MATKUST AMISENI ENGLANTIIN

 

Kuten edellisessä osassa mainitsin, jouduin II kompaniaan sen johdosta, että olin rikkonut ohjesäääntöjä, ja kun ensin olin joutunut 2 viikon ajan olemaan kovennetussa arestissa, niin rangaistukseni oli mielestäni kyllin ankara. Edellä jo mainitsin, että jouduin ”väkisin” toveruussuhteisiin matruusi Holopaisen kanssa ja että meidän tutustumisemme johti siihen, että elämäni sai kokonaan uuden käänteen. Ja tästä aloitan tämän kertomukseni. Kun siis olin saanut noin suuren rangaistuksen, sain semmoisen vihan koko meriväkeä kohtaan, että Holopaisen ehdotus poistua Suomesta sai minut innostumaan siinä määrin että se oli yksinomaan ajatuksissani. Luotin Holopaiseen siinä määrin, että en välittänyt itse järjestellä poistumistamme ”Isanmaasta”, vaan tuumailin, että kyllä Holopainen siitä huolen pitää. Holopainen olisi vielä kärsimässä arestirangaistustaan kun minä jouduin komppaniaan . Odotin kiihkeästi hänen vapautustaan.

Neljän päivän perästä siitä, kun minä pääsin kopista pois seurasi hän minua komppaniaan. Ihmettelin suuresti kun olin joutunut hänen sänkytoverikseen.

Kun siis hän oli saapunut aloimme ahkerasti pohtimaan miten karkaamisemme pahaiten kävisi päinsä. Ensi aluksi oli tarkoituksemme saada puvut itsellemme, sillä olihan vaikeaa lähteä uniformussa seikkailulle. Pukuasiamme johtikin tulokseen mutta kuitenkaan emme ennättäneet saada niitä, jonka esti laivan lähtö, josta saimme viime tingassa tiedon niin ettemme kerinneet mitään valmisteluja tehdä.

Saimme nim. tiedon, että SS Vesto kantavuudeltaan 1200t lähtisi Lontooseen huhtik. 18 p:nä klo 3 i.p. Aivan seuraavana päivänä kun saimme tiedonkin. Aikaa ei ollut kuin noin 6 tuntia. Menimme satamaan, jossa Vesta oli. Holopainen painoui suoraan laivaan lämmittäjän puheille. Hetken odotetttuani häntä, huomasin kun hän viittasi minua skanssiin. Sain kuulla, että saimme tilaisuuden hiilisäiliössä matkustaa Lontooseen. Ja sinne oli mentävä heti, sillä viranomaiset tulisivat alukseen aivan lähiaikoina. Emme siis voineet mennä kasarmiin enää. Sielläkin olimme lähteneet aamulla jo varhain kun olimme saanet vihiä laivan lähdöstä.

Meilllä ei ollut minkäänlaisia vehkeitä lukuunottamatta matruusin vaatteita. Nopeaan ratkoimme kiiltävät napit takeistamme pois ja saimme lakit lämmittäjiltä. Mies joka asiamme eteen teki työtä, ja jota saan kiittää onnistumisestamme oli nimeltään Rangar Lindström, lämmittäjä ammatilltaan. Hän sanoi, että mahdollisesti saamme olla nälissämme mutta että hän koettaa salakuljettaa ruokaa sen kuin se on hänelle mahdollista. Vielä hän lisäsi, että hiilisäiliössä olo varmasti janottaa, mutta vettä kyllä saa tarpeeksi juoda.

Hiivimme hiljaa ja varovasti hiilisäiliöön, tulevaan makuhuoneesemme, jona se tulisi olemaan noin 8 vuorokauden ajan. Pannuhuoneeseen häivyimme ensin kannelta pois ja sieltä ensin Holopainen meni kannen kautta hiilisäilöön kun lämmittäjä tunnusteli ilmaa ja aukaisi muka ilmanvaihtoa varten hiilitilan luukun auki. Minä perässä Lindsrömin neuvon mukaan. Kaivauduimme niin syvälle hiilien joukkoon kuin se oli mahdollista. Silllä voisihan viranomaset saada päähänsä epäillä salamatkustajia ja tulla tarkastukselle. Varovaisuus ennen kaikkea.

