Meriväen torvisoittokunnassa

 

Kun lähdin aamulla tuosta yömajasta, menin ensi töikseni syömään yhteen helppoon ruokalaan. Syötyäni käveliin asemalle aikani kuluksi, tarkoitukseni oli tiedustella jotain työtä. Mutta asemalla tapasinkin erään tuttavani, joka oli tilapäisesti käymässä Helsingissä. Kerroin hänelle huoleni, seuraus oli että hän antoi minulle 25 mk rahaa. Sanoi lähtevänsä puolen tunnin kuluttua Turkuun.

 

Tulevaisuus näytti nyt vähän valoisammalta, olihan minulla nyt lähes 30 mk rahaa. Ei tarvitsisi ainakaan yömajaan mennä. Vietin aikaani joten kuten kunnes tuli aika että elokuva teatteri aukesi. Menin erääseen semmoiseen. Sitten löysin erään mielestäni halvan mutta siistin matkustajakodin, jossa yövyin.

 

Seuraavana päivänä kävellessäni muistui mieleeni Lahtinen. Meninkin Meriväen kasarmiin, ja hain Lahtisen. Löysin hänet matruusin formuun puettuna soittokunnan huoneistosta. Hän oli iloinen että tulin ja sanoi, että kapelimestari halusi tavata minua, kuitenkin kun olisi minun hommattava papinkirja ja vielä parempi jos saisin jonkun suosituksen joltakin musiikkimieheltä. En kuitenkaan tuntenut ketään sanotun alan miestä. Hän sanoi että Helsingin konservatorin opettajana on opettaja Laitis vainajan poika, Arvo Laitinen. Hän ei tietysti tuntenut minua mutta kun kuuluessani Käyrän soittokuntaan, olimme soittamassa hänen isänsä haudalla, ehkä hän tämän puolesta hyvinkin antaisi suosituksen meriväen soittokuntaan. Ja kun hän on opettajana niin huomattavassa paikassa, niin hänen suosituksensa varmasti painaisi.

 

Hainkin hänet ylös, seuraus oli että kerrottuani hänelle asiani hän kirjoitti hyvän suosituksen kapellimestarille puolestani. Papinkirja siis puuttui vielä, kirjoitin siis Porin Pastorikansliaan, jossa olin silloin kirjoissa. Kahden päivän perästä sen sitten sainkin. Nyt olis siis kaikki tarvittavat paperit hallussani. Meninkin heti taasen Lahtisen luokse. Hän esitti minut soittokunnan vääpelille, joka taas puolestaan vei minut kapellimestari Lundeliinin puheille.

 

Ukko oli hyvällä tuulella, sainkin heti sen käsityksen, että semmoisen miehen komennossa on hyvä olla. Hän silmäili papereitani, sanoi sitten, mistä minä pianisti Laitisen tunnen. Sanoin, että olen hänet silloin tuntenut kun olin ensimmäisessä soittokunnassai, sitten hän kysyi kuinka nuori olin silloin, vastasin että 12 vuotias. Oletteko jo niin nuorena opetellut soittamaan, kysyi hän. Saatuaan myöntävän vastauksen sanoi hän jotakuinkin seuraavaa: No näin ollen olette sitten kai tavallisen hyvä soittaja kun olin sanonut että olen soittanut Barytonia – me tarvitsemmekin hyvän Barytonin soittajan. Pekurisen avuksi. Pekurinen oli vanha entinen Suomen Kaarttin soittaja.

 

Kulltuaan etten täytä hänen odotuksiaan – soittanut kun en ollut jatkuvasti – lupasi kuitenkin ottaa soittokuntaan. Ensin hän kuitenkin antoi Barytonin käteeni, ja käski soittamaan nuoteista näyttämästään kohdasta.

 

Asia oli sitten sitä myöten selvä, nyt täytyi mennä vaan varusmestarin luo saamaan formun ja muut tamineet. Sain sängyn Lahtisen vierestä, joten olin kuin kotonani. Tämä tapahtui 25 p syyskuuta 1919.

 

Harjoitukset oli 9 – 11 aamu ja 1 – 3 iltapäivällä. Vaikka olinkin sottokunnassa täytyi alussa harjoitella kuten marssimista, kiväriliikkeitä ym.

