Punakaarttin sotilaana

 

Nyt alkaa elämässäni tavallaan sotilaselämä. Oli tammikuun 29.pv 1918, jolloin saavuin Poriin. Kun oli niin ankarat säädökset maaseudulla kulkureista, niin enhän mitenkään voinut sinne lähteä.

 

Meninkin taasen äitini luo, tosin hän suhtautui minuun hyvin yliolkaisesti, ajattelin kuitenkin, että onhan minulla sentään jonkinmoinen oikeus ”kotonani” olla, varsinkin kun en ole milloinkaan ennen saanut siitä nauttia.

 

Äitini oli mennyt uusiin naimisiin, miehensä nimi oli Frans Broosnell, hän oli hyvin suopea minulle vaikka olikin isäpuoli.

 

Kun siis minulla ei ollut minkäänlaista työtä, eikä näin ollen myöskään leipää, muodostui oloni ylen tukalaksi. Isäpuoleni kuului paikalliseen punakaarttiin näin ollen hänellä oli jonkin verran ruoka-aineita. Kuitenkin kun hänellä oli varsin paljon muista elätettävänä, niin ei tietysti hänkään katsonut olevansa velvollinen minusta huolehtimaan.

 

Tulin sanoneeksi hänelle, että osaan soittaa torvea. Hän tarrautui asiaan heti kiinni, ja huomautti, että Porin punakaartti perustaa torvisoittokunnan entistä työväen yhdistyksen soittajista. Lupasi ottaa asian esille kun tapaisi soittajia.

 

Kun olin varsin nuori ainoastaan 17-vuotias, ei pälkähtänyt päähänikään mitään tuommoista. Olin sen vuoksi iloinen, että saisin kuitenkin ylläpidon. Samalla taas ajattelin, että ei kai soittajat joudu tulilinjalle kiväri kädessä. Toisin kuitenkin kävi tuonnempana.

 

Isäpuoleni tuli hyvällä tiedolla itse mielestäni, että selvä on ei muuta kuin allekirjoitus, ja työläisvala. Hän kyllä sitoutuu puolestani holhoojana antamaan luvan – alaikäinen kun olin.

 

Koitti helmikuun 5.pv 1918, jolloin menimme yhteiskoululle Porissa, jossa Punakaarttin esikunta majaili. Ei ollut pitkiä muodollisuuksia, kun asiani oli selvä, vala ja allekirjoitus, sitten lähettivät minut Lyseoon, jossa punakaarttilaiset majailivat. Siellä sain sarkatakin ja hyvät saappaat sekä 150 mk rahaa. Olin siis rikas mies.

 

Olin mielestäni odottanut kyllin pitkälle soittokuntaan pääsyä kun aloin tulla tyytymättömäksi. Kysyin komppanian päälliköltä, että mitenkä sen soittokunnan kanssa on, sinnehän minun piti päästä eikä täällä komppaniassa oleilla. Hän ihmetteli puhetapaani, olinhan vannonut valan työväen aatteen puolesta taistella, miksi siis olin tyytymätön.

 

Voit kuvitella mielialani. Tämmöistäkö se siis tulisi olemaan kohdaltani. Joutuisinko rintamalle, minä miltei vielä lapsi. Menin esikuntaan tiedustelemaan asian todenperäisyyttä. Sanoivat, että soittokunta oli jo täynnä soittajia, enkä siis enää voisi päästä sinne Vetosin allekrijoitukseeni, jossa mielestäni olin tehnyt sitoumuksen ainoastaan soittajana. He sanoivat, että olin tehnyt valan punakaarttille holhoojani suostumuksella. Oli siis jäätävä tavalliseksi sotilaaksi, kiväri kädessä palvelemaan.