Olimme hiljaa kuin hiiret onkaloissaan emme alusssa arvanneet edes kuiskaten puhua toisillemme.

Lämmittäjä huusi pannuhuoneesta että viranomaiest ovat jo poistuneet alukselta ja että ei mitään epäilyksiä ole olemassa meidän suhteemme. Hän lisäsi vielä, että laiva lähtee tunnin kuluttua.

Mutta se tunti tuntui ijäisyydeltä ja kun tähän lisään että pelkäsimme hirveästi matkamme keskeytystä niin voit kuvitella, että nuoret hermomme olivat kovalla koetuksella.

Kuulin jok’ikisien sydämenlyöntini ja kai toverini laita oli sama niin ainakin arvelen. Ja pienenkin kopinan tai muun semmoisen kuulimme, oli ajatuksemme, että tulevat tarkastamaan. Olin aivan haljeta jännityksestä.

Kun vihdoin kuulimme laivan ulvahtavan, niin ikään kuin olisi kuorma harteiltani pudonnut. Ensin se huusi kerran, sitten kaksi ja vihdoin kuulimme kolme pitkää ulvontaa. Tiesimme, että se oli lähtömerkki.

Kun sitten tunsimme semmoista jyrähtelevää ääntä allamme, joka syntyi siitä kun propellin valta-akseli alkoi pyöriä, oli riemumme rajaton. Olimme niin innoissamme, että kömmin paikastani ylös ja lähenin Holopaisen paikkaa. Hän ei tykännyt semmoisesta vaan käski mennä takaisin. Sanoi, että sietää olla varovainen, sillä eihän viellä olla Englannissa.

Kun siinä aikamme olimme olleet varovaisia tuli lämmittäjä ja toi semmoisen kivennäisvettä pullolla jota hekin saivat laivan puolesta, ja sanoi, että ei nyt ole hätää ennen Kielin kanavaa. Hän kyllä sitten sanoo koska sinne saavumme. Sitten hän lupasi tuoda meille jotain ruokaa hämärän tullen.

Rauhoitummme ja aloimme pohtia asemaamme, sekä juttelimme yöllä yhtä ja tosiita. Kysyin toveriltani, että minkälaista pajunköyttä hän syötti lämmittäjälle päästäksemme laivaan. Kehui sanoneensa että olemme punakaarttilaisia ja päässeet karkaamaan 1918 kesällä vankileirltä ja että olimme menestyksellä piilotelleet yhdesssä ja toisessa paikassa. Kunnes olimme vääryydellä väärillä nimillä käyttämisen avulla päässeet meriväkeen. Mutta että nyt olimme saneet tietää kiinnijoutumisestamme, sen tähden olimme jo aamulla karanneet kasarmilta. En ymämrrä miten hän sai uskomaan tömmöisen jutun, mutta kai hän kertoi sen vakavalla naamalla kuten hänen tapaistaan aina oli. Varmaa vaan on, että jos minä olisin mennyt toimittamaan asiaamme, niin tokkopahan olisimme vaan onnistuneet pääsemään vapaamatkustajiksi laivaan.

Sain sitten Lontoossa tietää, että sama Linsdström oli veljensä, joka oli onnistunut karkaamaan vankileriltä, kuljettanut samalla tavalla Kieliin. Ja siitä kai arvattavasti johtui lämmittäjien myötätunto meihin. Sillä olihan punaiset saaneet niin paljon kärsiä terrorista, ett oli ihme ja kumma jos kunnon työläisen sydän ei sykkinyt heidän puolellaan.

No olihan siinä Holopaisen jutussa sen verran perää minun kohdaltani, että olin tavallaan päässyt karkaamaan Tammisaaresta.

