Hänen varansa kuluivat kaikki juomiseen ja taisi sukulaiset mahdolliset loppujäämät pimittää. Oma tätini on muuten minulle ollut aina hyvin ilkeä. Kun siis isä-vainaja ei jättänyt mitään puruja, niin äitini kohtalo tulevaisuus kangasti varsin synkältä. Tämän tuloksena oli kuitenkin, että äitini minut ylenantoi, suoraan sanoen hän hylkäsi minut, oman poikansa. Kun siis äitini ei tahtonut minusta enää välittää, tai ehkä hän ei voinutkaan, kuitenkin hän oma äitini on aina minua hyvin kylmästi katsonut. Sanalla sanoen ei ole koskaan tuntenut äidinrakkautta, niin minut vietiin köyhäintalolle lasten osastoon Porissa, ja siellä sain olla kunnes tuli elämänmuutos kohdalleni. Niukkojen tietojen mukaan, joita olen saanut, olin silloin lähes 4 kk vanha kun äitini minut hylkäsi.

Seuraa vuosi 1904, jolloin minut otettiin kasvatiksi erääseen torppaan Nakkilan pitäjälle Leistilän kylään. Niin olin silloin vaivaistalolla kun minut haki eräs kiltti pariskunta, perin hyväsydämmiset kumpainenkin. Lapsia kun ei heillä ollut niin ottivat ottolapsen, joksi jouduin minä. Kasvatti-isäni nimi oli Henrikki Kuusisto vaimonsa Fiina Amalia. En varmaan muista
kuinka vanha olin silloin kun aloin tajuta tämän maailman toljauksia mutta puheiden mukaan olin 5 vuoden vanha kun aloin tietämään tulevasta kodista. Kasvattivanhempani olivat ankaroita kristityitä ja koettivat kasvattaa itseäni kovassa Herran pelossa kuten silloin tavattiin sanoa. Muistan aivan elävästi vielä kun he pakoittivat minut lukemaan erästä Frazenin postillaa ääneen heille, heitä nim. oli paljon, kasvatusvanhempani oli nim. tapana mielihyvin luovuttaa asuntonsa hartaushetkien käyttöön. Olin silloin noin 7 v vanha kun jo osasin kokolailla lukea aapistikku kädessäni, sormieni välissä piti minun heille tankata, niin paljon ja pitkään että monta kertaa tuli pääni kipeäksi.

Mutta oli siellä hauskaakin naapureita kun oli aivan lähellä ja niissä paljon ikäisiäni lapsia, että ei ollut toki puutetta leikkitovereista. Monta kertaa tehtiin kepposia, josta sitten sain ansaitun palkkani, jos kiinni jouduimme. Tovereistani muistan erikoisesti Juho Rikströmin – kuoli vankileirillä 1918 – Emil Männistön, Kalle Rintalan, Uuno Palosen ja Vihtori Bärlundin, nämä ne olivatkin varsinaisia lapsuuden toveriani. Kesällä kävimme uimassa ja talvella luistelemassa, pieni joki kun oli aivan lähellä Kuusistoa. Vielä muistan kun lastenvalvoja Porin kaupunkin puolesta tuli katsomaan mitenkä minua oikeastaan kasvatetaan, Selinin fröökynäksi häntä sanoin (Selma Selin). Aina kun hän tuli, tiesi se, että sain nisusta ja toihan hän jonkun konfehteja. Kun sitten panivat minua kansakoulua käymään, niin jo nuori mieleni sanoi, että stop. Kiertokoulua olin jo käynyt monessa talossa siihen aikaan, vielä oli kiertokoulut muotissa. En voi sanoa mistä ihmeestä olin saanut kammon kansakoulua kohtaan, mutta niin vaan oli, että eivät saaneet minua pysymään koulussa. Kasvattivanhempani olivat hyvin kärsivällisiä minua kohtaan. Hyvin usein karkasin koulusta keskellä päivää, päämääränä Porin kaupunki, kunnes saivat kiinni ja taas seurasi asianmukainen selkäsauna koivuherran vitsoista.

Melkein jokaikinen pyhäpäivä kävimme Nakkilan kirkossa – matkaa oli 7 km – hevosella sentään ettei tarvinnut kävellä. Poju oli humman nimi, perin sävyisä olikin monta kertaa sille leipää syötin. Koirakin oli joka kantoi nimeä Pikku.

Tietysti ymmärrät poikani, että nämät on lapsuuden muistoja, jotenka en kaikkia tyystin voi muistaa, katkelmia nämät vaan on, joitain pisto-oloja lapsuuskentiltä.

Kun sitten koulunkäynnistäni ei tullut erikoista, niin alkoivat vanhukset – he olivat tosin jo vanhoja, 62 ja 68 v, ajattelemaan mitä minun kanssani olisi tehtävä (sivu mennen voin sanoa, että tuossa kasvatuskodissa oli eräs poika jonka nimi oli Sifferi Anttila, pitivät häntäkin kasvattipoikanaan, kun Kuusistosta lähdin oli hän jo 19 vanha ja minä olin vasta 9 v vanha, näin ollen kun ikämme oli näin erinlainen niin emme voineet olla leikkikumppaneita).

Kasvatti-isäni matkusti Poriin pyytämään neuvoa ja ohjausta itsestäni. En tiedä mikä oli tuloksena hänen Porin matkastaan, mutta kun hän tuli kotiin, antoi hän ymmärtää, että jos en ala käydä koulua ja ole kiltti heille, niin joudun eroon kasvatuskodistani. Uhkasivat mustalaisilla ja muilla pahoilla ihmisillä.

Kuusisto, jossa oli kotini, oli tämä torppa erään Nissilä nimisen talon alueella, sanalla sanoen oli Nissilän torppari. Tuo talon isäntä oli hyvin paha alustalaisilleen, kovin tarkka koetti olla. Kasvatti-isäni sai kokea monta kovaa nuhtelua tuon kovasydämisen isännän taholta. Vaikka olinkin ylen nuori pojanvekara tunsin jo suuttumusta pirullisia ihmisiä kohtaan. Tästä oli seurauksena että aloin vihata hirveästi tuota isäntää. Kun poikaset yleensä tekevät kaikenmoisia konsteja ja ilkitöitä niin miksi en minäkin olisi tehnyt. Kuten mainitsin jo edellä, oli minulla hyviä leikkitovereita, joiden kanssa olin viettänyt monta hyvää hetkeä.

Kun hyvin usein kuljin tuon Nissilän talon ohi, oli se varsin tuttu minulle. Sivuuttaessani eräänä kesäiltana tuon rakennuksen huomasin, että se oli maalattu tulipunaisella maalilla, kulmat ja akkunalaudat valkoiseksi. Päähäni pälkähti, ehkä pirullinen tuuma: ”Nyt on hyvä näyttää tuolle lihavalla ihramahalle kerrankin jotain”. Puhuin eräälle toverilleni että mitähän jos....

Yöllä paremmin aamuyöstä lähdimme tuota taloa kohti. Siinä viereisessä mökissä oli sitä mitä tarvitsimme. Hiljaa hiivimme torpan vajan eteen, mursimme oven auki, laskimme ämpäriin tervaa, otimme pensselit ja lähdimme työhömme. Vuoroin teimme työtä sillä aikaa kun toinen piti vahtia. Tervasimme tuon juuri maalatun uljaan talon seinät paikka paikoin, samalla akkunat onneksi kukaan ei huomannut meidän työntekoamme.

Kyllä siitä tuli aikamoinen tutkinto, siinä kysyttiin ja tarkkailtiin jos jostakin päin. Selvää ei tullut koskaan, ei tänä päivänä  kukaan tiedä tästä tapahtuneesta mitään. Sananparsi on tänä päivänä Nakkilassa ”Olet likainen kuin tervatut Nissilän seinät”. Olin silloin ainoastaan 8 v vanha jotenka olin syyntakeeton. Nyt seuraa elämäni käännekohta, josta saan kiittää että olen tämmöiseksi tullut.

Kun siis ei voineet minua kasvattaa tuolla kasvatuskodissani niin täytyi turvautua muihin keinoihin. Köyhäinhoitolautakunta nim. tuli siihen tulokseen, kun en halua käydä  koulua Nakkilassa, löytyy kai paikka jossa nöyrryn, ja niin määräsivät minut Käyrän turvakotiin. Muistan elävästi vielä kun lähdimme kasvatusisän kanssa Porin asemalta päämääränä Käyrän pysäkki. Muistan mitenkä kasvatusäitini tuli Nakkilan asemalle vielä katsomaan meidän ohimenoamme (molemmat jo kuolleet aikoja sitten, kunnia heidän muistolleen, parastani tarkoittivat.).

Laitoksen johtaja oli ankara, nimensä muuten oli S.S. Salmensaari. Opettajana oli eräs hyvännäköinen vanha ukko M. Laitinen, ankara kasvattaja hänkin. Oppilaita oli tuossa laitoksessa kokonaista 68, jotenka ei seurasta puutetta. Yleensä samanlaisia vekkuleita kuin minäkin. Syvästi kaduin kuitenkin sitä kun jouduin vaihtamaan kotia, mutta oli myöhäistä enää katua.

Kerron vähän laitoksen järjestyksestä. Aamulla piti nousta klo 6, kasvot ja hampaat piti pestä. Ennen kuitenkin eli juuri kun noustiin piti kaikkien rukoilla aamurukous katsastajan mukana ääneen.