 

Kuitenkin herrat eskunnan miehet lupasivat, että en joutuisi vasten omaa tahtoani rintamalle, vaan, että saisin muuta ”sodittavaa”. Rohkeuteni alkoi kasvamaan kun tiesin, ettei tarvitse lähteä rintamalle. Alussa tuli mieleeni mitsä se ”muu sotiminen” mahtoi olla. Tuleva komppaniani oli no 5, sarjanumero 105. Koko komppania määrättiin vahtiin eri paikoille, jouduinn siis vahtipalvelukseen. Tämä toimi alkoi helmikuun 11 pv:nä. Meidät oli opetettu jo alustavasti käyttämään kiväriä, joten osasimme kyllä ampua jos tarvis tuli. Muistan erään pakkasillan, oli niin kylmä, että olimme saaneet vilttitossut ja turkit, ettemme olis palelleet. Vahdin silloin erästä rautatievaunua, jossa oli ampumatarpeita täynnä. Tämä vaunu oli melko kaukana Porin asemalta aivan yksikseen kuten luonnollistakin, sillä olihan räjähdysvaara olemassa, sen tähden täytyi viedä se yksikseen, ettei olisi muita mahdollisesti tuhoutunut.

 

Kello mahtoi olla siinä 11 korvilla, vahtiaikaani oli näin ollen 1 tunti jäljellä. Kävelin vaunun ympäri lämpimikseni, olin kuulevinani merkillistä vihellystä, säpsähdin, varsinkin kun oli vahtipäällikkö varoittanut lahtareista, olivat kuulema kovasti koettaneet räjäytellä kaikkia punkaartin ammustarpeita. Teroitin kuuloani, ja aivan oikein kuulin kuisketta,

38

puhetta. Olin kuullut lukemattomia juttuja kasarmilla kuinka raakoja lahtarit ovat. Minulle puhuttiin kuinka olivat pohjanmaalla eräälle työv.yhd.puh.johtajalle tehneet. Sen mukaan hänet oli pantu jäälle pitkäkseen ja naulattu työv. Yhd. Jäsenkirja rintaan. Kun tuommoisia juttuja olin, ja tietenkin pitänyt totetna, niin voit käsittää, kuinka pelkäsin. Olin todellakin kovin peloissani, kun kuitenkin olin ensi häkeltymyksestä päässyt, niin päästin varmuuslukon auki kirväristä. Huusin muistaakseni:”Kuka siellä on?” ja että:”Vaadin tunnussanan!” (Meillä oli tunnussana ”toveruus”).

 

Kun en kuitenkaan kuullut hiiren hiiskausta, tulin siihen tulokseen, että kai olin luullut kuulevani. Panin sauhuksi kaiken sen päälle, ajattelin, että eihän tässä hätäpäiviä ole, sen kun seisoo 4 tuntia vahdissa ja sitten taas saa 12 tuntia huilata.

 

Kun olin jonkun sauhun vetänyt ja tämmöistä miettinyt, niin kuulin aivan varmasti seuraavat sanat: ”S....nat vahdin mutta älkää hätäilkö!”. Nyt olin varma, että jotain oli tehtävä, karjaisin vielä kerran:”Kuka siellä?”, ei vastausta, sen jälkeen laukaisin kivärini kolmasti peräkkäin, kuten määräys kuului hälytyksen varalta. Kaiku vastasi samat laukaukset, niin alussa luulin mutta ei, kuulin selvästi kun kuula sihahti läheltä minua, oli onni ettei se käynyt vaunuun, sillä se olisi ollut menoni. Lähdinkin heti vaunun lähettyviltä pois, sillä oma nahka on aina kalliimpi muita. Taas ammuin kolme perättäistä laukausta. Ihmettelin miksi ei apua tule, sillä sitähän tosiaankin tarvitsin apua. Ei kauan tarvinnutkaan odottaa kun Virta tuli miehiensä kanssa. Ensimmäinen kysymys oli minkä sain kuulla: ”Mitä täällä hätänä on, ihan täällä on kai täysi sota kun niin ammutaan!”. Selitin kaiken juuri niin kuin tiesin, ja parhaiten osasin kuvailla, hän kuunteli raporttiani ja sen jälkeen määräsi miehet ketjuun. Hän vakuutti, että jos lähettyvillä ketään kerran on, niin varmasti joutuvat kiinni. Sillä jos joen yli jäitse koettavat mennä, niin valonheittäjä kyllä näkee, muualta taas ei hänen käsityksensä mukaan voi päästä karkuun, miehet kyllä ottavat kiinni. Käski jäädä vahtiin siksi kunnes saavat selvän. Siinä ollessani tuli monta kummallista ajatusta mieleen. Nyt kun olen järjestänyt lahtareita kiinni, niin kai pitävät ”hyvänä, ehkä vielä palkinnon antavat. Tämmöisiä ajattelin. Odotus tuntui melko pitkältä, ennen kuin Virta tuli takaisin. Muistan elävästi vielä mitenkä hän nauroi ja kuinka hän sanoi pilkallisesti, että: ”Onpahan hyvä sotilas kun hälyttää olemattomia vihollisia varten!” Sisuni kuohahti ja sanoin, että mitä varten sitten antavat määräyksiä hälyttämiseen, kun kuitenkin irvistellään sitten, jos ei lahtareita kiinni saa. Hän sanoi jotain sen tapaista, että ”Voidaanhan mahdollisets räjäyttäjät saada kiinni toisella puolella jokea kiinni:” Ei kuitenkaan ketään saatu mistään kiinni, niin että olin tavallaan kuin narri heidän mielestään, olin pelkuri kun ”luulokuulosta” heti tein hälyytyksen. Vielä tänä päivänä olen varma, että kuulin ihan varmasti nuo sanat, kun edellä olen maininnut.