Lindström toikin lupauksensa mukaan illalla meille syötävää, ja se maistui hyvältä, sillä emmehän ollu syöneet kuin aamulla varhain. Tosiaankin se antoi ihan uusia voimia. Kun sitten joimme vetta, tunsimme olomme varsin hyvsäksi.

Tupakkaa myös saimme, mutta varoitettin käyttämästä tulta, muulloin kuin sen jälkeen kun hiilisäiliön luukut aukaistiin vähäksi aikaa ilmanvaihdosta varten. Oli näetsen semmoinen räjähdyksen vaara, jos tulta käytti varomattomasti. Hiilisäiliössä muodostui hiilistä kaasua, ja sehän on niin arka tulelle. Sen tähden laivoissa aina tuuletetaan säiliöt, ettei tapahtuisi onnettomuutta.

 

Ensin alussa kun sinne menimme, emme nähneet mitään mutta sittemmin silmämme alkoi tottua ainaiseen pimeyteen. Alussa toverini kertoi vitsejä, jotka pani olon iloiseksi ja joista aiemmin olin niin paljon nauttinut. Mutta sitten loppui hänenkin varastonsa sutkautuksista. Olomme oli kovin yksitoikkoista. Sanotaan, että yksitoikkoisuus tekee mielen ärtyiseksi ja kyllä siinä perää onkin, ainakin itse sen sain kokea. Tulin niin suvaitsemattomaksi, että jos toverini jotain kysyi minulta en viitsinyt vastata vaan murahdin jotain ja samanlainen oli hänkin. Tunnustan, että aloin vihata häntä niin ainakin minusta tuntui. En käsitä mistä semmoinen sai alkunsa, mutta niin minusta vaan tuntui. Monta kertaa hän kysyi mistä olen ärytynyt ja että kun pääsemme Lontooseen, niin pitäisi olla iloinen.

 

Sitten tuli kova merenkäynti josta molemmat tulimme kovin kipeiksi. Toverini antoi ylen, joka löyhkäsi hiivatin pahalta, joka teki elämän vielä tukalammaksi. Kun kuitenkn hän peittosi oksennuksensa hiilien alle, e se sitten enää löyhkännyt.

 

Kuvittelimme, että kun pääsemme Englantiin, niin kyllä meidän sitte kelpaa olla ja kaikkea monta muuta me haastelimme, kunnes taas vaivuimme äänettömyyteen. Se on totta, ei kai mikään ole sen hirveämpää kuin yksitoikkoisuus. Sen sain kokea tuolla matkalla pimeässä kamarissa. Minua se lamaannutti niin, että suorastaan toivoin olevani meriväessä ja kaduin kun oli lähdetty Holopaisen kelkkaan.

 

Ruokaa lämmittäjä toi melle jokainen ilta, emme siis syöneet kuin kerran päivässä, mutta joimme sitä enämpi, sillä hiilipöly janottaa ja kun meillä oli varsin lämmin – pannuhuoneen seinä lämmitti – niin lisäsi se yhä enemmän ja entistäkin kovaa janoa. Lämmittäjä sanoikin, että ei ole hyvä juoda sitä määrää jonka mieli tekee, vaan mikä on kohtuullista. Jos juo liikaa, tulee kipeäksi, sitten kuitenkin joutuisimme kiinni.

 

Päivää en muista tarkalleen, kun lämmittäjä sanoi, että olemme kohta Kielin kanavalla. Kuulimme kun laivan sireeni antoi merkkiä, arvasimme, että olemme aivan kanavan suulla. Hetken perästä tunsimme kun potkurin valta-akseli hiljensi vauhtia, arvatenkin luotsi tuli slloin puuriin. Kuten lämmitäjä oli meitä varoittanut olla hiljaa kun saavuimme tuohon edellä maintsemaan kanavalle, niin me myös olimmekin hissun kissun. Sillä olimmehan jo puoli matkaa onnellisesti läpäiseet, ei siis ollut mitään syytä olla varomaton

 