 

Kaupungille emme päässeet ennen kuin olimme 14 vuorokautta olleet kasarmilla. Näki heti, että oli ero punakaartin ja tämän välillä, jälkimmäisessä oli ankara sotilaallinen kuri, jota edellisessä ei ollut juuri kehuttavasti. Aamulla oli herätys klo 5.30, sen jälkeen piti pestä ja puhdistaa sekä pukeutua 15 minuuttia. 5.45 oli nimenhuuto pihalla. Sen jälkeen noin 6.15 saimme teetä ja näkkileipää sokeriannoksemme saimme jo maanantai illalla, jonka piti riittää koko viikon. Sitten seurasi aamuvoimistelua, jonka jälkeen oli pieni vapaa hetki, kunnes soittoharjoitukset alkoi. Jokaisen soittokunnan jäsenen piti kuitenkin 14 vrk ajan olla tavallisissa sotilasharjoituksissa, sen jälkeen vasta saimme asianmukaiset lupalaput, jotka oikeuttivat pääsemään kaupungille 9 asti illalla. Klo 11.30 oli päivällinen, jona oli erinlaista soppaa ym. Seurasi päivällistunti kunnes harjoitustunnit sen lopetti klo 1 ip. Illallinen oli klo 5 jolloin tavallisesti oli teetä, näkkileipää, voita ja puuroa maidon kera.

 

Mutta kun kaikki päivätyöt oli tehty alkoi valmistukset kaupungille menoa varten. Jolla rahaa oli hän meni kahvilaan tai elokuviin kun taas muut kävelivät muuten vaan. Tavallisesti menimme tyttöjen seuraa hakemaan eikä niistä puutetta ollutkaan, onhan merimies aina ollut hyvässä maineessa tytöillä.

 

Sitten meillä oli ns. tupavahti jolle kuului lakaisu ym siivous ja jos joku upseeri tuli huoneeseemme oli hänen velvollisuutensa huutaa huomiota. Kun meitä oli soittokunnassa tavallisia matruuseja noin 18 ei tuo työvuoro tullut varsin usein.

 

Olla kaupungilla 12 asti yöllä saimme siihen sääntöjen mukaan kerran viikossa. Mutta olla koko yö sai vain harvoin esikunnan adjutantilta luvan semmoiseen.

 

Rahapula meillä matruuseilla oli kova, palkkaa kun saimme vaan ainoastaan markan päivässä, eihän sillä saanut edes tupakka askia. Palkan maksu oli kahdesti kk. Oli siellä sitten ns kapitulantteja, jotka olivat tekijöitä ja vanhempaa väkeä, heillä olikin sittten arvonsa mukainen palkka, jonka arvon he taasen saivat ansionsa ja sitoumuksensa mukaan. He olivatkin sitten semmoisia herroja, että teettivät meillä matruuseilla kaikenmoisia järjestelyjään.

Illalla klo 8 piti mennä nukkumaan, sitten tuli myöhemmin semmoinen tapa, että piti kaikkien rukoilla ääneen ennen nukkumaanmenoa. Luulen, että meidän parturimme sai sen toimeksi.

Lahtista lukuunottamatta, oli minulla hyvä toveri eräs L-nen, hänen kanssaan sitten tapasinkin aina käydä kaupungilla. Kun oli kylmä vuodenaika, silloin kun meriväkeen menin, niin pääasiassa istuimmekin kahviloissa, ainahan sitä jostain sen verran rahaa saatiin, että kahvilassa istumisesta voitiin maksaa.

Erikoisen suosittu meriväelle oli kahvila Mikki, joka sijaitsi Mikonkadulla, nyttemmin jo hävinnyt. Sieltä sitä monena iltana istuttiin tyttöjen parissa ja kuunneltiin musiikkia, kun orkesteri soitti. Ja josta matruusi otti omansa ja meni saattamaan, ja saihan niitä tyttöjä, sillä niitä oli paljon tuossa kahvilassa.

Tupakka se vaan teki semmoista kiusaa niille, jotka saivat ainoastaan markan päivässä. Monta keinoa koetimme keksiä tupakkarahan saantia varten. Kaikenlainen tavara mitä löysimme kasarmin nurkista kokosimme ja veimme romukauppaan saadaksemme tupakkarahaa.

Saimme sentään joskus ansiosoittoakin kaupunkilta, josta summasta 50 % jaettiin soittajien kesken, ja josta summasta jokainen sai luokittelun perusteella. Olimme nim. Luokitellut III luokkaan, kuuluin jälkimmäiseen. Parhaat soittajat kuuluivat ensimmäiseen.

Kävimme kerran Virossakin kun tasavallan presitentti teki vierailunsa tykkivene Turunmaa oli saattamassa Eläköön -laivaa jolla presitentti matkkusti ja soittokunta oli mukana. Aamulla lähdimme, olimme päivän siellä. Ne joilla oli rahaa saivat pitää lystiä. Itse en omistanut yhtään penniä.

Illalla palasimme sitten takaisin. Muistan vielä hyvin kun oli ankara merenkäynti. Silloin ensimmäisen kerran tunsin mitä on merikipu. Luulen, että vatsani tyhjensi kaiken mitä se omisti ahdin valtakunnalle. Koko matkan ajan noin 4 ½ tuntia olin nim kipeä ja ajattelin mielessäni, että milloinkaan en lähde merelle.jos ei ole pakottavaa syytä.