 

Minä jouduin melkein ivan esineeksi, varsinkin miehet olivat vihaisia kun olivat joutuneet unesta herätettynä tulemaan hälyttämälleni paikalle. Minun oli ylen vaikeaa olla, kun muutenkin olin hiljainen enkä osannut sopeutua tarpeeksi hyvin heidän mielestään sotilaselämään.

 

Menin esikuntaan, ensin kuitenkin turhaan puheltuani komppanian päälikölle, ja sanoin, että tahdon päästä rintamalle. He ihmettelivät nousevaa rohkeuttani. Selitin syyn niin hyvin kuin oasasin, ja vakuutin, että todellakin olin kuullut lahtarien ääniä. Luulen, että sain herrat vakuutetuiksi sanastani, niin ainakin minusta näytti.

 

He selittivät, että se komppania, jossa olen, mene rintamalle, jos välttämättä tahdon mukaan, niin nyt on tilaisuus. Oli tapa, että joitain miehiä pääsi välillä kaupunkiin, ja tietysti niiden tilalle täytyi lähettää uusia joukko-osastoja. Niinpä siis Helmik. 25 p:nä kun aloimme valmistua matkalle, lähdimme klo 8 aikaan illalla, tapa oli semmoinen, luulen, että se oli sitä varten, että pimeässä ei niin herätä huomiota. Menimme tavallista marssia ensin Toijoelle, sieltä Toukarille, siellä eräässä talossa yövyimme.

 

Pidimme pieniä harjoituksia kuten ketjussa marssimista ja kiväriliikkeitä, sekä pilkka-ammuntaa. Kun aikamme olimme siellä olleet, jatkoimme matkaa Lyttylään päin joka oli päämäärämme. Se oli aika ankaraa marssia, pakkanen oli, joten käsiä tahtoi paleltaa. Paleltuipa eräältä toinen jalka, jotenka hänen ei tarvinnut jatkaa matkaa kanssamme. Matka sujui häiriöttä ja niin saavuimme 28. pvn aamuna Lyttylään, lähelle rintamaa, jotenka matkamme oli kestänyt vähän yli 2 vuorokautta. Yksinäisiä kivärin laukauksia kuului sieltä täältä, ensimmäisen kerran eläissäni minulla oli kummallinen oli, tuntui niin ylevältä, ajattelin, tuolla työväen luokka ja lahtarit koettelevat voimiaan.