Sitten piti kaikkien pukea itsensä asianmukaisesti, ja lähdimme aamuhartauteen, jossa kaikki otimme omat virsikirjat ja johtaja ilmoitti mikä virsi milloinkin piti laulaa. Opettaja Laitinen soitti urkuharmoonia, jonka mukana sitten lauloimme. Sen jälkeen johtaja alkoi pitämään pienen saarnan, jonka jälkeen taas lauloimme opettajan määräämän virren. Tavallisesti tuo aamuhartaus kesti noin 20 minuttia. Sitten menimme aamupalalle, johon kuului mukillinen lämmintä maitoa ja pala leipää. Sunnuntaina aamulla saimme kahvia ja vehnästä. Noin puoli 8 aikaan menimme lukemaan läksyjämme aina yhdeksään saakka. Jolloin ruokakello kutsui aamiaiselle. Aamiainen sisälsi tavallisesti perunoita ja kastiketta sekä jotain puuroa.

Sen jälkeen meillä oli aamiaistunti, joka kesti 10 saakka. Taas kello kutsui meitä jolloin oli mentävä riviin, jolloin myös meidän oli kunkin mentävä omalle luokallemme. Jota kesti aina kello 1 saakka kunnes taas ruokakello kutsui päivälliselle. Samaten kun aamiaistunti niin päivällistuntikin kesti tunnin siis 2 saakka. Sen jälkeen ne jotka olivat ensimmäisellä ja toisella osastolla joutuivat erilaisiin töihin, kun taas ne jotka olivat viimeisillä osastoilla joutuivat kouluun. Oli niitä jotka halusivat olla ulkotyössä ja ne tavallisesti joutuivat puita sahaamaan ja hakkaamaan. Toiset olivat omaksuneet puusepän opin ja he menivät verstaaseen. Suutarit omaan ammattiinsa, sekä räätälit. Oli myöskin hevosmiehiä, mutta he olivat jo vanhempia oppilaita, jotka jo pian pääsivät maailmalle.

Kun siis me ensimmäiseen osastoon kuuluvat oppilaat kävimme koulua aamupäivällä, olivat viimeisen osastojen oppilaat koulussa iltapäivällä. Oli välttämätöntä tämmöinen järjestely. Opettaja kun oli ainoastaan yksin, joka opetti kansakoulun aakkosia. Koulu ja työt kestivät 2 – 6 saakka. Jolloin 6 alkoi taas läksyjen luku. Kunnes sen katkaisi ruokakello illalliselle klo 7, jona oli toisinaan kaurapuuroa ja ruispuuroa. Sen jälkeen alkoi vapaa aika toiset lainailivat kirjaa (lainakirjasto oli) joiden ääressä viettivät aikansa kun taas toiset muuten kisailivat. Kello 9 sitten kutsuttiin iltahartauteen ja sen jälkeen nukkumaan. Aamuinen rukoushetki toistui, sen jälkeen kukin menimme tilallemme nukkumaan.

Joka makuuhuoneessa oli erikoinen yökatsastaja, joka valvoi, että nukuimme kiltisti. Kunnes taas herätettiin meidät aamulla klo 6 ylös. Tämmöistä se lukujärjestys suunnilleen oli paitsi sunnuntaina jolloin oli meidän mentävä klo 10 kirkkoon, sielä meidän piti käydä joka pyhä. Kun taas kesä tuli, loppui koulu, ja kova työnteko alkoi. Laitoksella nim oli suuret peltoalat viljeltävänä, lehmiä oli 86, hevosia 8. Laitoksen näet piti tulla omillaan toimeen. Yleensä koulusta, läpäisin hyvin. Ensimmäinen ammattioppini oli räätälin, sittemmin koetin päästä puusepän oppiin, joka sitten onnistuikin. Sen jälkeen halusin päästä hevosta ajamaan.

Kuten näet, yleensä ei ollut minulle mitään erikoista kutsumusta, jotenka olin tavallaan tuuliajolla.

Sitten oli ns. järjestäjät, joiden tehtävänä oli erinlainen puhdistustyö, kuten ruokaastiain pesu, lattian lakaisu, puitten kanto, lehmien hoito, luokkahuoneiden järjestyksessä pito ja joka maanantai sekä tiistaipäivänä alusvaatteittemme ja lakanoidemme pesu, eli pyykkipäivät. Näissä pyykinpesu hommissa oli aina 14 poikaa, joiden piti puhdistaa koko  laitoksen oppilaiden alusvaatteet. Ruokasalin lakaisijana ja pöytienpuhdistajana oli aina yksi poika kerrallaan, kun taas astioiden pesijöitä oli 4. Luokkahuoneiden järjestäjänä piti huolen myös 1 poika.

Kaikkia tämmöisiä töitä varten piti olla aina viikon kerrallaan. Viikko alkoi aina maanantaina. Työvuorostaan sai tietää sunnuntaina iltahartauden jälkeen, jolloin johtaja sen luki julki.

Kesäisin oli perin hauskaa varsinkin kun Aurajoki oli aivan vieressä, että pääsimme hyvin usein uimaan. Myös kaloja saimme aika paljon, sillä harrastelimme ahkeraan kalastusta.
 
Retkeilyjä teimme hyvin usein, varsinkin matka ns. Paraisten vuorelle oli hyvin rattoisa, jonne näkyi Turun Tuomiokirkon torni vaikka matkaa oli melko pitkä, 28 km., näkyi tuo torni hyvin, vuori näetsen oli hyvin korkea.

Monasti järjestivät uintikilpailuja, joissa hyvin monta kertaa sain ensimmäisen palkinnon, tietysti olimme jaetut ikämme perusteella, sillä muutenhan kilpailu olisi ollut epätasainen. Palkinnot olivat kuten hunajaa, karamellejä, limonaadia, vehnästä ja muuta semmoista, joka poikia miellytti.

Se oli hauskaa kun pääsi lehmiä paimeneeseen, 2 poikaa aina kerrallaan. Eväät mukaan ja ne vasta olikin maukkaita. Aamulla mentiin jo 6 aikaan sekä palattiin noin 7 aikaan illalla. Ne jotka pääsivät noiden eläinten paimeniksi, saivat yleensä olla aina koko kesän ajan. Siellä sitä vietettiin tosi suvi ilmoja aivan vapaudessa. Luonnollisesti en silloin voinut niin hyvin ymmärtää kuin nyt kun tätä kirjoitan. Vappu, Helluntai ja Juhannus vietettiin suurin juhlallisuuksin toimihenkilöiden myötävaikutuksella.

Minun täytyy tunnustaa, että sittenkin kaikesta ankaruudesta huolimatta, olen iloinen, että olin tuolla turvakodissa, mikä olisinkaan nyt jollen olisi tuota käynyt läpi.

Jäi huomauttamatta, että kerran vuodessa pääsimme lääkärille ja hammaslääkärille. Silloin aina kävimme Turun kaupungissa asti. Tapamme olikin huomauttaa toisillemme ”tulisi kesä että päästäisiin Turkuun”. Kävimme aina nimittäin kesällä milloin junalla toisinaan hevosen kanssakin. Emme tietysti yhtäaikaa voineen mennä vaan noin 18 – 20 poikaa kerrallaan.

Siellä sitten pyysimme rahaa ihmisiltä – salaa tietysti – sillä oppilailla ei saanut olla rahaa taskussaan. Jolla rahalla sitten ostimme enimmäkseen tupakkaa. Olimme nim. melkein kaikki jo aika tupakkamiehiä.

Yleensä oli tupakanpoltosta ankara rangaistus jos vaan kiinni joutui tavallinen satsi oli viikon aikaa koppia.

Talvea myös odotimme aina ilolla. Lapset kun yleensä ovat kovia hiihtäjiä. Saimme nimittäin laitoksen puolesta hyvät sukset, jotenka ei suru painanut, jos oli oikein kiltti ja tottelevainen niin vieläpä antoivat luistimetkin. Hyviä olivat hiihtomäet, että vielä tänäpäivänä olen tavallinen mäenlaskija. Luistimia en milloinkaan saanut laitoksen puolesta, ehkä en ollut tarpeeksi kiltti ja tottelevainen..

Oli mulla toki hyvät luistimet sentään. Eräs hyvä setä kun antoi ne minulle. Asia näetsen on niin, että erään kerran kun pyysin tupakkirahaa, hän sanoi ettei noin pieni poika saa vielä polttaa mutta kuitenkin hän mahtoi pitää minusta, koska kysyi, että jos saisin luistimet voisinko luvata olla polttamatta tupakkaa, johon luonnollisesti suostuin. Ja niin tuo setä osti sitten luistimet minulle. Kuitenkaan en voinut pitää lupaustani, sillä kaikkinainen luvattomuuden harjoittaminen sehän se vasta kiihoitti meitä oppilaita.

Monasti sitten voitin noilla samoilla luistimilla palkintoja, sillä talvellakin pantiin kaikenmoisia kilpailuja pystyyn. Se oli oikeaa miesmäisyyttä kun pääsi palkinnoille.

Joulun vietto se oli suurin juhlallisuus. Silloin saimme oikein paljon syödäksemme, mikä vielä mukavampaa oli se kuin saimme olla niin monta päivää aivan vapaana. Me nim. joilla ei ollut järjestysvuoroja.

Silloin tavallisesti jolloin emme viitsinyt hiihtää tai luistella, pelasimme semmoisia pelejä ja melkein aina jouluksi saimme namusia saimme joka joulu runsaasti. Tavalliset pelimme olivat kuten tammipeli, kirjailijapeli ja shakkipeli.

Yleispiirtein se elämä oli tuommoista kun edellä olen maininnut. Koetan luetella muutamia rangaistusmuotoja, joita sovellettiin semmoisiin pahankurisiin lapsiin, jotka ei hyvästä neuvosta ottaneet vaaria. Minun täytyy tunnustaa että olin yksi noiden joukosta.