Kerran olimme presitentin linnassa soittamassa. Siellä oli paljon ihmisiä. En nähnyt presitenttiä ollenkaan. Mutta ahkeraan meidän piti soittaa parvekkeella, jossa olimme. Sitten kun juhlavieraat oli poistuneet, tuli hovimestari ja sanoi, että soittajat saavat syödä kaiken sen mitä on jäänyt. Ja olihan sitä herkkua jos jonkinlaista, vaikka olikin vain juhlijoiden jäännöksiä. Minäkin söin niin perin ahnaasti, että vatsani tuli kipeäksi.

Monasti olimme soittamassa eri tanssipaikoissa. Yleensä soitimme tanssia ainoastaan hienostolle, kuten Börssissä ja muissa semmoisissa paikoissa. Siellä minäkin ensi kerran sain ajatuksen naispalvomiseen. Olivat niin perin vähissä puki...(Tästä kohtaa on revitty irti 8 sivua pois – kuka lienee!)

Nyt ei tarvinnutkaan lähteä niin perin aikaisin kuin ensimmäisellä kerralla kun oli sunnuntaiaamukin, jotenka saimme maata vähän tavallista kauempaa. Kuten tavallista on rakastavaisten laita, että ei tule otettua kaikkea huomioon, niin minunkin laitani oli. En nimittäin ollut tullut ajatelleeksi, että meillähän piti olla soitto kapellimestarin nimipäivän kunniaksi. Kello oli jo 8 kun sitä aloin muistamaan. Kiireesti puin päälleni, S-mi kysyi: Minne niin kiire on. Olisihan sitä nyt voitu maata vaikka puoleen päivään asti. Selitin jonkun tekosyyn ja poistuin kiireesti.

Saavuin kasarmille juuri vähän ennen kuin soittokunta meni serenadille kapellimestarin nimipäivänä. Nyt olisin selvinnyt hyvin, sillä kerkesinhän minä soittamaan. Luulinkin jo että kaikki on hyvin, kunnes kutsu adjutantin puheille sai minut aavistamaan, että puntaukseni on keksitty.

Adjutantin ensimmäinen kysymys oli missä Lindroos viime yönä oli kun olisi ollut turha kieltää, myönsin että olin ollut kaupungilla. Hän kysyi miksi olin ilman luvattta, vastasin kun en saanut lupaa, niin täytyi mielestäni näin menetellä. Sitten hän kysyi enkö tiedä että semmoinen on rangaistava teko, sanoin että en voi mitään, jos näkevät hyväksi rankaista minua, olen valmis kärsimään.

Saatte poistua, tuomion saatte kuulla päiväkäskystä, näiden sanojen kaikuessa poistuin. Kun saavuin huoneeseemme sanoi Lahtinen, että S-ra oli yöllä tarkastanut tilani, ja että hän on varma että S-ra on antanut minut ilmi. En tietysti voinut tehdä mitään hänelle, sillä hän oli alikersantti ja näin ollen esimieheni.

Maanantai illalla päiväkäskystä luettiin, että mm. Lindroos tuomitaan 7 vuorokauden yksinkertaiseen arestiin, koska on ilman luvatta ollut yön kaupungilla, rangaistus alkaa silloin ja silloin ja päättyy silloin, esikunta toimeksi saanut meriväen adjutantti Tammisen sain kuulla maanantai illalla. Minun oli alettava rangaistukseni kärsiminen tiistai, siis huomisaamuna.

Menin siis tuona tiistai aamuna koppiin. Mukaan ei saanut viedä muuta kuin välttämättömät vaatteet. Ruoka arestissa oli samaa kuin muillakin. On huomattava, että jos määrättiin kovennettua arestia, niin sai tyytyä ainoastaan vedelle ja leivälle, mutta kuten jo huomautin, saiin minä yksinkertaista arestia. Aika vaan oli niin ylen pitkä kun täytyi olla yksin sellissä, lukuunottamatta viimeistä vuorokautta, jolloin sain toverikseni matruusi Holopaisen, jonka kanssa minulla oli sitten myöhemmin kunnia matkustaa kolipoksissa Helsingistä Lontooseen.

Kyllä totisesti viimeinen päivä meni nopeasti. Holopainen oli erinomainen leikinlaskia. Savolaisena miehenä hän osasi ottaa putkaelämän vastaan aivan kuin hän olisi ollut maailman onnellisin ihminen.