 

2 vuorokautta saimme levähtää matkan rasituksista. Meidät majoitettiiin Ollila -nimiseen taloon. Ei ollut tilat suuruudella pilatut, mutta toimeen silti vaan tultiin. Komppanian päälikkö selitti, että kun joudutaan rintamalle vahtipalvelukseen, niin niillä, jotka sillä aikaa lepäävät, kun toiset ovat velvollisuuttaan suorittamassa, on kyllä tarpeeksi tilaa nukkua. Vielä hän painosti sitä seikkaa, että lahtarikaartti on tällä rintamaosalla hyvin toimintatarmoinen, ja että niillä on oikeata tykistöäkin. Rippuu vaan meidän urhoollisuudestamme jos voimme lahtarit pidättää. Vihollinen nimittäin teki tällä rintamaosalla ankarasti hyökkäyksiä päästäkseen murtamaan rintaman puhki, ja siten voidakseen uhata Poria.

 

Yleensä, jos koskettelen kuria, niin oli se suorastaan kurja, sillä kukaan ei oikeastaan olisi halunnut totella esimiestään ja päälystöä, arvaa sen hyvinkin mitä semmoisella sotaväellä tehdään, joka ei tottele päälliköitään. Ja saanpa sanoa joltisellakin varmuudella, että se oli juuri se syy kun punakaartti hävisi kansalaissodan. Olisimme voittaneet loistavasti, jos olismme ensisijassa totelleet upseerejamme, niin ainakin monet sanovat. Vastustajallamme oli ensiluokkainen sotilaskuri ja hyvä ohjaus, sen tähden he myös voittivat.

 

Ruokaa meillä oli yllin kyllin, voidritteli oli keskellä permantoa ja siitä sai ottaa leivän päälle sen kun halusi. Oli hyvää juustoa ja maukasta soppaa. Tupakkaa saimme, en käsitä mitenkä saimme kaikkea niin ylen paljon. Luulen, että se on selitettävä ainoastaan siten, että kun kaikki oli takavarikoitua, niin eivät kai nuukailleet, ajattelivat kai, että kun ei mitään maksa, niin mitäs tässä....

 

Rintamapalvelus oli semmoista, että piti olla vahdissa 6 tuntia kerrallaan kunnes toinen tuli päästämään pois. Me olimme semmoisessa paikassa ketjussa, että lahti oli välissämme, vihollinen oli toisella puolella ja me toisella puolella, jotenka vahdinpito oli melko helppoa. Itselleni tapahtui perin huono vahinko, tahi ei se oikeastaan ollut vahinkokaan, vaan oma huolimattomuutta. Oli tavallisen lämmin ja mukava ilta, olin tullut vartioon klo 8. Minulla oli japanilainen kiväri. Kun siinä olin aikani seisonut ja katsellut mahdollista lahtaria, päätin istahtaa suuren kiven taa. Olin suuren kiven takana vartiossa – ja panna sauhuiksi, tupakan poltto oli ankarasti kielletty näkyvällä paikalla. Miten ollakaan niin tuli siinä torkahdettua, ehkä ilma ja tupakka niin kovin raukasi. Mutta niin kuiteknin kävi, että nukahdin, ehkä jo pitkänkin aikaa. Heräsin kun joku tyrkkäsi minua kylkeen, säpsähdin, kun vartiotarkastaja Suniva (Sunila?) - muistaakseni oli hänen nimensä – tuijotti minua kasvoihin. Tajusin missä olin, hän kysyi: ”Missä kivärisi on?” ja aivan oikein, se oli todellakin pois. Hän oli sen itse korjannut pois, että olisi saanut todisteen nukkumisestani. Sain ankarat moitteet huolimattomuudestani ja leväperäisyydestäni. Sanoi, että komppaniani oikein tutkii asiani, ja jos näkee syyn, tekee sitten minkä parhaaksi näkee. Rangaistukseni oli melko lievä verrattuna tilanteeseen. Ainoastaan jouduin menettämään 3 seuraavaa vapaapäivääni ja lomani kiellettiin 2 kuukaudeksi. Valitttamisoikeus jätettiin pataljoonan päällikölle herra Raidalle, joka oli tosiaankin ankara herra. Sen tähden kysyinkin Virralta, joka oli komppanian komentaja, että toimittaako se tuommoista valittaa, hän epäili vieläpä luuli, että mahdollista voisi olla että saisin vielä kukaties lisääkin. Pidinkin näin ollen viisaampana tyytyä tuomioon.

