se oli kun sine pääsi, kyllähän täytyi olla jo miltei myyty mies jos sinne huolivat.

 

Onnistuin kerran saamaan haltuuni kokonaisen pullon maitoa, olisin siitä saanut vaikka mimmoisen hinnan, mutta enpä vaan myynytkään, latkin itse. Annoin kyllä eräälle vähän maistaa, tai en oikeastaan antanutkaan, vaan hän sen sieppasi kädestäni, eikä siinä enään paljon jälellä ollutkaan. Antoi hään sitten maksuksi yhden Työmies savukkeen, jonka sitten vedin, mutta minkälaisen seurauksin, olin nim humalassa, etten tietänyt tämän taivaallista. Kun näetsen en ollut saanut pitkään aikaan maistaa tupakkaa, niin arvaahan sen, että se huumaa.

 

Tehtiin siellä vähän metsätöitäkin, metsää kun oli ja hyvää metsää ympärillä. Ja sinne sitä oli pyrkijöitä. Saihan sillä vähän nokkosia jos sai ainkin oli mahdollisuus. Pääsin kerran minäkin tämööiseen metsänpuhdistukseen ottamaan osaa. Ja sain myöskin nokkosia. Vaikka nokkonen tavalliseti polttaa kun siihen koskee, en tuntenut ensinkään niiden polttoa. Käteni olivat aivan punaiset, käsistäni olin ainakin punikki. Kyllä niitä kirveli hirveästi pitkän aikaan, mutta olinhan saanut soppameininkiä.

 

Illalla ne piti panna likoon ja seuraavana päivänä vasta keittää. Oli siinä totisesti vahtimista, ettei kukaan niitä olisi vienyt, ei voinut pahasti nukkua. Kun sitten aamulla aloin keittää niitä, niin oli siinä opettajia valvomasssa miten syömistä voi valmistaa. Kun sitten olin sanut sen kylliksi mielestäni kypsäksi aloin odottaa sen jäähtymistä.

 

Kyllä minun täytyy sanoa, että miinussa ei ole kokin vikaa ei nimeksikään keittämäni keitto ei täyttänyt toiveitani, sillä niin erinlaista se oli, maistamastani aikaisemmasta nokkoskeitosta. Minun keittämäni oli niin perin karvasta, aivan kuin inkivääriä. Sanoin, että kyllä he panevat nokkosiensa joukkoon muutakin kuin vettä. He väittivät, ettei he pane mitään lisuketta, että karvas maku häipyy pois. Olin siis alkanut kettämään aivan liian aikaisin.

 

Yleensä olimme ylen suvaitsemattomia toisiamme kohtaan. Ts olimme hermostuneita ja oliko se mikään ihme kun olimme kovin nälkäisiä. Kun olimme esim ruokajonossa, niin täytyi katsoa ettei vaan tyrkännyt toveriaan, sillä silloin melkein poikkeuksetta sai muiston, olin lukuisissa tapauksissa todistajana tämmöisissä.

 

Sitten siellä oli vanha venäläinen kirkko, jossa meidän piti vuoron perään käydä sunnuntaisin. Toisilla oli semmoinen onni, että olivat tilaisuudessa päästä kalastamaan, meri kun näkyi aivan piikkilankan takaa. En käsitä miten he saivat itsensä solutettua merenrantaan, mutta toiset sinne vaan pääsivät.

 

Kyllä se niin kurjaa elämäni oli, että vaikeata tässä kuvata. Olen vakuutettu siitä, että maanviljelijä pitää kotieläimistään parempaa huolta kuin meistä vankiparoista pidettiin. Sillä he antavat elukoilleen ruokaa, jota me emme saaneet. Sillä semmoista syötävää ei totisesti syödä tavallisissa oloissa. Kalan ruotosoppa, linetä jossa oli joku herne, pieni pala leipää päivässä, puolikas silli ja joskus saksalaista juurisoppaa. Tämmöinen oli meidän ruoka-annoksemme.

 

Tuo kalanruotosoppa oli merkillistä, siinä oli niin suuria ruotoja, että en tiedä minkä kalan olivat, ei ainoatakaan lihaa ollut, niin että käsityksen mukaan olivat raakanneet lihan päältä pois ja meille sitten jäli ruodot jäljelle.

 

Ihomme syhyi hirveästi, arvaahan sen, kun emme voineet itseämme kunnollisesti pestä. Eivät laskeneet edes merenrannalle vaikka se oli aivan lähellä, lukuunottamatta noita kalastajia.