Kun sitten olin rangaistukseni kärsinyt, sain ensi töikseni mennä adjutantin puheille. Hän sanoi, että olisi hyvin huonoa jos vielä joutuisin arestiin, ja että ensi kerralla e enää saisi tyytyä yksinkertaiseen arestiin, vaan että saisin kovennettua. Ja vielä llisäksi on se mahdollisuus olemassa, että joutuisiin määräajaksi komppaniaan siirrettäväksi jos vielä tavattaisiin semmoisesta teosta ja sotii järjestyssääntöjä vastaan.

Sitten menin ilmoittautumaan soittokunnan vääpelille herra Mikkolalle, jolle semmoiset asiat kuuluivat. Hän nuhteli minua sanoen, että eikö olisi parempi ollut olla siivosti, että ei kirjat tahraannu. Lisäten vielä, että esikunta on antanut semmoisen päiväkäskyn, että jos soittokunnan miehistö rikkoo meriväen ohjesääntöä, niin rikkojat joutuvat määräajaksi komppaniaan. Siis adjutantin puhe oli sittenkin totta, vaikka luulinkin että hän oli minua vain peloitellut.

Nyt minun oli tosiaankin oltava mahdollisimman tarkkana, sillä S-ra varmasti koettaisi saada minulle ikävyyksiä hinnasta mistä hyvästä. Ja kauna kuten jo edellä mainitsin, johtui ainoastaan siitä, että hän tytön suhteen oli joutunut tappiolle itseni jäädessä voitolle.

Kirjoitin kirjeen S-lle ja pyysin kohtausta, myöntävä vastaus tuli. Kun kerroin hänelle kaiken mitä olin kokenut S-ran takia, sanoi hän että semmoinen ihminen on inhoittava joka toisen antaa ilmi. Samalla hän sanoi, että miksi minä tosiaankin olin ollut luvatta kaupungilla. Selitin, että pidän hänestä niin paljon, että teen mitä hyvänsä hänen takiaan. Hän sanoi, että hän tykkää ainoastaan kilteistä pojista, ja että jos tahdon olla hänen miliksensä, niin täytyy minun koettaa välttyä rangaistuksilta.

Tuli sitten joulu 1919 ja pataljoonan komentaja antoi luvan pitää tanssit meriväen kasarmilla, soittokunnan piti huolehtia musiikista. Jokainen matruusi saisi tuoda yhden neitosen tanssiaisiin, sitten myöhemmin tuli semmoinen lievennys että kaksikin saisi ottaa mukaansa kun portista kasarmille tulisi.

Vääpeli järjesti niin, että meitä soittajia oli kaksi koplaa, kun toinen soittaa, saa sillä aikaa toinen huilata ja tanssia.

Kun sitten Tapanin päivä koitti alkoi meillä suuret valmistelut. Olin pyytänyt S-mia tanssiin, tietenkin hän myöntyi. Kellon lähennellessä 7 i.p alkoi tanssioita saapua portista. Kun itse menin, näin S-min odottavan ulkopuolella.

Meriväen kasarmin toinen suuri kerros oli järjestetty tanssisaliksi. Kun lattia oli sementtinen, niin pantiin jotakin erikoista ainetta siihen, että se olisi mahdollisimman liukas tanssipareille.

Ensimmäinen tunti oli sille koplalle vapaa, jossa minun oli soitettava, jjoten sain tanssia. Jokaisen tanssin aikana tanssin S-min kanssa. S-ra kuului siihen toiseen koplaan joka soitti silloinkun me olimme vapaana. Kysyin S-milta että tanssiiko hän S-ran kanssa jos se tulee pyytämään. S-mi sanoi, että ei yhtään tanssia häneltä heru S-ralle vaikka kuinka pyytäisi.

Kun sitten oli meidän vuoro alkaa soittamaan, tunsin jotain semmoista jota nimitetään kateudeksi. Pelkäsin näet, että jos S-ra sittenkin tanssii S-min vakuutuksesta huolimatta hänen kanssaan ja S-min ”ylitse”, sillä S-ra oli itse mestari pajunköyttä syöttämään. Kuitenkaan en huomannut koko sillä tunnilla S-ran tanssimassa S-min kanssa, jotenka hän oli pitänyt sanansa.

Ja niin se ilta menikin sitten ilman mitään kommelluksia. Ne matruusit, jotka olivat muuten vapaana virantoimituksesta, saivat mennä saattamaan tyttöään. Tanssit loppuivat klo 12, kasarmissa piti olla takaisin klo 2.

Pääsin saattamaan minäkin tyttöäni. Juttelimme yhtä ja tiosta. S-mi sanoi, että S-ra oli tullut häntä pyytämään tanssimaan, mutta että hän S-mi oli vastannut kieltävästi. Enempää ei S-rakaan sitten enään vaivannut häntä nähtyään turhaksi yrityksensä.