 

Kun nyt jälestä päin olen ajattellut tuota asiaa, niin hymähtänyt olen, sillä niin viaton tuo rangaistus oli. Kun valkoisten puolella semmoista tapahtui niin armotta ampuivat sen (Tästä kohden on eräs oikeistolainen sukulainen leikannut sivun pois) (tarina jatkuu sivulta 70 sivulle 73)...piissa minusta, vaan tähtäsi pihalta erääseen akkunaan ja vetäisi liipasinta, seurauksella että se maksoi ihmishengen. Hän jonka luoti lävisti oli juuri syömässä kun kohtasi kuolemansa. Muuten merkillistä ei minkäänlaista rangaistusta saanut tuo varomaton aseenhoitaja.

 

Tämmöistä se sotilaskuri sitten oli. Oikea ihme, jos sitten kävi niin ohraisesti kuin tapahtui. Huhujen levittäjiä oli paljon kaikenlaisia juttuja sai kuulla. Eräänkin kerran illalla, joku tuli sisään juuri kuin söimme, ja karjaisi: ”Suuri joukko lahtareita tulee!”. Seurasi semmoinen sekamelska, että on mahdotonta tässä kuvata. Syöminen jäi kaikilta kesken, jokaiselle tuli kiire. Jättipä moni kivärinsäkin taloon. Järkipuhe ei auttanut hituistakaan. Kaikilla oli vaan päämääränä säästää oma nahka, vaikka mitään tosiasiallista syytä ei ollut, kuten myöhemmin selvisi. Ei minkäänlaista järjestystä ollut, kun lähdimme pakosalle, se oli päämäärätöntä juoksua. Matkamme oli Pihlajan seutu. Itse olin ensimmäisten joukossa. Ensimmäisen kerran pysähdyimme vasta kun eräs vahdissa ollut huusi: ”Tunnussana!”. Luulimme ensin että olimme tekemisissä valkoisten kanssa, kunnes selvisikin, että hän oli ensimmäisiä vahtipatrulliin kuuluvista omista miehistämme. Siinä aikamme selitettyämme asiaa puolelta ja toiseltakin, huomasimme, etä meitä oli katalasti petetty, toisin sanoen joukossamme oli kätyreitä. Aloimme takaisinpaluun allapäin, kummallista miten kenenkään päähän ei pälkähtänyt katsoa kuka se oli, joka semmoisen tiedon antoi. Kyllä siinä jos jollakin tavalla koetettiin saada selvyys, mutta tuloksetta. Sitten vasta huomasimme, että ne jotka olivat ketjussa vahtina, että he eivät olleetkaan mukanamme peräytymisretkellämme, vaan olivat, kuten luonnollistakin velvollisuuttaan suorittamassa. Se siitä kuitenkin oli seurauksena, että olimme varovaisempia emmekä enää niin paljon uskoneetkaan juttuja. Pataljoonan päällikkö purki meihin kiukkunsa nimittäen meitä juoksijoiksi. Jos vaokoiset olisivat silloin tienneet lähtömme, ei mikään olisi ollut heille helpompaa kuin miehittää asemamme. Mutta he olivat jo aikoja sitten jättäneet omat asemansa, ja menneet Lassilaan päin, sillä siellä oli alkaneet tosi taistelut.

Olimme siis olleet vastapäätä olematonta vihollista ketjussa noin kolme päivää. Kaikilla oli se luulo, että vastassamme oli suuri vihollislauma, joka luulo oli erheellinen. Siitä olikin seuraus, että päälikkömme muuttuivat. Pataljoonan päällikkö herra Raita, joka oli tapahtuma-aikana Porissa sai tosin jäädä paikalleen mutta Virta joka oli sillä aikaa v.a. Pataljoonan komentaja kuin tuo tapahtui, sai siirron. Hänen tilalleen tuli komppanian pääksi Gustafson, joka oli entisen Suomen kaarttin aliupseereja. Hän olikin mies paikallaan kuten jälestäpäin totesimme.