Jos valehtelemisesta saatiin kiinni, niin ensimmäisellä kertaa pääsi hyvällä isällisellä neuvolla ja varoituksella, mutta jos usein toistui, seurasi raippoja. Tupakanpoltosta, karkaamisesta ja muusta pahimmista kepposista sai tavallisesti koppia. Ajan pituus tietysti riippui rikoksen raskauttavasta laadusta.
Laitoksella oli kolme putkaa, jotka olivat yksinäisiä, lasit olivat läpinäkymättömiä, ettei näkisi ulos. Koppiruoka tavallisesti oli silakkaa, perunaa leipää ja vettä. Joskus toki toivat sentään muutakin ruokaa. Monesti olin kopissa, että tiedän sen katkeran rangaistustaksan. Pisin aika kun oli lupa pitää yht’mittaa saivat pitää kolme viikkoa. Monta katkeraa hetkeä olen viettänyt noissa suojissa. Ollessani siellä monasti lupailin itselleni: ”Nyt olen kiltti, en koskaan toimita itseäni koppiin.” Mutta kun pääsin pois lupaus haihtui mielestäni ja jouduin uudestaan.

Väärinkäsityksen välttämiseksi tahdon sinulle huomauttaa, etten suinkaan ollut kaikkein vallattomampia oppilaita. Monet saivat olla paljon enempi kopissa sekä saivat raippoja enemmän kuin minä.

Kuitenkin kun on nuori, ei aina huomaa, että tarkoitus on parhain opettaa poikasta hyvään elämiseen. Juuri sen tähden moni nuori ei ota hyvästä neuvosta vaarin, vaan tekee kaikenmoista luvatonta. Ja minä olin yksin noiden joukosta.

Kolme kertaa karkasin tuosta laitoksesta kävelemällä menin aina Poriin saakka ja joka kerta jouduin tietysti kiinni ja sain asianmukaisen rangaistuksen.

Vuonna 1912 muuttui johtaja, sekä tuli muutakin järjestelyä. Johtajaksi tuli herra A. Jäntti. Opettaja M. Laitinen meni eläkkeelle. Nyt tuli opettajia kaksi, toinen ensimmäiselle osastolle ja toinen viimeisille.  Toisen opettajan nimi oli P. Sinisalo sekä toisen S. Wälimaa. Sinisalo oli torvisoittotaitoinen ja sen perusteella ostivat laitokselle torvet. Kun minulla oli tavallinen musiikkikorva sain alkaa harjoittelemaan torvella soittelemaan. Kornetti oli ensimmäinen torvi kun koetin puhaltaa. Hyvinhän minä opinkin, johtaja sanoi, että olen paras soittaja.

Meille pillipiipareille oli sitten monta etua, e tarvinnut ottaa osaa enää minnekkään järjestystöihin osaa, hyvin vähän muutenkin työhön. Kovasti koettelimme harjoitella soittamaan. Kun sitten myöhemmin opimme, kutsuttiin meitä moneen paikkaan antamaan näytteitä soittomme taidosta. Siinä lähellä oli ns. seurojen talo, jossa oli usein iltamia, jonne hyvin usein pääsimme soittamaan. Tupakan poltostakaan ei Sinisalo niin välittänyt, olimmehan taiteilijoita. Joka kerran kun oli Aabelin päivä soitimme johtajan akkunan alla – johtajan nimin kun oli Aabeli Jäntti – ja saimme aina asianmukaiset kahvit vehnäsineen ja konfehteineen. Myöskin soittokunnan johtaja pani minut nuottia kirjoittamaan, ja siinä oli etuisuuksia, joita en osannut ennemmin uneksiakaan. Oloni oli hyvinkin mukavaa. Ja saanpa sanoa, että tuo torvisoiton alkeisoppi on elämäni varrella ollut hyvänä apuna.

Onnettomuuksia ei minulle tapahtunut, lukuunottamatta erästä kertaa, jolloin putosin heikkoihin jäihin, josta toverini minut pelastivat. Sekä kerran uimamatkalla, tai paremmin sanoakseni, kun harjoittelin uimaan, josta ikään minut pelastivat.

Unohdinpa mainita, että Pruukkalassa – se oli pitäjän silloinen nimi, jossa Käyrä sijaitsi, nyttemmin Aura – vuonna 1914 kesällä, päivää en muista tarkalleen, oli Varsinais-Suomen laulujuhlat. Silloin otti soittokuntamme osaa kilpailuun. Saimme toisen palkinnon, kukaan ei saanut ensimmäistä. Siinä näet, että olimme aika hyviä pelimanneja jo silloin. Palkintotuomarit olivat eteviä musiikkimiehiä. Turun Mikaelin kirkon urkuri ja suuri säveltäjä Oskari Merikanto. Jotenka emme saaneet palkintoa ja kunniakirjaa, muuten vaan ansaittu se oli. Soitin silloin Barytonia. Kilpailukappaleet olivat ”Oi äiti parka ja raukka”, ”On tyyni nyt” ja eräs  marssi. Olin silloin 13 vuotta vanha kun esinnyin herrojen edessä.

Vuosi 1914 lopetin kansakoulun käynnin hyvillä arvonumeroilla, mutta kun olin näin nuori en voinut vielä käydä tuota silloin välttämätöntä rippikoulua. Kuitenkin parin vuoden jälkeen koulustapääsemiseni eli 1916 sain luvan astua kirkkoon rippikoulun penkille.

Pääsin edes samana vuonna Helluntaina, silloin oli  minulla päällä musta puku ja kovat kaulukset kaulassa sen ajan tavan mukaan.

Kaksi viikkoa jälkeen helluntain sain kirjeen, jossa sanottiin että kasvatusisäni on vaikeasti sairaana, ja että odottavat kuolemaa. Johtaja oli kirjeen jo aukaissut ennen minua, sillä oli tapana, että oppilaat saisivat lukea vaan kunnollisia lähetettyjä kirjeitä. Ja kun tuossa kirjeessä oli vielä toivomus, että pääsisin katsomaan ukkoa vielä ehkä viimeisen kerran, niin johtaja suhtautui suopeasti anomukseeni päästä katsomaan sairasta vanhusta ennen kuin hänestä aika jättää.

Niin aloin valmistamaan matkaa, yksin eivät päästäneet sentään vaan tuli mukaan opettaja Sinisalo. Hänellä sattui olemaan samalla jotain asiaa Poriin, niin että peräänkatsominen sopii aivan hyvin.

Ja niin sitten lähdimme junamatkalle klo 10 ap. Matka oli varsin mukava, opettajakin oli aika höveli minulle, tarjosipa jo tupakkaakin sanomalla, että:”Koska sinä kerran soitit johtamassani soittokunnassa, ja kun jo pian pääset poiskin, niin passaahan se vähän jo vetäistä.”

Mukavat eväätkin olivat laittaneet matkaan oikein yhteiset, joita nautimme mielihyvin ja hyvällä ruokahalulla, ainahan ruoka matkalla maistuu.

Pian kuitenkin matka lyheni ja jo klo 11 illalla tulimme Nakkilan asemalle. Opettaja uskoi nyt minun yksikseni ja matkaa jatkaen matkusti yksin Poriin. Kesäinen yö kun oli valoisa, niin hyvin muistorikasta oli tallustella entiseen kotiin päin. Matka oli 6 km asemalta. Pian se kuitenkin joutui. Kaihoisasti muistelin vanhoja paikkoja ja tanhuaita. En tarkalleen tiedä aikaa milloin saavuin torpan oven eteen, aamuyö se kuitenkin oli koska päivä jo alkoi sarastaa.

Koputin ovelle kotvan aikaa ja kuului liikettä sisäpuolelta. Askeleet lähestyivät olinpaikkaani. Ääni kysyi:”Kuka siellä?”, Oskarihan täällä on tullut isää katsomaan vastasin.

Ovi aukeni ja näin kasvatusäitini hämmästyneet kasvot. Hänen ensimmäiset tervehdyksensä olivat jotakuinkin seuraavat:” Eihän Oskari meitä unohda, Jumala muistaa rukousta, tule nyt sisään keitetään kahvia, olethan väsynyt.” Kovasti hän minua syleili.

Menimme sisään, äiti sytytti himmeän öljytuikun palamaan. En ikinä unohda sitä näkyä, joka minut kohtasi. Sängyssä makasi ”luuranko”, sellaiseksi oli kauhea tauti, syöpä, kasvatusisäni runnellut.

Ennen niin komea ja voimakas mies, nyt vaan muisto. Kyyneleet nousivat virtaamaan silmiini. Syöksyin kasvatusisäni kaulalle, en mitenkään jaksanut ymmärtää, että hän pian menisi iäisyyteen. Raskas oli tuo hetki nuorelle pojalle, en mitenkään voi sitä tässä sinulle kuvata.

Kun sitten oli kaikki ensimmäiset kysymykset tehty alkoi kasvatusäitini keittämään kahvia, ja minä pyysin enkö saa mennä Pojua talliin katsomaan. Pikku melkein taisi minut tuntea, niin iloisesti se hyppeli kun sen nimeä mainitsin ja sitä silitin.  Hän sanoi, että ei oikein sovi mennä yöllä talliin Pojun unta häiritsemään, mutta kun itsepintaisesti pyysin, niin antoi lyhdyn ja avaimen, että pääsin sisälle. Poju makasi pilttuussaan kun astuin sisälle. Menin Pojun luokse ja taputin sitä. Poju oli mukana ja liehutti häntäänsä niin ahkerasti. Poju hörähteli hyväntahtoisesti ikään kuin olisi tuumannut, että: ”Tulethan minuakin vanhaa työjuhtaa vielä katsomaan!”. Olin niin iloinen kun katselin vanhoja paikkoja. Mutta kun näin kasvatusisäni kalpeat kasvot niin hajosi koko illusiooni. Kasvatusisäni puheli minulle paljon hyviä asioita ja neuvoeli minua elämän taipaleella. Erikoisesti hän teroitti minulle Herran pelkoa.