Kun olin saattanut hänet kotiportille palasin kasarmille hyvissä ajoin ja menin nukkumaan.

Oliin unohtaa, että olin saanut joulukortin ja semmoisen jonkun lahjan S-milta jouluksi. Itse tietysti olin myöskin lähettänyt kortin ja korvarenkaat S-mille.

Sitten 1920 alussa tuli semmoinen järjestelmä, että meriväen soittokunnan piti olla päävahdin muutossa osallisena.

Päävahdiksi kutsuttiin sitä paikaa, joka sijaitsee vastapäätä presitentin linnaa, Maariankadun puolella. Ja jossa pidetään semmoisia sotilashenkilöitä jotka tapaa sotilaspatrulli yöllä kaupungilla, joilla ei ole lupalappua, että yötä pois joukko osastostaan. Sekä kaikki jotka tavataan humalassa vie patrulli armotta sinne.

Tuossa päävahdissa on 40 sotilasta kerrallaan vahtipalveluksessa vuorokauden kerrallaan. Ne olivat valkoisen kaarttin väkeä, jotka tuota vahtimista toimittivat.

Meitä oli kaksi torvisoittokuntaa valkoisen kaartin ja meriväen. Tuo vahdiin muutto oli viikon kerrallaan, jotenka saimme olla joka toinen viikko tuossa toimituksessa.

Lähtö tapahtui kaartin pihalta ensin oli rumpali pojat, sitten soittokunta ja lopuksi vahtisotilaat. Kun klo osoitti 11.45 päivällä pärisi rummut ja matka alkoi. Ensin menimme kaarttin torin poikki Kasarminkadulle, sieltä edelleen Pohjois Esplanadille, jota myöten marsimme jatkui kunnes päädyimme päävahdin edustalle.

Kyllä tuo toimitus oli juhlallinen, ainakin helsinkiläisten mielestä kun vaan oli kaunis päivä, niin sai sen käsityksen kuin koko Helsingin väki olisi seurannut marssiamme. Molemmat puolet katukäytävistä oli aivan mustanaan väkeä. Rumpali pojat ja soittokunta vuorotteli marssissa. Se tahtoo sanoa kun pojat rämistelivät rumpujaan, niin me soittajat silloin emme soittaneet s.o me marssimme soittamatta. Ja kun me taas soitimme, niin rummut huilasivat.

Kuten sanottu, alkoi marssi 11.45 päävahdiin paikkeille saavuimme joku minuutti vaille 12. Tavallisesti joka kerta kun meriväen soittokunta otti osaa, niin soitimme oikean merimiesten laulun: Kapteeni katsoi horisonttiin ja toinen suosittu kappali oli Se Oolannin sota oli kauhea. Oikein Helsingin Sanomissa oli kirjoitus meistä merimiehistä, niin populäärisiä olimme.

Talviaikana oli päävahdin muutto kuten sanottu keskipäivällä, kun taas kesä aikana se piti olla klo 6 i.p.

Kun sitten olimme päässeet päävahdin kohdalle odotimme että klo tulisi 12, jolloin aloimme soittaa jotain marssia, jonka aikana uudet vahtimiehet menivät päävahdin alueelle ja vuorokauden olleet vahtisotilaat marssivat soittokunnan taakse. Tuo vahdinmuutto tapahtui hyvin juhlallisesti.

Kun siis kaikki oli toimitettu, palasimme sotilasjoukko jälessämme samoja katuja takaisin valkoisen kaarttin kasarmille, jonne vahtipalveluksemme sotilaat pääsivät lepäämään, vuorokauden ankaran rasituksen jälkeen.

Tämän jälkeen soittokunta rivissä palasi illman soittoa takaisin kasarmille, jossa meitä odotti päivällinen.

Tietäen sen, että jos vielä joutuisin rangaistavaksi, siirrettäisiin minut määräajaksi komppaniaan, joka olisi paljon rasittavampaa kuin soittokunnassa oleminen. Täytyi koettaa olla mahdollisimman varovainen, sillä jos vähänkin aihetta ilmaantuisi, pitäisi S-ra varmasti huolen siitä, että saisin tuon tuomion kärsiä.

Mikä eniten minua harmitti oli se, kun toiset toverini puntasivat eivätkä joutuneet kiinni, pelkän seuraksi jos minä puntasin ja sitten joutuisin kiinni en osannut ruveta tekemään samaa mitä toverini niin menestyksellisesti tekivät.

Elinkin melko säännöllisesti pitkän aikaa so. olin sääntöjen mukaan, sitten seurasi minulle iloinen tieto: S-ra pyysi siirtoa rakuunarykmentin soittokuntaan, ja saikin muuton sinne. Nyt olin päässyt ilmiantajastani ja vihamiehestäni.