 

Vartijat olivat niin perin virkaintoisia, että jos pienemmänkin pukin teki, niin varmasti tiesi tehneensä. Miltei aina lukitsivat pimeään koppiin jos löysivät mieleisensä syyn.

 

Monelle vangille kävi nii, että sääret ja muut jäsenet pöhöttyivät, se oli seuraus ylenmääräisestä vedenjuonnista

 

Ruokamme kun oli perin suolaista ja kun sen sillin puolikkaan vielä söi, niin ei ihme, jos ei janottanut. Minunkin jalkani oivat niin ”lihavat” kuin tukit. Ilmankos sitä sittten toiset näsäviisaat leuhki, että täällähän lihoo ukko kuin ukko. Toiset olivat niin ylen lihavia, että kun ensisilmäyksellä heitä katseli, niin luuli heitä hyvinvoiviksi. Olikin yleinen sananparsi, että eihän tässä hätää, kyllä sillit meitä lihottaa.

 

Kuitenkin oli jonkunlainen vangin huoltaja, jolle saimme mennä valittamaan huoliamme jos meitä kohdeltiin pahasti. Kun saimme tietää, että meitä varten on semmoinen herra joka meidän valituksiamme kuuntelee, niin alkoi oikeia kilpajuoksi hänen luokseen. Mutta kyllä saivat pian tietää, ne jotka olivat päässeet valittamaan, mitä olivat tehneet. Sillä siinä he olivat laskeneet väärin. Kaikki ne nim jotka olivat tuon retken tehneet joutuivat huonoihin kirjoihin. Sitä moni katui, että oli mennyt valittamaan huonoa kohtelua.

 

Me käsitimmekin, että tuo herran virka oli ”muuten vaan”. Itse en milloinkaan joutunut tekemisiin hänen kanssansa. Sanoivat olevan hyväluontoisen miehen, jotka olivat joutuneet hänen juttusillensa.

 

Mutta valtiorikosoikeus työskenteli kuumeisella kiireellä. Tosin ei saanut ampua ilman tuomiota enää. Ja sen tähden kai pitivät kiirettä, että olisivat saaneet pahimmat kiihottajat pois päiviltä ja pantiinhan niitä pois päiviltä, sitä ei ole kieltäminen.

 

Mitään erikoista työtä ei meitä pakoitettu tekemään, ja eihän me elävät luurangot olisi jaksettukaan, jotenka elämämme tuntui perin yksitoikkoiselta, joku joskus onnistui saamaan jonkinlaista hommaa lisää ruokaa vastaan joka oli hyviin kysyttyä.

 

Vankileiri elämä oli ainkin synkin lehti mitä elämäni omistaa, ja luulen, että se on samaa kaikille niille, jotka on sen kauhean ajan kokeneet. Monasti muistuu mieleen, mitenkä ihmisiä voidaan niin alaarvoisesti kohdella. Että veljessota yleensä on aina verisempää kuin tavallinen kansainvälinen, on tosiasia, ja että voittaja kohtelee voitettua säälimättömästi tämmöisissä veljessodissa sen kkyllä tiesimme mutta että meitä pidettiin semmoisen kohtelun alaisina kuin saimme kokea, emme tosiaankaan osanneet uskoa, jos emme olis kaikkea käyneen läpi.

 

Se on niin ikävä muisto, että minun on aivan mahdotonta tässä sitä niin elävästi kuvata, että se tuntuisi todelliselta. Nyt kun olen vanhemmaksi tullut – silloin en niin paljon vielä ymmärtänyt – ja kun kaikki tuon muista, olen saanut sellaisen pyhän vihan porvaristoa kohtaan, joka ei ole lepytettävissä. En voi sietää suojeluskuntalaista lähelläni. Ja samalla haluan teroittaa sinulle rakas Taisto: Muista että isäsi on kärsinyt hirvittävän porvaristoa nauttivan kärsimyksen. Toisin sanoen muista yhteiskunnallinen asemasi. Älä koskaan hyljeksi työväen oikeutettua valtaanpääsyä, joka kerran tulee tapahtumaan.

 

Meitä haukuttiin murhamiehiksi, roistoiksi, varkaiksi ja jos miksikin, ainoastaan sen tähden, että olimme ase kädessä puolustaneet ja sekä lisäksi tavoittaneet lisää työtätekeville oikeutta.

 

En ala tässä kuvailemaan kansalaissodan syitä, sen kyllä tulet tietämään. Nyt alkaakin minulle ja monelle muulle valoisampi tulevaisuus häämöttää, josta kerron seuraavassa luvussa.tehdä selkoa.