Kävi katsomassa vanhoja lapsuustovereitakin, jotka olivat hyvin hämmästyneitä kun ilmaannuin heidän ilmoilleen. Kyllä siinä oli kysymistä jos mitä. Pitivät minua hyvänä, kahvittivat ja monta muuta hyvää antoivat. Aikakin alkoi kulumaan loppuun, olivat nim. vaan varanneet pari päivää aikaa.

Kasvatusäitini kysyi enkö tulisi heille takaisin, hän nim. ei halunnut minusta luopua, varsinkaan nyt kun isän loppu oli lähellä. Sanoin, että jos vaan pääsisin laitokselta pois, niin varmasti tulisin. Hän lupasi lähettää kirjeen johtajalle asiasta. Kasvatusisä antoi muistoksi mustakuorisen taskukellon minulle, ei sanonut sitä enää tarvitsevansa. Minun siis piti valmistaa itseäni paluumatkalle. Jätin hellät jäähyväiset, kasvatusisä toivotti Jumalan huomaan, kasvatus äiti syleili minua kuin lähdin. Männistön Eemeli tuli saattamaan oikein hevosen kanssa.

Saavuimme asemalle klo 1 jossa Sinisalo oli sopimuksen mukaan jo junassa, ja josta sitten jatkoimme matkaa Käyrän pysäkille ja edelleen laitokselle.

Taas alkoi tavallinen arkipäiväinen elämä iloinen ja suruineen. Olin niin ikävissäni, että seuraavana päivänä menin johtajan pakinoille pyytämään pois. Hän sanoi, etten ole vielä tarpeeksi valmis itseäni elättämään. Ja siihen se sillä kertaa jäi. Kunnes tuli kirje, jossa ilmoitettiin kasvatusisäni kuolleen ja pyydettiin minua Kuusistoon. Kasvatusäiti lupasi huolehtia minusta.

Johtaja harkitsi oikeaksi luovuttaa minut laitoksen kirjoista pois. Olin silloin puusepän verstaassa työssä kun sain tuon mielestäni hyvän uutisen. Puuseppämestari Uusitupa sanoi, että ennen kuin lähden pitää minun valmistaa itselleni matka arkku, jossa voisin säilyttää kaikenmoisia tavaroitani. Se oli semmoinen tapa, että kaikki laitoksen oppilaat saivat arkun ja kapsäkin kun poistuivat laitoksesta.

Ja niin aloin valmistaa arkkuani. Muistaakseni se kesti noin parin viikon päivät. Sitten koitti juhlallinen hetki.

Oli tiistai päivä Lokakuun 28 p 1916 kun astuin junaan Käyrän pysäkillä, nyt jo yksinäni. Tunnustaa täytyy, että kun juna lähti, ja näin saattajat, niin kyyneleet nousivat silmiini, tosin vaan hetkeksi, sillä sittenkin olin mielissäni kun pääsin vapauteeni. Näin päättyi yli kuuden vuoden oleskelu laitoksella. Sain kaksi uutta pukua, paljon alusvaatteita, uudet saappaat, kengät sekä kaikki oppikirjat kuin myöskin koulutyöni. On ikävää kun olen ne hukannut, muuten saisit nähdä isäsi lapsuuden tavaroita. Ei ole muuta jälellä kuin kansakoulun todistus.

Kun sitten saavuin asemalle oli k.äiti vastassa hevosen kanssa. Sama sävyisä Poju oli valjastettu kirkkorattaiden eteen. Pikku tervehti häntään heiluttamalla. Nostettuamme kirstuni ja muut tavarat rattaille, lähdimme Poju lököttäen Kuusistoa kohden.

Saavuttuani sinne oli siellä jo miltei kaikki naapurin pojat jo tervehtimässä. Oli hyvin hauskaa kun näki nyt taas vanhoja tuttuja paikkoja. Varsinkin kun tiesin, että nyt ei tarvitse lähteä takaisin Käyrään. Oikein siinä juotiin porukalla kahvit, kaiken ilon kunniaksi ja iloa pidettiinkin!

Kotiuduttuani k.äidin mielestä tarpeeksi, sanoi hän, että nyt saan alkaa töitä paiskimaan. Oli kulunut 4 viikkoa k.isäni kuolemasta kun tulin Kuusistoon. Työhöni kuului puiden vetäminen metsästä, niiden pilkkominen, lannan ajo pellolle, heinien ajo ja muut semmoiset. Tein mielestäni työt hyvin, voimieni mukaan, vieläpä k.äitini kiitteli ja hyväksyi työntekoni.

Fiina ollen hyvin uskovainen tahtoi, että kävisin ahkeraa kirkossa ja muutenkin koettaisin olla kuuliainen Jumalalle. Nuorukainen janoaa elämää niin minäkin. Mailla oli silloin tapana, että nuoret pitivät ns. liirumeja semmoisia piirileikkejä, jossa laulettiin ja pidettiin kaikenmoista huvia. Näitä pidettiin aina Torstai ja Lauantai iltoina. Luonnollisesti minunkin mieleni teki sinne, varsinkin kun naapurin pojat maalailivat niitä niin ja niin hauskaksi. K.äitini ei hyväksynyt matkojani, vaan sanoi, että semmoinen peli on jumalatonta. Kuitenkaan en voinut antaa perään hänelle seurauksena oli, että meille tuli riita, joka kärjistyi siihen, että meille tuli ero oltuani Kuusistossa 3 kk. Luonnollisesti en voinut jäädä Nakkilaan, vaan päätin lähteä maailmalle.

Seuraus oli, että  myin kaiken rahallisen tavarani ja ostin piletin Helsinkiin. Tämä tapahtui Helmikuun 5 p. Olin silloin 16 v vanha. Ja niin alkoi minulle oikea kulkurimiehen elämä, joka on ollut hyvin vaiherikas. Saavuin Helsingin asemalle seuraavan päivän iltana, en tiennyt minne olisin mennyt. Katselin ihmeissäni suurkaupungin elämää. Muistaakseni sain yöpaikan jostain matkustajakodista.

En ollut käynyt milloinkaan elävissä kuvissa, ja kun täällä oli varsin paljon niitä, niin ahkeraan istuin niissä.  Ne näyttivät  niin perin kummallisilta. Istuinpa monena iltana kahdessakin teatterissa. Rahaa minulla oli lahes 50 mk kun tulin kaupunkiin. Kauvan se ei kuitenkaan kestänyt, kunnes olin aivan poikki. Myin toisen pukuni juutalaiselle, josta sain 27 mk. Ostin piletin Waasaan, maksaen 20 mk. Ei siis jäänyt rahaa kuin 7 mk.

Omaisuutta ei siis ollut paljon. Lauloin junassa, matkustajat antoivat jonkun pennin. Saavuin Waasaan seuraavan päivän aamulla. Mitä siellä tein, en varmaan muista.

Päästyäni rahoista ei ollut muuta keinoa kuin lähteä jalkapatikassa astelemaan maaseudulle päin. Matkan varrella pyysi ruokaa taloista. Kävelin aina Seinäjoelle asti ilman hankaluuksia. Kunnes viranomaiset ottivat minut kuulusteltavikseen. Kuitenkin päästivät minut menemään selitettyäni heille mielestäni hyvin asiani. Kävelin sieltä Peräseinäjoelle ja Virroille. Ja edelleen Vilppulaan, josta nimismies lähetti minut kruununkyydillä kotipuoleeni Poriin. Niin sitä taas oltiin kotipuolessa.

Oli heinäkuu kun saavuin sinne. Kuitenkaan en mennyt äitiäni katsomaan, sillä niin vilpittömästi aloin vihata häntä, ehkä tein väärin siinä, mutta en voinut muutenkaan, sillä ei hän pitänyt minusta hituistakaan, vaikka olin hänen lapsensa.

Oltuani siellä vähän aikaa, teki mieleni sinne Pruukkalan pitäjään. Sain rahat jostakin kokoon ja ostin lipun Käyrän pysäkille. Saavuttuani sinne puhelin Sinisalolle, että eikö hän voisi hommata minulla jotain työpaikkaa jossakin paikkakunnan taloissa. Lupasin vastapalveluksekseksi ruveta soittokuntaan. Sinisalo sanoi, että ei Käyrän soittokuntaan voi ottaa sivullisia, mutta he ovat perustaneet Pruukkalan nuorisoseuran torvisoittokunnan, johon kyllä voisin ruveta alkamaan soittajaksi. Varsinkin kun ei heillä ole kaikille torville miehiä.

Niin sitten pääsin Seppälä nimiseen taloon rengiksi. Oltuani siinä kotvan aikaa, tuli mieleeni taas kulkurin elämä, työkin kun maistui mielestäni liian raskaalta.

Oli marraskuu 1917 kun lähdin taas reissuun. Kuljeskelin Turun ympärillä tammikuuhun asti, jolloin punakaarti alkoi pitämään komentoa, silloin oli ankara säädös kulkureita kohtaa. Niinpä minutkin miliisit pidättivät kaupungilla, ja veivät poliisikamariin. Seuraus oli, että lähettivät minut kruununkyydillä taas kotipaikkaani Poriin.

Meninkin taasen äitini luo, tosin hän suhtautui minuun hyvin yliolkaisesti, ajattelin kuitenkin, että onhan minulla sentään jonkinmoinen oikeus ”kotonani” olla, varsinkin kun  en ole milloinkaan ennen saanut siitä nauttia.

Äitini oli mennyt uusiin naimisiin, miehensä nimi oli Frans Broosnell, hän oli hyvin suopea minulle vaikka olikin isäpuoli.

Kun siis minulla ei ollut minkäänlaista työtä, eikä näin ollen myöskään leipää, muodostui oloni ylen tukalaksi. Isäpuoleni kuului paikalliseen punakaarttiin näin ollen hänellä oli jonkin verran ruoka-aineita. Kuitenkin kun hänellä oli varsin paljon muita elätettävänä, niin ei tietysti hänkään katsonut olevansa velvollinen minusta huolehtimaan.