Mutta samoihin aikoihin tuli ankarammat säännöt eräissä suhteissa. Klo 9 i.p oli nim nimenhuuto ennen nukkumaan menoa, samalla kuitenkin ei päivystävä upseeri enään käynyt yöllä huoneessamme kuten ennen.

Kun postilla oleva vahti ei laskenut ketään matruusia ulos kaupungille jälkeen 9 illalla ilman lupalappua tuli puntaamisesta miltei loppu.

Toverini Lahtinen keksi erinomaisen keinon sivuuttaa porttivahti. Tuli aita, joka eroitti kasarmin kaupungin alueesta päätttyi mereen, mutta kun oli talvi niin sen mukaan meren lahti oli jäätynyt. Jään pintaa oli mukava salaa yrittää kasarmin raja. Tätä keinoa käyttäen hyvin mukavasti oli pujahtaa kaupungille.

Kun siis ilta huuto oli tapahtunut ei muuta kun huomaamatta hiipiä huoneesta pois ja sitä tietä edelleen kaupunkiin. Jä niin sitä sitten alkoi seuuden aikainen kaupungille meno.

Kun aamu läheni, sama tietä takaisiin, että oli määräajalla aamuhuudossa läsnä. Tätä tämmöistä tein minäkin monta kertaa, kunnes jouduin kaupungilla kiinni sotilaspatrullille, kuten tuonnempana huomaat.

Meriväki ja maatrampparit se on maaväki oli aina kovassa riidassa keskenään. En tiedä mistä tämä johtui ehkä se oli tyttöasioista, tai muuten vaan, mutta aina kun matruusi ja maasolttu tapasi toisensa tuli heille niin tavallinen kina, ja sen jälkeen täysi tappelu, johon sitten yhtyi heidän kummankin toverinsa toisiaan auttamaan. Ja niin oli täysi tappelu käynnissä, jossa ei säästetty lyöntejä. Eräänkin kerran joutui 34 matruusia ja maasolttua päävahtiin patrullien toimesta.

Ensin alussa matruusin ei tarvinnut tehdä kunniaa sen alemmalle henkilölle kuin vääpelille, sitten tuli uudet orderit, että myöskin alikersantille on tehtävä kunniaa. Tämä tämmöinen tieto meitä harmitti, varsinkin kun nuo samaiset alikersantit olivat niin mahtavia olevinaan, että ei saa lyödä laimin kunniantekoa heidän suhteensa. Se on he kuvittelivat olevansa kukkoja tunkiolla.

Muistuu eräskin alikersantti Tenhunen mieleeni hän oli semmoinen poika, että siitä oli oksat pois jjos hänen kanssaan joutui tekemisiin. Suorastaan pirullinen. Jos ei tehnyt aliupseerille kunniaa, oli siitä seuraus, että kun asianomainen aliupseeri teki raportin, niin tällä aliupseerilla oli sen jälkeen oikeus kutsua tuo kunniaa tekemätön matruusi ylimääräisille harjoituksille kasarmin kentälle, toisin sanoen joutui juoksemaan määrätyn ajan ympäri kenttää, ja aina sivuuttaessaan aliupseerin pit hurskaana viedä käsi otsalle. Aivan mielivaltaisesti komensi hän rangaistavaa maahan ja ylös, ei tullut kysymykseen jos maa oli kurainen, siihen piti heittäytyä, ja ryvettää vaatteensa. Monta kertaa jouduin kärsimään tuon rangaistuksen muodon, ja joka kerran Tenhusen takia.

Ei ihme, jos vihamme kohdistui häneen, kyynillisen hävyttömyytensä takia, päätimme kostaa tuolle hirviölle joten kuten. Olimme suunnitelleet rangaistuksemme valmiiksi, odotimme vaan sopivaa tilaisuutta.

Eräänä iltana kun saimme Tenhusen näköpiiriimme, odotimme kuink hän tuli kohdallemme. Yksi voimakas matruusi tarttui häneen takaa päin kiinni, ja toivnen paiskasi säkin yläruumiinsa ympärille. Kun saimme hänet näin vangittua, otimme housut auki ja aivan paljaan pyllyn päälle alkoi sadella remmin iskuja. Hän vaikeroi, eikä ilman syyttä, sillä teki kai semmoisnen toimitus kipeää. Alentaen äänensä eräs kysyi alkaako hän Tenhunen olla ihmisiksi matruuseja kohtaan, ja että jos hän puhui tästä erinomaisesta remmiapellista esimiehelle mitään on seuraus ankarampi. Hän lupasi olla niin kuin me vaadimme. Järjestimme niin, että hän pääsee säkistään omin voimin pois, ja senjälkeen juoksimme nopeaa pois, että hän ei olisi tuntenut pieksiöitään.