 

Kun siis valkoiset olivat jättäneet asemansa mentyään Lassilan rintamalle saimme määräyksen puhelimitse edetä aina Lassilan tienoille asti. Lähtöä aloimme valmistaa maaliskuun 2. p:nä aamulla, samana iltana aloimme marssin, sitä ennen otettuamme tarpeeksi paljon ampumatarvikkeita ja muita välttämätöntä mukaamme.

 

Mielestämme ei vastassamme ollut vihollista, ainakaan ennen Kiviniemeä, joka on eräs kylä n. 6 km ennen Lassilan kirkonkylää. Joku määrä tiedustelijoita kulki edellämme, jotenka olimme hyvillä mielin kun etenimme. Emme menneet ketjussa, vaan tavallisessa 2 miehen rivissä. Kuitenkin ensin kuin menimme edellä mainitsemani lahden poikki jäitse, joka oli ollut välinen riitakapulamme n 10 pvn ajan. Suoritimme menomme ketjussa sitten kun olimme päässeet yli onnellisesti valkoisten entisille asemille, järjestäydyimme rivimarssia varten. Kolme valkoisten ruumista löysimme. Ihmettelimme vähän, miten he olivat kaatuneensa jättäneet korjaamatta. Ei löydetty muuta selitystä kuin että hekin mahdollisesti olivat joutuneet pakokauhun valtaan ja menneet suinpäin pakosalle. Kun oli asian mukainen homma tehty, niin jatkoimme matkaa. Ehkä ajattelet mikä tuo homma oli, voin sen tässä selittää lyhyesti. Noilta kolmelta vihollisruumiilta ryöstettiin mitä ottamista oli. Ikävä sanoa, mutta niin vaan oli. Kaikki mikä vaan suinkin kelpasi, se otettiin. Eikä kaatuneita haudattu kuten hyvä tapa olisi vaatinut, vann jätettiin siihen ja huomautettiin että kyllä lahtari omistaan huolen pitää.

 

Olimme marssineet jonkun aikaa kun eräs tiedustelija tuli ilmoittamaan että pienempiä vihollisjoukkoja on edellämme. Tuli siinä aika kiire, pois jäi juuri vallinnut huolettomuus. Pian järjestimme itsemme ketjuun ja aloimme hiljaisen etenemisemme. Kun olimme jonkun aikaa kulkeneet kuulimme kumeata tykkien jyskettä. Se oli ensimmäinen kerta kuin moista olin kuullut. Pian alkoi samaa melua kuulua ihan läheltämme. Käsitimme, että ne olivat meidän tykistömme, joka oli myös alkanut laulamaan. Olimme siis taistelulinjalla ja kuitenkaan emme olleet edes puolivälissä Lassilasta.

 

Emme olleet tavanneet vielä vihollisen etujoukkoa kun eräs lähetti tuli hiihtäen luoksemme tiedustellen päällikköämme. Saimme tiedon, että Satakunnan rintaman päälikön adjutantti Herra Eloranta oli tulossa antamaan määräyksiä. Jäimme siis odottamaan mitä tuleman piti. Kauan emme tarvinneetkaan odottaa kun hän tuli suksilla ja antoi määräyksen. Sen mukaan saatuamme 1 Pihlavan ja 2 Porin kompaniaa lisäväkeä oli meidän alettava etenemisemme. Hänen ilmoituksensa mukaan oli meitä vastassa melkein tasaväkinen vastustaja.

 

Hiljalleen aloimme edetä ketjussa metsää kohden, joka oli edessämme. Saavuimme metsän reunaa, ilman mitään hankaluuksia. Nyt tunsimme olevamme ikään kuin turvassa, koska kerran olimme päässeet tiheän metsän suojaan. Mies mieheltä kulki määräys milloin olla paikoillaan, milloin edetä. Tykistö piti kauhealta kuulostavaa ammuntaa yllä, jota konekiväärit ja kivärit säestivät. Voi arvata, että en ollut varma koska hetkeni lyö. Ajattelin, että jos ampuisin itseäni jotenkin ei silloin ainakaan tarvitsisi mukana olla, vaan pääsisi ambulanssiin. En kuitenkaan voinut sitä tehdä, pelko tai mikä lie esteenä ollut.