Tulin sanoneeksi hänelle, että osaan soittaa torvea. Hän tarrautui asiaan heti kiinni, ja huomautti, että Porin punakaartti perustaa torvisoittokunnan entistä työväen yhdistyksen soittajista. Lupasi ottaa asian esille kun tapaisi soittajia.

Kun olin varsin nuori ainoastaan 17-vuotias, ei pälkähtänyt päähänikään mitään tuommoista. Olin sen vuoksi iloinen, että saisin kuitenkin ylläpidon. Samalla taas ajattelin, että ei kai soittajat joudu tulilinjalle kiväri kädessä. Toisin kuitenkin kävi tuonnempana.

Isäpuoleni tuli hyvällä tiedolla itse mielestäni, että selvä on ei muuta kuin allekirjoitus, ja työläisvala. Hän kyllä sitoutuu puolestani holhoojana antamaan luvan – alaikäinen kun olin.

Koitti helmikuun 5.pv 1918, jolloin menimme yhteiskoululle Porissa, jossa Punakaarttin esikunta majaili. Ei ollut pitkiä muodollisuuksia, kun asiani oli selvä, vala ja allekirjoitus, sitten lähettivät minut Lyseoon, jossa punakaarttilaiset majailivat. Siellä sain sarkatakin ja hyvät saappaat sekä 150 mk rahaa. Olin siis rikas mies.
(Kuvassa Porin lyseo)

Olin mielestäni odottanut kyllin pitkälle soittokuntaan pääsyä kun aloin tulla tyytymättömäksi. Kysyin komppanian päälliköltä, että mitenkä sen soittokunnan kanssa on, sinnehän minun piti päästä eikä täällä komppaniassa oleilla. Hän ihmetteli puhetapaani, olinhan vannonut valan työväen aatteen puolesta taistella, miksi siis olin tyytymätön.

Voit kuvitella mielialani. Tämmöistäkö se siis tulisi olemaan kohdaltani. Joutuisinko rintamalle, minä miltei vielä lapsi. Menin esikuntaan tiedustelemaan asian todenperäisyyttä. Sanoivat, että soittokunta oli jo täynnä soittajia, enkä siis enää voisi päästä sinne. Vetosin allekirjoitukseeni, jossa mielestäni olin tehnyt sitoumuksen ainoastaan soittajana. He sanoivat, että olin tehnyt valan punakaarttille holhoojani suostumuksella. Oli siis jäätävä tavalliseksi sotilaaksi, kiväri kädessä palvelemaan.

Kuitenkin herrat esikunnan miehet lupasivat, että en joutuisi vasten omaa tahtoani rintamalle, vaan, että saisin muuta ”sodittavaa”. Rohkeuteni alkoi kasvamaan kun tiesin, ettei tarvitse lähteä rintamalle. Alussa tuli mieleeni missä se ”muu sotiminen” mahtoi olla. Tuleva komppaniani oli no 5, sarjanumero 105. Koko komppania määrättiin vahtiin eri paikoille, jouduin siis vahtipalvelukseen. Tämä toimi alkoi helmikuun 11 pv:nä. Meidät oli opetettu jo alustavasti käyttämään kiväriä, joten osasimme kyllä ampua jos tarvis tuli. Muistan erään pakkasillan, oli niin kylmä, että olimme saaneet vilttitossut ja turkit, ettemme olis palelleet. Vahdin silloin erästä rautatievaunua, jossa oli ampumatarpeita täynnä. Tämä vaunu oli melko kaukana Porin asemalta aivan yksikseen kuten luonnollistakin, sillä olihan räjähdysvaara olemassa, sen tähden täytyi viedä se yksikseen, ettei olisi muita mahdollisesti tuhoutunut.

Kello mahtoi olla siinä 11 korvilla, vahtiaikaani oli näin ollen 1 tunti jäljellä. Kävelin vaunun ympäri lämpimikseni, olin kuulevinani merkillistä vihellystä, säpsähdin, varsinkin kun oli vahtipäällikkö varoittanut lahtareista, olivat kuulema kovasti koettaneet räjäytellä kaikkia punakaartin ammustarpeita. Teroitin kuuloani, ja aivan oikein kuulin kuisketta, puhetta. Olin kuullut lukemattomia juttuja kasarmilla kuinka raakoja lahtarit ovat. Minulle puhuttiin kuinka olivat pohjanmaalla eräälle työv.yhd.puh.johtajalle tehneet. Sen mukaan hänet oli pantu jäälle pitkäkseen ja naulattu työv. yhd. jäsenkirja rintaan. Kun tuommoisia juttuja olin, ja tietenkin pitänyt totena, niin voit käsittää, kuinka pelkäsin. Olin todellakin kovin peloissani, kun kuitenkin olin ensi häkeltymyksestä päässyt, niin päästin varmuuslukon auki kiväristä. Huusin muistaakseni:”Kuka siellä on?” ja että: ”Vaadin tunnussanan!” (Meillä oli tunnussana ”toveruus”).

Kun en kuitenkaan kuullut hiiren hiiskausta, tulin siihen tulokseen, että kai olin luullut kuulevani. Panin sauhuksi kaiken sen päälle, ajattelin, että eihän tässä hätäpäiviä ole, sen kun seisoo 4 tuntia vahdissa ja sitten taas saa 12 tuntia huilata.

Kun olin jonkun sauhun vetänyt ja tämmöistä miettinyt, niin kuulin aivan varmasti seuraavat sanat: ”S....nat vahdin mutta älkää hätäilkö!”. Nyt olin varma, että jotain oli tehtävä, karjaisin vielä kerran:”Kuka siellä?”, ei vastausta, sen jälkeen laukaisin kivärini kolmasti peräkkäin, kuten määräys kuului hälytyksen varalta. Kaiku vastasi samat laukaukset, niin alussa luulin mutta ei, kuulin selvästi kun kuula sihahti läheltä minua, oli onni ettei se käynyt vaunuun, sillä se olisi ollut menoni. Lähdinkin heti vaunun lähettyviltä pois, sillä oma nahka on aina kalliimpi muita. Taas ammuin kolme perättäistä laukausta. Ihmettelin miksi ei apua tule, sillä sitähän tosiaankin tarvitsin apua. Ei kauan tarvinnutkaan odottaa kun Virta tuli miehiensä kanssa. Ensimmäinen kysymys oli minkä sain kuulla: ”Mitä täällä hätänä on, ihan täällä on kai täysi sota kun niin ammutaan!”. Selitin kaiken juuri niin kuin tiesin, ja parhaiten osasin kuvailla, hän kuunteli raporttiani ja sen jälkeen määräsi miehet ketjuun. Hän vakuutti, että jos lähettyvillä ketään kerran on, niin varmasti joutuvat kiinni. Sillä jos joen yli jäitse koettavat mennä, niin valonheittäjä kyllä näkee, muualta taas ei hänen käsityksensä mukaan voi päästä karkuun, miehet kyllä ottavat kiinni. Käski jäädä vahtiin siksi kunnes saavat selvän. Siinä ollessani tuli monta kummallista ajatusta mieleen. Nyt kun olen järjestänyt lahtareita kiinni, niin kai pitävät ”hyvänä, ehkä vielä palkinnon antavat. Tämmöisiä ajattelin. Odotus tuntui melko pitkältä, ennen kuin Virta tuli takaisin. Muistan elävästi vielä mitenkä hän nauroi ja kuinka hän sanoi pilkallisesti, että: ”Onpahan hyvä sotilas kun hälyttää olemattomia vihollisia varten!” Sisuni kuohahti ja sanoin, että mitä varten sitten antavat määräyksiä hälyttämiseen, kun kuitenkin irvistellään sitten, jos ei lahtareita kiinni saa. Hän sanoi jotain sen tapaista, että ”Voidaanhan mahdollisets räjäyttäjät saada kiinni toisella puolella jokea kiinni:” Ei kuitenkaan ketään saatu mistään kiinni, niin että olin tavallaan kuin narri heidän mielestään, olin pelkuri kun ”luulokuulosta” heti tein hälyytyksen. Vielä tänä päivänä olen varma, että kuulin ihan varmasti nuo sanat, kun edellä olen maininnut.

Minä jouduin melkein ivan esineeksi, varsinkin miehet olivat vihaisia kun olivat joutuneet unesta herätettynä tulemaan hälyttämälleni paikalle. Minun oli ylen vaikeaa olla, kun muutenkin olin hiljainen enkä osannut sopeutua tarpeeksi hyvin heidän mielestään sotilaselämään.

Menin esikuntaan, ensin kuitenkin turhaan puheltuani komppanian päälikölle, ja sanoin, että tahdon päästä rintamalle. He ihmettelivät nousevaa rohkeuttani. Selitin syyn niin hyvin kuin osasin, ja vakuutin, että todellakin olin kuullut lahtarien ääniä. Luulen, että sain herrat vakuutetuiksi sanastani, niin ainakin minusta näytti.

He selittivät, että se komppania, jossa olen, mene rintamalle, jos välttämättä tahdon mukaan, niin nyt on tilaisuus. Oli tapa, että joitain miehiä pääsi välillä kaupunkiin, ja tietysti niiden tilalle täytyi lähettää uusia joukko-osastoja. Niinpä siis Helmik. 25 p:nä kun aloimme valmistua matkalle, lähdimme klo 8 aikaan illalla, tapa oli semmoinen, luulen, että se oli sitä varten, että pimeässä ei niin herätä huomiota. Menimme tavallista marssia ensin Toijoelle, sieltä Toukarille, siellä eräässä talossa yövyimme.