Seuraus oli, että Tenhunen oli hyvä poika ei enään niin vaatinut kunnian tekoa alaisiltaan, ja juoksut loppui kerrassaan. Tämmöisen selkäsaunan päätimme antaa muillekin, mutta kai Tenhunen oli sanonut toisille aliupseereille kosa he kaikki olivat niin erinomaisen hyviä ja ystävällisiä meille matruuseille.

Mutta sitten tuli taas yksi harmi lisää minulle, kuten edellä mainitsin, olin myynyt kenkäni, ja nyt tuli tarkastus, kaikkien piti anna koko sen tavaran minkä oli saanut nähtäville, kun tarkastaja tulisi. Tuli kysymys mistä ihmeestä saisin kengät. Kyllä siinä pohtisin jos jonkinlaisia keinoja pulasta päästäkseni. Tiesin että samanalaisia kenkiä kyllä saisi ostaa, mutta mistä saisin rahaa, sillä semmoisten hinta oli toista sataa markkaa. Selitin Lahtiselle syyn vaikeuteeni. Kuten tavallista hän neuvokkaana poikana löysi pelastavan keinon.

Siellä rannassa oli yhtä ja toista venäläisiltä jäänyt jälkeen. Lähtinen sanoi, että hän tietää erään moottoriveneen propellin joka on puhdasta messinkiä ja näin ollen arvokaskin, ja että ei se ole niin vaikea kuljettaa pois kasarmin aluelta. Hän sanoi paikankin minne se myytäisiin. Ja niin käärimme sen paperiin ja yöllä veimme sen kätköön kaupungille. Jostsa sen sitten seuraavana päivänä edelleen kuletimme romukauppaan. Saaden siitä 160 mk. Ostin kengät maksaen 125 mk, rahasta jäi vielä 35 mk jonka Lahtinen oikeuden mukaan piti. Olin siis pelastunut kenkäjutustani, ja oikeaan aikaan sillä tarkastus oli miltei heti.

Suosittu illan vietto paikka meille meripojille oli Suomalainen luistin klupin luistinrata. Siellä me vietimme monta iltaa, jossa soitti viisi miehinen torviorkesteri tanssia ja olihan jäällä mukava tanssia. Tyttöjä oli paljon. Toisinaan tuli kova riitä sivili poikiakin, eikä ainoastaan maatrampparien kanssa, tytöistä tietysti, kuten tavallista.

Minun toverinani oli aina tavallisesti Lahtiinen, hyvä poika ja kunnon toveri kaikessa. En ole häntä nähnyt sen jälkeen kun meriväessä olin. Missä hänkin nykyisiin lienee.

Erään kerran Lauvantai yöksi pyysin lomaa. Sen tähden menin vääpelin puheille, sillä hän tämmöiset asiat esitti esikunnalle. Vastaus oli kielteinen, en siis saanut lomaa, veruke oli, että olen muka saanut niin useiin jo yölomaa. Tosin lupasivat seuraavaksi Lauvantaiksi. Seuraus oli, että puhuin Lahtiselle asiani. Häneltä oli myös evätty loma. Päätimme, että menemme puntikselle.

Niin sitten jälkeen yhdeksän menimme jälkeen nimenhuudon hiljaa huoneistamme pihalle, ja sieltä edelleen jäitse kaupunkille. Menimme kahvila Mikkiin jossa vietimme alun aikaamme. Kun siellä olimme kotvan hetken olleet tuli tarjoilija ja sanoi, että sotilaspatrulli on tulossa ylös kahvilaan. Meille hätä käteen, sillä lomalappua he tulivat tarkastamaan sotilailta. Tarjoilijattaren myös lisävaikutuksella, pääsimme takaoven kautta pois pihalle. Portti oli lukossa miten päästä kadulle. Näimme talon miehen pyysimme hänen aukaisemaan portin. Hän tekikin sen, ja niin pääsimme kadulle.

Nopeasti lähdimme siitä paikkeilta pois, nyt meitä oli kolme. Eikös ollutkin vaan putka kaverini Holopainen. En ollut häntä huomannut kahvilassa, joten ihmettelin hänen ilmaantumistaan näköpiiriini. Olimme pitkän sillan lähellä unioninkadulla kun huomasimme taas patrullin. Varmaan oli yleinen lomakorttien tarkastus, koska patrulleja aivan vilisi kaupungilla. Me lähdimme jokaisen omalle suunnallemme, että emme vaan olis joutuneet kiinni. Minä lähdin kiireestiastumaan rautatientorille päin. Mutta Heikinkadulla jäin patrullin kynsiin. Pakotietä en löytänyt. Mikä siinä muu auttoi kun seurata heitä pää vahtiin.