Joskus sattui niin, että kun kun menee jonkun paikan ohitse, niin ei ole tilaisuudessa näkemään seutuja joiden ohitse menee niin oli meidänkin laitamme. Sitten kun lämmittäjä oli sanonut että viranomiset olivat poistuneeet alukselta ja että erikoista syytä ei ole pelkoon ensen kuin Lontoossa, rauhoituimme. Lindström sanoi, että hän aukaisee hiilisäliön luukun auki hetkiseksi, että saisimme tupakoida, sen jälkeen kun hiilen kaasi on häipynyt pois. Kun näin, että luukku oli auki, ja valo tunkeutui meidän oleskelupaikkaamme, niin hetken odotettuani, koetin kurkistaa luukusta kannelle, mutta toverini kielsi, ja muutenkaan en uskaltanut näyttäytyä. Muuta en nähnyt kuin laivan savupiipun ja mastojen köydet. En koko aikana kun matkasimme kesti, KIelin kanavan läpäiseminen kesti 8 tuntia ehkä vähän päälle, niin lämmittäjä sanoi.

 

Kyllä sen hyvin tunsi kun Itämereltä kanavaan menimme merelä, nim. alus keinuu maininkien mukaan, mutta kun kanavaan pääsimme niin heti kohta tuntui siltä kuin laivamme olisi ollut tyvenessä paikassa ja seisonut aivan paikallaan. Ainoastaan akselin jurina tiedotti, että olimme eteenpäin menossa.

 

Kun sitten olimme päässeet kanavasta Pohjan merelle, niin kyllä totisesti tunsi, että olimme joutuneet laineiden joukkoon. Olimme aivan kuin pieni lapsi on kehdossaan sillä erotuksella vaan, että emme ollenkaan tykänneet kehtomme keinumisesta. Toistui taasen tuo merikipu, emme toki enää oksentaneet mutta muuten oli ylen paha olo.

 

Toiisen päivän jäkeen kanavan jätettyämme alkoi todellakin myrsky. Lindström sanoikin meille, että miltei koko meihistö päällystöä lukuunottamatta, on merikipeitä. Oliko sitten ihme jos me kaksi poikasta tunsimme olomme epämukavaksi, kun laineet alusta heitteli.Ainakin kaksi päivää olimme ilman ruokaa. Olisimme kyllä saaneet sitä, mutta suoraan sanoen, aloimme heti voimaan pahoin kun vaan ruokaa ajattelimekin. Pidimme näin olla viisaampana olla kokonaan syömättä. Vettä sen sijaan joimme.

 

Mutta kyllä meitä janottikin eri tavalla. Sanotaan, että on kauheaa olla nälässä mutta minä sanon, että varmasti on vielä pahempaa olla janoinen. Kun on ollut ilman ruokaa pitemmän ajan niin ei sitä niin mieli kovasti tee. Mutta luulen, että ei ole syntynyt vielä semmoista henkilöä, joka tottuisi olemaan ilman vettä, jos ei ola pakko. Muistan aivan hyvin kun saimme semmoisen pullollisen kivennäisvettä, miten ihanan vaikutuksen se teki kun sitä kurkustaan alas kulautti. Tosin joimme ylen paljon vettä, mutta slti ei pöhöttynyt jalkani niin kuin Tammisaaressa vaikka sitä pelkäsin. Ehkä siinä oli se kun emme syöneet silliä. 1

 

Oli miten oli mutta matkamme joutui ilman pahempia kommelluksia, myrskyn jo tuntui tauonneen. Lämmittäjä selitti, että olemme Towerin edustalla, se on sama kun Tamesin suulla ja että saavumme aamuyötä Lontoon sataaan. Hän sanoi, että he ovat järjestäneet asiamme semmoiseen kuntoon, että hyvin pääsemme maihin ilman päällystön tietoa.

 

Mutta matkammehan on jo kohta loppu, jotenka enempi tarina ei kuulu tähän lukuun vaan seuraavaan, joka kuvaa oloani Lontoossa.