Pidimme pieniä harjoituksia kuten ketjussa marssimista ja kiväriliikkeitä, sekä pilkka-ammuntaa. Kun aikamme olimme siellä olleet, jatkoimme matkaa Lyttylään päin joka oli päämäärämme. Se oli aika ankaraa marssia, pakkanen oli, joten käsiä tahtoi paleltaa. Paleltuipa eräältä toinen jalka, jotenka hänen ei tarvinnut jatkaa matkaa kanssamme. Matka sujui häiriöttä ja niin saavuimme 28. pvn aamuna Lyttylään, lähelle rintamaa, jotenka matkamme oli kestänyt vähän yli 2 vuorokautta. Yksinäisiä kivärin laukauksia kuului sieltä täältä, ensimmäisen kerran eläissäni minulla oli kummallinen oli, tuntui niin ylevältä, ajattelin, tuolla työväen luokka ja lahtarit koettelevat voimiaan.

2 vuorokautta  saimme levähtää matkan rasituksista. Meidät majoitettiiin Ollila -nimiseen taloon. Ei ollut tilat suuruudella pilatut, mutta toimeen silti vaan tultiin. Komppanian päälikkö selitti, että kun joudutaan rintamalle vahtipalvelukseen, niin niillä, jotka sillä aikaa lepäävät, kun toiset ovat velvollisuuttaan suorittamassa, on kyllä tarpeeksi tilaa nukkua. Vielä hän painosti sitä seikkaa, että lahtarikaartti on tällä rintamaosalla hyvin toimintatarmoinen, ja että niillä on oikeata tykistöäkin. Riippuu vaan meidän urhoollisuudestamme jos voimme lahtarit pidättää. Vihollinen nimittäin teki tällä rintamaosalla ankarasti hyökkäyksiä päästäkseen murtamaan rintaman puhki, ja siten voidakseen uhata Poria.

Yleensä, jos koskettelen kuria, niin oli se suorastaan kurja, sillä kukaan ei oikeastaan olisi halunnut totella esimiestään ja päälystöä, arvaa sen hyvinkin mitä semmoisella sotaväellä tehdään, joka ei tottele päälliköitään. Ja saanpa sanoa joltisellakin varmuudella, että se oli juuri se syy kun punakaartti hävisi kansalaissodan. Olisimme voittaneet loistavasti, jos olisimme ensisijassa totelleet upseerejamme, niin ainakin monet sanovat. Vastustajallamme oli ensiluokkainen sotilaskuri ja hyvä ohjaus, sen tähden he myös voittivat.

Ruokaa meillä oli yllin kyllin, voidritteli oli keskellä permantoa ja siitä sai ottaa leivän päälle sen kun halusi. Oli hyvää juustoa ja maukasta soppaa. Tupakkaa saimme, en käsitä mitenkä saimme kaikkea niin ylen paljon. Luulen, että se on selitettävä ainoastaan siten, että kun kaikki oli takavarikoitua, niin eivät kai nuukailleet, ajattelivat kai, että kun ei mitään maksa, niin mitäs tässä….

Rintamapalvelus oli semmoista, että piti olla vahdissa 6 tuntia kerrallaan kunnes toinen tuli päästämään pois. Me olimme semmoisessa paikassa ketjussa, että lahti oli välissämme, vihollinen oli toisella puolella ja me toisella puolella, jotenka vahdinpito oli melko helppoa. Itselleni tapahtui perin huono vahinko, tahi ei se oikeastaan ollut vahinkokaan, vaan oma huolimattomuutta. Oli tavallisen lämmin ja mukava ilta, olin tullut vartioon klo 8. Minulla oli japanilainen kiväri. Kun siinä olin aikani seisonut ja katsellut mahdollista lahtaria, päätin istahtaa suuren kiven taa. Olin suuren kiven takana vartiossa – ja panna sauhuiksi, tupakan poltto oli ankarasti kielletty näkyvällä paikalla. Miten ollakaan niin tuli siinä torkahdettua, ehkä ilma ja tupakka niin kovin raukasi. Mutta niin kuitenkin kävi, että nukahdin, ehkä jo pitkänkin aikaa. Heräsin kun joku tyrkkäsi minua kylkeen, säpsähdin, kun vartiotarkastaja Sunila  - muistaakseni oli hänen nimensä – tuijotti minua kasvoihin. Tajusin missä olin, hän kysyi: ”Missä kivärisi on?” ja aivan oikein, se oli todellakin pois. Hän oli sen itse korjannut pois, että olisi saanut todisteen nukkumisestani. Sain ankarat moitteet huolimattomuudestani ja leväperäisyydestäni. Sanoi, että komppaniani oikein tutkii asiani, ja jos näkee syyn, tekee sitten minkä parhaaksi näkee. Rangaistukseni oli melko lievä verrattuna tilanteeseen. Ainoastaan jouduin menettämään 3 seuraavaa vapaapäivääni ja lomani kiellettiin 2 kuukaudeksi. Valittamisoikeus jätettiin pataljoonan päällikölle herra Raidalle, joka oli tosiaankin ankara herra. Sen tähden kysyinkin Virralta, joka oli komppanian komentaja, että toimittaako se tuommoista valittaa, hän epäili vieläpä luuli, että mahdollista voisi olla että saisin vielä kukaties lisääkin. Pidinkin näin ollen viisaampana tyytyä tuomioon.

Kun nyt jälestä päin olen ajattellut tuota asiaa, niin hymähtänyt olen, sillä niin viaton tuo rangaistus oli. Kun valkoisten puolella semmoista tapahtui niin armotta ampuivat sen (Tästä kohden on kuulemma eräs oikeistolainen sukulainen leikannut sivun pois, hänelle Mustanaamion paha merkki otsaan) (tarina jatkuu sivulta 70 sivulle 73)...piissa minusta, vaan tähtäsi pihalta erääseen akkunaan ja vetäisi liipasinta, seurauksella että se maksoi ihmishengen. Hän jonka luoti lävisti oli juuri syömässä kun kohtasi kuolemansa. Muuten merkillistä ei minkäänlaista rangaistusta saanut tuo varomaton aseenhoitaja.

Tämmöistä se sotilaskuri sitten oli. Oikea ihme, jos sitten kävi niin ohraisesti kuin tapahtui. Huhujen levittäjiä oli paljon kaikenlaisia juttuja sai kuulla. Eräänkin kerran illalla, joku tuli sisään juuri kuin söimme, ja karjaisi: ”Suuri joukko lahtareita tulee!”. Seurasi semmoinen sekamelska, että on mahdotonta tässä kuvata. Syöminen jäi kaikilta kesken, jokaiselle tuli kiire. Jättipä moni kivärinsäkin taloon. Järkipuhe ei auttanut hituistakaan. Kaikilla oli vaan päämääränä säästää oma nahka, vaikka mitään tosiasiallista syytä ei ollut, kuten myöhemmin selvisi. Ei minkäänlaista järjestystä ollut, kun lähdimme pakosalle, se oli päämäärätöntä juoksua. Matkamme oli Pihlajan seutu. Itse olin ensimmäisten joukossa. Ensimmäisen kerran pysähdyimme vasta kun eräs vahdissa ollut huusi: ”Tunnussana!”. Luulimme ensin että olimme tekemisissä valkoisten kanssa, kunnes selvisikin, että  hän oli ensimmäisiä vahtipatrulliin kuuluvista omista miehistämme. Siinä aikamme selitettyämme asiaa puolelta ja toiseltakin, huomasimme, etä meitä oli katalasti petetty, toisin sanoen joukossamme oli kätyreitä. Aloimme takaisinpaluun allapäin, kummallista miten kenenkään päähän ei pälkähtänyt katsoa kuka se oli, joka semmoisen tiedon antoi. Kyllä siinä jos jollakin tavalla koetettiin saada selvyys, mutta tuloksetta. Sitten vasta huomasimme, että ne jotka olivat ketjussa vahtina, että he eivät olleetkaan mukanamme peräytymisretkellämme, vaan olivat, kuten luonnollistakin velvollisuuttaan suorittamassa. Se siitä kuitenkin oli seurauksena, että olimme varovaisempia emmekä enää niin paljon uskoneetkaan juttuja. Pataljoonan päällikkö purki meihin kiukkunsa nimittäin meitä juoksijoiksi. Jos valkoiset olisivat silloin tienneet lähtömme, ei mikään olisi ollut heille helpompaa kuin miehittää asemamme. Mutta he olivat jo aikoja sitten jättäneet omat asemansa, ja menneet Lassilaan päin, sillä siellä oli alkaneet tosi taistelut.
    
Olimme siis olleet vastapäätä olematonta vihollista ketjussa noin kolme päivää. Kaikilla oli se luulo, että vastassamme oli suuri vihollislauma, joka luulo oli erheellinen. Siitä olikin seuraus, että päälikkömme muuttuivat. Pataljoonan päällikkö herra Raita, joka oli tapahtuma-aikana Porissa sai tosin jäädä paikalleen mutta Virta joka oli sillä aikaa v.a. Pataljoonan komentaja kuin tuo tapahtui, sai siirron. Hänen tilalleen tuli komppanian pääksi Gustafson, joka oli entisen Suomen kaarttin aliupseereja. Hän olikin mies paikallaan kuten jälestäpäin totesimme.

Kun siis valkoiset olivat jättäneet asemansa mentyään Lassilan rintamalle saimme määräyksen puhelimitse edetä aina Lassilan tienoille asti. Lähtöä aloimme valmistaa maaliskuun 2. p:nä aamulla, samana iltana aloimme marssin, sitä ennen otettuamme tarpeeksi paljon ampumatarvikkeita ja muita välttämätöntä mukaamme.