Nyt olin joutunut minä sinne jonka edessä olin niin monet kerratsoittanut vahtien muuttoa. Kun kaikki muodollisuudet oli käyty lävitse jouduin yksinäiseen putkaan. Ainoana kaverinani oli olkipolsteri. Kaksi päivää ja yötä jouduin siellä viettämään.

Tiistaiaamuna minut siirrettiin meriväen omaan putkaan kasarmillamme. Jäin odottamaan tuomiotani.

Eikä kauvan tarvinnutkaan odottaa kun sain tietää mikä oli oleva rangaistukseni 2 viikkoa kovennettua arestia, ja sen jälkeen 3 viikkoa palvelua toisessa kasarmissa. Se tahtoo sanoa, että kaksi viikkoa piti olla vedellä ja leivällä.

Jos aikani oli ensimmäisellä kerralla pitkä, tuntui se nyt suorastaan loppumattomalta. Ei minkäänlaista ajanvietettä löytynyt. Tuli siinä mieleen yhtä ja toista. Kun olin kärsinyt noin 9 vuorokautta rangaistuksestani, tuli vartia koppiini ja sanoi, että minun on muutettava selliä. Seurasin häntä tai oikeammin hän seurasi minua käytävän toiseen päähän. Joudin aivan viimeiseen selliin. Siellä olikin kaksi kohtalotoveriani jo ennestään. Ja toisena taas Holopainen. Näytti siis siltä, että meistä tulisi toverukset ihan väkisin. Niin kuin sitten sattuman kautta tulikin.

Toinen matruusi oli ns. ruotsalainen mutta puhui suomea hyvin. Sanoi ollensa Englannin laivastossa maailman sodan aikana, mutta nyt meriväessä koulutuskunnan vääpelinä. Oli tehnyt jonkun koltosen, jonka tähden oli alennettu tavalliseksi matruusiksi. Kun noin paljon alennetaan , niin kyllä täytyy olla suuri rikos harteilla, niin ajattelin. En kuitenkaan mahtanut kysyä syytä.

Aika rupesi tulemaan nyt hyvinkin mukavaksi. Holopainen lasketteli meheviä savolais vitsejään, joita saimme nautinnoksemme nauraa. Hilden, se oli toisen matrusin nimi, kertoi kokemuksiaan Englannin laivastossa olo ajastaan. Ja kovasti hän osasi maalata niitä oloja, koska Holopaisen mielikin alkoi tekemään ulkomaille. Valitti vaan sitä, että hänellä ei ole semmoista toveria joka arvaisi lähteä. En tiedä mitense tuli päähäni, mutta niin vaan sanoin että lähdenhän minä, jos miten vaan pääsemme lähtemään rahatta. Ja niin löimme peukkua päälle. Sillä tavalla tuli meistä sattumalta toverit.

Hilden neuvoi meitä: kun jäät alkaa sulaa satamasta ja laivaliikenne vilkastuu, puhuisimme jollekin laivan lämmittäjälle, että järjestäisi meille paikan kolipoksiin. Ja siellä olla siksi kunnes ulkomaan satamaan olisi saavuttu. Olimme kovin innostuneita tuommoiselle seikkailulle.

Koko sen ajan kun olin putkassa heidän kanssaan, ei paljon muusta puhuttu kuin meidän stouvaamisesta siksi nimitetään hiiliboksissa matkustamista. Pääsin 4 vuorokautta ennen pois kun Holopainen Hildenistä en saanut selvää milloinka hänen aikansa oli täysi. Kun rangaistukseni oli lopussa sanoin hyvästit ja lisäsin että tapaan Holopaisen komppaniassa, siihen saakka sun poikki.

Ensi töikseni menin soittokunnan vääpelin Herra Mikkosen puheille. Hän sanoi, että eikö olisi ollut parempi olla ohjesääntöjen mukaan, että mitään tuommoista ei seuraisi. Sitten hän sanoi, että otan kaikki makuuvaatteeni ja muut tavarat ja menen komppanian vääpelin puheille, hän kyllä järjestää ja näyttää mitä minun on tehtävä. Sanoi, että hän on saanut järjestetyksi, että saan kaksi kertaa viikossa tulla soittoharjoituksille, että huulet pysyisi kunnossa. Tein kuten hän oli määrännyt. Komppaniassa kersantti näytti minulle sängyn missä saisin nukkua. Ja taas – niin mikä kumma, mutta Holopaisen sänkytoveriksi kuitenkin jouduin.

Nyt jouduin oikeaan murheen laaksoon komppaniassa sitä häärätä sai ylen raskasta oli olo siellä paljon vaikeampaa kuin soittokunnassa. Mieleni tosiaankin tuli katkeraksi ja kovin halusin päästä koko Suomesta pois. Mutta siitä tarkemmin seuraavassa osassa.