 

Muistan aivan hyvin kuin viereiseni toveri tuskallisen huudon päästi ja kaatui luultavasti hän haavoittui hyvin vaikeasti. Etenimme niin ettei voinut tietää silloin että miten hänen oli silloin käynyt. Kuulin myöhemmin, että hän kuoli sairaalassa. Kun etenimme metsässä, toivoni oli, että metsää riittäisi, mutta petyin sillä aukea häämöitti puiden välistä.

Saavuttuamme aukean laitaan seisahduimme kotvan aikaa kunnes aloimme marssimaan aukealla.

 

Olimme täysin suojattomia sillä edessämme oli taasen metsää. Saavuttuamme noin puoli väliin metsän reunaa, kuului yksi laukaus oikealta sivustalta, vähän ajan perästä toinen ja aivan kohta kolmas. Vastoni sanoi, että jotain erikoista tapahtuu. Enkä erehtynytkään, sillä kohta kolmannen laukauksen jälkeen alkoi oikea helvetinmoinen räiske. Heittäydyimme hankeen kuin näkymättömästä käskystä. Sain sen käsityksen, että olemme houkutellut ansaan. Tämä tapahtui maaliskuun 16. päivänä sunnuntaina. Olimme täydellisesti suojattomia, ainoastaan lumihanki soi jonkinmoisen suojan.

 

Komppaniastamme ei jäänyt tuona kohtalokkaana päivänä jälelle kuin 60 miestä, siis melkein puolet karisi pois. Mikä vielä kamalampaa oli olimme saarroksissa, sillä takanamme vasemmalta sivustalta kuului laukauksia. Onneksi alkoi jo hämärtää, että oli mahdollista meidän alkaa liikehtimään. Jota aloimmekin oikeaan aikaan, jos olisimme joutuneet vilä kauvankaan olemaan paikoillamme, varmaan olisivat meidät saartaneet. Koettivat vetää ketjuaan taaksemme. Pääsimme onnellisesti peräytymään, kuitenkaan emme kaatuneille voineet tehdä mitään, sillä luotisade oli hirveä. Oltuamme siinä koko sen päivän. Kaikkiaan menetimme 45 miestä kuolleina ja haavoittuneina.

 

Kun olimme saaneet itsellemme selväksi tilanteen järjestimme ketjun uudelleen sekä aloimme hommata lepopaikkaa. Niinpä lähellämme olikin pari taloa. Nälkä meillä oli kova sillä emmehän voineet syödä koko päivänä. Levon ja muona-asian voimmekin sitten järjestää jotenkin jos ei se niin tyydyttävä ollutkaan niin kuitenkin.

 

Nyt on huomattava, että saimme palkkamme kaksi kertaa kuukaudessa, 2. p ja 16 päivänä. Kun siis olimme tuona päivänä juuri sotimassa emme siis voineet saada palkkaamme. Palkkamme oli 300 mk kk siis tavallisen iso, että ei moittimista, kun vaan olisimme saaneet sen säännöllisesti. Kasööri tuli 19 p samaa kuuta ja maksoi meille. Oli semmoinen tapa, että vuoroon perään pääsimme käymään kaupungilla sikäli kuin vaan oli mahdollisuuksia. Oma vuoroni olisi ollut, nyt mutta kun minulta oli pyyhitty ois tuo pääseminen niin näytti perin synkältä, rahaa kun oli mutta miten sitä voisi pitää hauskaa kun olimme kaveria. Päätin pyytää anteeksi nukkumistani Lyttylän rintamalla. Käännyinkin komppaniamme päällikön herra Gustafsonin puoleen ja parhaani mukaan yritiin selittää asiaani. Hän suhtautui hyviin myötämielisesti ja lupasi parhaansa mukaan vaikuttaa asiaani. Hän tekikin sen minkä lupasi, sai hommattua minulle synninpäästön.