Mielestämme ei vastassamme ollut vihollista, ainakaan ennen Kiviniemeä, joka on eräs kylä n. 6 km ennen Lassilan kirkonkylää. Joku määrä tiedustelijoita kulki edellämme, jotenka olimme hyvillä mielin kun etenimme. Emme menneet ketjussa, vaan tavallisessa 2 miehen rivissä. Kuitenkin ensin kuin menimme edellä mainitsemani lahden poikki jäitse, joka oli ollut välinen riitakapulamme n 10 pvn ajan. Suoritimme menomme ketjussa sitten kun olimme päässeet yli onnellisesti valkoisten entisille asemille, järjestäydyimme rivimarssia varten. Kolme valkoisten ruumista löysimme. Ihmettelimme vähän, miten he olivat kaatuneensa jättäneet korjaamatta. Ei löydetty muuta selitystä kuin että hekin mahdollisesti olivat joutuneet pakokauhun valtaan ja menneet suinpäin pakosalle. Kun oli asian mukainen homma tehty, niin jatkoimme matkaa. Ehkä ajattelet mikä tuo homma oli, voin sen tässä selittää lyhyesti. Noilta kolmelta vihollisruumiilta ryöstettiin mitä ottamista oli. Ikävä sanoa, mutta niin vaan oli. Kaikki mikä vaan suinkin kelpasi, se otettiin. Eikä kaatuneita haudattu kuten hyvä tapa olisi vaatinut, vaan jätettiin siihen ja huomautettiin että kyllä lahtari omistaan huolen pitää.

Olimme marssineet jonkun aikaa kun eräs tiedustelija tuli ilmoittamaan että pienempiä vihollisjoukkoja on edellämme. Tuli siinä aika kiire, pois jäi juuri vallinnut huolettomuus. Pian järjestimme itsemme ketjuun ja aloimme hiljaisen etenemisemme. Kun olimme jonkun aikaa kulkeneet kuulimme kumeata tykkien jyskettä. Se oli ensimmäinen kerta kuin moista olin kuullut. Pian alkoi samaa melua kuulua ihan läheltämme. Käsitimme, että ne olivat meidän tykistömme, joka oli  myös alkanut laulamaan. Olimme siis taistelulinjalla ja kuitenkaan emme olleet edes puolivälissä Lassilasta.

Emme olleet tavanneet vielä vihollisen etujoukkoa kun eräs lähetti tuli hiihtäen luoksemme tiedustellen päällikköämme. Saimme tiedon, että Satakunnan rintaman päälikön adjutantti Herra Eloranta oli tulossa antamaan määräyksiä. Jäimme siis odottamaan mitä tuleman piti. Kauan emme tarvinneetkaan odottaa kun hän tuli suksilla ja antoi määräyksen. Sen mukaan saatuamme 1 Pihlavan ja 2 Porin kompaniaan lisäväkeä oli meidän alettava etenemisemme. Hänen ilmoituksensa mukaan oli meitä vastassa melkein tasaväkinen vastustaja.

Hiljalleen aloimme edetä ketjussa metsää kohden, joka oli edessämme. Saavuimme metsän reunaa, ilman mitään hankaluuksia. Nyt tunsimme olevamme ikään kuin turvassa, koska kerran olimme päässeet tiheän metsän suojaan. Mies mieheltä kulki määräys milloin olla paikoillaan, milloin edetä. Tykistö piti kauhealta kuulostavaa ammuntaa yllä, jota konekiväärit ja kivärit säestivät. Voi arvata, että  en ollut varma koska hetkeni lyö. Ajattelin, että jos ampuisin itseäni jotenkin ei silloin ainakaan tarvitsisi mukana olla, vaan pääsisi ambulanssiin. En kuitenkaan voinut sitä tehdä, pelko tai mikä lie esteenä ollut.

Muistan aivan hyvin kuin viereiseni toveri tuskallisen huudon päästi ja kaatui luultavasti hän haavoittui hyvin vaikeasti. Etenimme niin ettei voinut tietää silloin että miten hänen oli silloin käynyt. Kuulin myöhemmin, että hän kuoli sairaalassa. Kun etenimme metsässä, toivoni oli, että metsää riittäisi, mutta petyin sillä aukea häämöitti puiden välistä.
Saavuttuamme aukean laitaan seisahduimme kotvan aikaa kunnes aloimme marssimaan aukealla.

Olimme täysin suojattomia sillä edessämme oli taasen metsää. Saavuttuamme noin puoli väliin metsän reunaa, kuului yksi laukaus oikealta sivustalta, vähän ajan perästä toinen ja aivan kohta kolmas. Vaistoni sanoi, että jotain erikoista tapahtuu. Enkä erehtynytkään, sillä kohta kolmannen laukauksen jälkeen alkoi oikea helvetinmoinen räiske. Heittäydyimme hankeen kuin näkymättömästä käskystä. Sain sen käsityksen, että olemme houkutellut ansaan. Tämä tapahtui maaliskuun 16. päivänä sunnuntaina. Olimme täydellisesti suojattomia, ainoastaan lumihanki soi jonkinmoisen suojan.

Komppaniastamme ei jäänyt tuona kohtalokkaana päivänä jälelle kuin 60 miestä, siis melkein puolet karisi pois. Mikä vielä kamalampaa oli olimme saarroksissa, sillä takanamme vasemmalta sivustalta kuului laukauksia. Onneksi alkoi jo hämärtää, että oli mahdollista meidän alkaa liikehtimään. Jota aloimmekin oikeaan aikaan, jos olisimme joutuneet vielä kauvankaan olemaan paikoillamme, varmaan olisivat meidät saartaneet. Koettivat vetää ketjuaan taaksemme. Pääsimme onnellisesti peräytymään, kuitenkaan emme kaatuneille voineet tehdä mitään, sillä luotisade oli hirveä. Oltuamme siinä koko sen päivän. Kaikkiaan menetimme 45 miestä kuolleina ja haavoittuneina.

Kun olimme saaneet itsellemme selväksi tilanteen järjestimme ketjun uudelleen sekä aloimme hommata lepopaikkaa. Niinpä lähellämme olikin pari taloa. Nälkä meillä oli kova sillä emmehän voineet syödä koko päivänä. Levon ja muona-asian voimmekin sitten järjestää jotenkin jos ei se niin tyydyttävä ollutkaan niin kuitenkin.

Nyt on huomattava, että saimme palkkamme kaksi kertaa kuukaudessa, 2. p ja 16 päivänä. Kun siis olimme tuona päivänä juuri sotimassa emme siis voineet saada palkkaamme. Palkkamme oli 300 mk kk siis tavallisen iso, että ei moittimista, kun vaan olisimme saaneet sen säännöllisesti. Kasööri tuli 19 p samaa kuuta ja maksoi meille. Oli semmoinen tapa, että vuoroon perään pääsimme käymään kaupungilla sikäli kuin vaan oli mahdollisuuksia. Oma vuoroni olisi ollut, nyt mutta kun minulta oli pyyhitty ois tuo pääseminen niin näytti perin synkältä, rahaa kun oli mutta miten sitä voisi pitää hauskaa kun olimme kaveria. Päätin pyytää anteeksi nukkumistani Lyttylän rintamalla. Käännyinkin komppaniamme päällikön herra Gustafsonin puoleen ja parhaani mukaan yritin selittää asiaani. Hän suhtautui hyviin myötämielisesti ja lupasi parhaansa mukaan vaikuttaa asiaani. Hän tekikin sen minkä lupasi, sai hommattua minulle synninpäästön.

25 p maaliskuuta pääsinkin lähtemään Poriin. Saavuin saman päivän iltana sinne. Parhaani mukaan otin irti ilon elämästä. Ensimmäisen kerran elämässäni maistoin väkijuomia, sillä seurauksella että pääni oli hirveän kipeä. En muista varmaan mitä kaikkea tein silloin. Lomaa oli 3 vuorokautta, hukkasin kaikki rahani, niin että kun palasin rintamalle 28 pv olin aivan ilman ts. poikki.

Joukko-osastoni oli samalla paikalla ei pienintäkään muutosta ollut tapahtunut. Muuten me olimme siinä varmassa luulossa, että voitamme, niin olivat meille uskotelleet. Nyt kuitenkin aloimme huomaamaan, että jotain erikoista oli tekeillä. Kun huomasimme, että muonavaroja, jotka olivat suuret, alettiin siirtämään kaupunkiin päin, koska siellä ei mitään rintamaa ollut, että jotain täytyy olla hullusti. Koettivat selittää, että siirtelemiset ovat asiaan kuuluvia taktillisia, että mitään ei ole hätää, ja että kohta aletaan se suuri hyökkäys jolloin mennään aina niin pitkälle kuin lahtarien vastarinta murtuu. Eivät kuitenkaan voineet meitä vakuuttaa, kun kerran epäilys oli saanut meissä vallan. Ja aivan oikein, emme erehtyneet. Peräytymisemme alkoi tunnetuin seurauksin. Vielä kuitenkin vakuuttivat, että  peräydymme ainoastaan Porin edustalle asti houkutellaksemme vihollisen ansaan. Kuten huomaat johto parhaansa mukaan yritti salata meiltä asian todellista laitaa.

Johan Abram Enok ”Hannes” Uksila 17.7.1888 Oulu - 3.5.1936 Helsinki oli suomalainen lehtimies, työväenliikkeen aktiivi ja SDP:n jäsen. Hän toimi myös jääkäriliikkeen aktivistina. Toim. huom.

Marssimme aloimme Poriin 9 p Huhtikuuta. Se oli tavallisen sekaista menoa, että hyvin huomasi pakomatkalla oltavan. Menomme jatkui keskeyttämättä, että kiire oli, hyvin kiire. Meidät kutsuttiin lyseon pihalle jossa Satakunnan rintaman päälikkö herra Uksila piti puheen.