 

25 p maaliskuuta pääsinkin lähtemään Poriin. Saavuin saman päivän iltana sinne. Parhaani mukaan otin irti ilon elämästä. Ensimmäisen kerran elämässäni maistoin väkijuomia, sillä seurauksella että pääni oli hirveän kipeä. En muista varmaan mitä kaikkea tein silloin. Lomaa oli 3 vuorokautta, hukkasin kaikki rahani, niin että kun palasin rintamalle 28 pv olin aivan ilman ts. poikki.

 

Joukko-osastoni oli samalla paikalla ei pienintäkään muutosta ollut tapahtunut. Muuten me olimme siinä varmassa luulossa, että voitamme, niin olivat meille uskotelleet. Nyt kuitenkin aloimme huomaamaan, että jotain erikoista oli tekeillä. Kun huomasimme, että muonavaroja, jotka olivat suuret, alettiiin siirtämään kaupunkiin päin, koska siellä ei mitään rintamaa ollut, että jotain täytyy olla hullusti. Koettivat selittää, että siirtelemiset ovat asiaan kuuluvia taktillisia, että mitään ei ole hätää, ja että kohta aletaan se suuri hyökkäys jolloin mennään aina niin pitkälle kuin lahtarien vastarinta murtuu. Eivät kuitenkaan voineet meitä vakuuttaa, kun kerran epäilys oli saanut meissä vallan. Ja aivan oikein, emme erehtyneet. Peräytymisemme alkoi tunnetuin seurauksin. Vielä kuitenkin vakuuttivat, että peräydymme ainoastaan Porin edustalle asti houkutellaksemme vihollisen ansaan. Kuten huomaat johto parhaansa mukaan yritti salata meiltä asian todellista laitaa.

Marssimme aloimme Poriin 9 p Huhtikuuta. Se oli tavallisen sekaista menoa, että hyvin huomasi pakomatkalla oltavan. Menomme jatkui keskeyttämättä, että kiire oli, hyvin kiire. Meidät kutsuttiin lyseon pihalle jossa Satakunnan rintaman päälikkö herra Uksila piti puheen.

Samaan aikaan näimme lentokoneen leijailevan yläpuolellamme. Se oli saksalainen, joka heitteli antautumisjulistuksia. 27 p aloimme marssimme etelään päin. Seuraavana päivänä saavuimme Orimattilaan, jossa oli pieni kahakka. Sieltä jatkoimme matkaa Ollilan pysäkille, jossa astuimme junaan päämääränämme Venäjä. Jatkettuamme matkaamme aina Luumäen kirkolle asti junalla oli meidän poistuttava junasta, sillä Viipuri oli jo menetetty valkoisille. Jos mielimme päästä Venäjälle asti oli meidän matkattava merenrantaa myöten. Ja niin lähdimme 30 p illalla Säkkijärveä kohden. Olimme perin väsyneitä ja nälkäisiä, niin että elämä ei näyttänyt kaikkein ihanammalta. Saavuimme pieneen kylään ennen Säkkijärven kirkkoa. Tuo pitäjä oli kuitenkin jo valkoisten hallussa, jos siis mielimme läpäistä oli meidän taistelemalla ravattava itsellemme tie. Kuitenkin heitä oli niin suuri ylivoima, että ei tullut kysymykseenkään näin epätasainen ottelu. Valkoiset lähettivätkin neuvottelijan luoksemme, joka vakuutti, että vastarintamme olisi aivan turha. Vaati meitä antautumaan, lupaamalla meille hengen ja omaisuuden turvan ja niin tuli sovittua että antaudumme näilllä ehdoilla viholliselle. Meidän puoleltamme allekirjoitti sopimuksen eräs Honkasalo. Tämä tapahtui toukokuun 1. pnä siis vappuna.

Jos olisimme tienneet mikä oli tuleva kohtaloksemme, niin luulenpa, että emme olisikaan niin vaan antautuneet vaan taistelleet kunniallisesti. Sillä niin petolliseksi emme toki uskoneet vastustajaamme kun se oli. Mutta siitä lähemmin seuraavassa luvussa