Samaan aikaan näimme lentokoneen leijailevan yläpuolellamme. Se oli saksalainen, joka heitteli antautumisjulistuksia. 27 p aloimme marssimme etelään päin. Seuraavana päivänä saavuimme Orimattilaan, jossa oli pieni kahakka. Sieltä jatkoimme matkaa Ollilan pysäkille, jossa astuimme junaan päämääränämme Venäjä. Jatkettuamme matkaamme aina Luumäen kirkolle asti junalla oli meidän poistuttava junasta, sillä Viipuri oli jo menetetty valkoisille. Jos mielimme päästä Venäjälle asti oli meidän matkattava merenrantaa myöten. Ja niin lähdimme 30 p illalla Säkkijärveä kohden. Olimme perin väsyneitä ja nälkäisiä, niin että elämä ei näyttänyt kaikkein ihanammalta. Saavuimme pieneen kylään ennen Säkkijärven kirkkoa. Tuo pitäjä oli kuitenkin jo valkoisten hallussa, jos siis mielimme läpäistä oli meidän taistelemalla raivattava itsellemme tie. Kuitenkin heitä oli niin suuri ylivoima, että ei tullut kysymykseenkään näin epätasainen ottelu. Valkoiset lähettivätkin neuvottelijan luoksemme, joka vakuutti, että vastarintamme olisi aivan turha. Vaati meitä antautumaan, lupaamalla meille hengen ja omaisuuden turvan ja niin tuli sovittua että antaudumme näillä ehdoilla viholliselle. Meidän puoleltamme allekirjoitti sopimuksen eräs Honkasalo. Tämä tapahtui toukokuun 1. pnä siis vappuna.

Kuvassa Kaarlo Armas Honkasalo (alk. Johansson)
8.10.1891 Pori - 3.5.1918 Viipuri
oli sahatyömies ja ammattiyhdistysaktiivi, joka Suomen sisällisodan aikana oli yksi Porin punakaartin päälliköistä. Hänet teloitettiin toukokuussa 1918 Viipurin vankileirillä. Toim. huom.

Jos olisimme tienneet mikä oli tuleva kohtaloksemme, niin luulenpa, että emme olisikaan niin vaan antautuneet vaan taistelleet kunniallisesti. Sillä niin petolliseksi emme toki uskoneet vastustajaamme kun se oli. Mutta siitä lähemmin seuraavassa luvussa.

Niin alkoi hidas ja vaivalloinen nelimiehisissä riveissä marssiminen. Kun emme olleet syöneet pitkään aikaan, teki nälkä kulkemisen ylen suureksi ponnisteluksi. Joku kysyi emmekö saisi ruokaa. Kuulaa tarvitsette, ettekä syötävää, vastasivat. Aloimme aavistaa kenenkä armoilla olimme.

Mutta marssi jatkui allapäin, janokin alkoi ahdistamaan sillä oli tavallisen lämmin auringon paiste. Tosin kyllä maantien varrella kummallakin puolella ojassa virtasi kirkas vesi, mutta kun eivät laskeneet juomaan, lisäsi se janoa yhä enemmän. Noin 6 metrin päässä toisistaan, meidän kummallakin puolellamme oli kivärimiehet vartioimassa, että olimme totisesti turvassa. Tylyn kohtelun saimme osaksemme, ylen tylyn. ”Murhamiehet, varkaat ja roistot!”. Tämmöisiä arvonimiä oli meillä kunnia omistaa heidän suosiollisella myötävaikutuksellaan.

Taisi olla siinä klo 12 aikaan aamulla, kun kulkumme alkoi. Saavuimme Säkkijärven kirkolle tuossa 2 korvilla – on otettava huomioon että Säkkijärvi on suuri pitäjä – saavuttuamme pappilan kohdalle huomasimme, että kaksi naista kantoi jotain koria tielle päin, jossa kuljimme. Meidät pysähdytettiin, luulimme, että saisimme jotain voileipää, sillä sitä naisten korissa oli, mutta ei, saattomiehiämme alkoivat kestittää. Voit kuvitella ollessani nälkäinen, näet miten toiset syövät, kuitenkaan itse voimatta ottaa osaa, vaikka miten mielesi tekisi et saa, niin voit kuvitella, että ei semmoinen asema ole kadehdittava. Tämän saimme kokea, todellakin luulimme, että mekin olisimme päässeet osalliseksi, jyrkästi kuitenkin komensivat olemaan paikoillamme, siksi kunnes antoivat lähtömääräyksen.

Tuli kuitenkin paikalle eräs korkeampi sotilashenkilö, joka alkoi keskustella mainitsemieni naisten kanssa, hetken perästä naiset menivät takaisin pappilaan ja toivat meillekin syötävää. Saimme neljännes leipää kukin, tosin ei tuo paljon ollut, mutta miten hyvältä se maistuikaan, vielä toivat vettäkin, sitä saimme taas tarpeeksemme.

Oli todellakin  hyvä olla kun saimme vähän murkinoida. Saimmekin sellaisen käsityksen, että heidän korkeimmat päällikkönsä olivat sentään hiukan humaanisia.

Aikamme levähdettyämme jatkoimme matkaa. Nyt kulkukin oli jo melko helpompaa kuin alussa. Ilta alkoi jo hämärtää kun saavuimme erään koulun luo, jonne sitten meidät majoitettiin.

Kyllä uni maistui hyvältä vaikka minkäänlaisia makuuvaatteita ei ollut. Paljaalla permannolla siinä maattiin, kylki kyljessä oltiin. Itse ainakin nukuin niin sikeästi että en herännyt kuin aamulla, kun matkaa aloimme jatkaa Wiipuriin, sillä sinne matkamme oli.

Mutta minkälainen nälkä meillä oli, sehän vaan oli yltynyt eilisestä surkeasta ateriasta. Emme kuitenkaan saaneet mitään haukattavaa. Emmekä tule saamaankaan ennen kuin Wiipurissa, niin vakuuttivat. Ja matkaa oli vielä lähes 3 peninkulmaa.

Synkältä näytti, todellakin, 3 peninkulmaa marssia nälässä, ei ole herkkua semmoinen. Mutta marssia piti, ei auttanut. Vieressäni kulki eräs hyvänluontoiselta näyttävä vartia, kysyin:”Eikö voisi saada pientä leivän palaa?”. ”Ei, oli vastaus, mutta kuitenkin hän alkoi minua tarkastelemaan, ehkä itkin, en voi  muistaa, mutta kai sittenkin tein edullisen vaikutuksen koska hän vähän hymyili minulle. Pyysin ”Anna nyt vähän, olenhan nälkään kuolemaisillani” ja niin hän kaivoikin repustaan palan leipää ja taittoi osan minulle. Mitenkä hyvältä se maistuikaan, olin kiitollinen tuolle vartialleni, kiitin häntä. Hän nyökkäsi päätään ja niin seurasi taas entinen ajatus: Mistä saisi lisää leipää. Emme kuitenkaan saaneet mitään syötävää ennen kuin päämäärässämme.

Iltapäivällä saavuimme paikkaan, jossa meitä kohtasi kauhea näky. Ihmisruumiita, hevosen raatoja, kaikenlaista kamaa siinä oli. Paikkakunta oli Tienhaara, aivan Wiipurin edustalla. Eivät vielä olleet kerinneet korjata jälkiä pois, ja siksi me saimme nähdä kaikkea tuota. Teki sangen pahan vaikutuksen kaikki tuo. Mutta ei ollut aikaa jäädä kaikkea tätä katselemaan, sillä saattajat pitivät huolen matkamme joutumisesta.

Ja niin jatkoimme marssia, kunnes päättyi raskas astuntamme. Meidät sijoitettiin erääseen keskuskasarmiin, jossa aloimme odottaa tuota luvattua illallistamme. Kello taisi olla siinä 10 korvissa, emmekä vieläkään olleet saaneet mitään. Luulimme jo että emme saakaan mitään ennen kuin aamulla kunnes huuto: Kaikki kahden miehen riviin! Antoi meille aavistuksen, että saamme sittenkin ruokaa. Muta minkäänlaista leipää ei laisinkaan, yksi lautasellinen jonkinlaista vettä, jossa oli joku kova herne ja pieni pala silliä. Siinä oli tuo paljon puhuttu illalliinen. Se ei nälkää paljonkaan karkoittanut vaan pikemminkin päinvästoin.

Kun olimme syöneet aloimme hakea makupritsiä. Olimme kasarmissa, jossa oli ollut ennen venäläisiä sotilaita. Siellä oli semmoisia lavereita kolme päällekkäin, joissa voi nukkua. Sieltä saimme valita itsellemme paikan, jossa voisi silmänsä sulkea. Löysin itselleni mielestäni hyvän paikan ylimmäiseltä laverilta, josta oli se hyöty että ei tarvinnut ottaa kaikenmoista vastaan mitä ylimmäisen laverin asukkaat pidättelivät alimmaisten niskaan. Tämä siitä oli minulle hyötyä kun pääsin noin taivaalliseen korkeuteen.

Kun siis löysimme paikat kävimme nukkumaan. Minkäänlaista vilttiä tai muuta petivaatetta meille ei annettu, vaan saimme tyytyä paljaan laudan pehmeyteen.

Mutta hyvin se uni vaan tuli, ei siinä ollut tämän maailman surut painamassa, kun hirsiä sahattiin. Minä nukuin kuitenkin niin hyvin että ei moittimista. Ja hyvinhän ne toisetkin kai nukkuivat, koska saman matkan kaikki olimme tehneet.

Herättyämme aamulla, tai oikeammin sanottuna herätettyään meidät, komensivat meidät riviin ja marssitettiin erään pöydän eteen, jossa istui pari miestä. Vuoron perään kaikki kävimme tuon pöydän ohi, ja annoimme nimemme ja kotipaikkamme ylös. Toisin sanoen, meidät oli merkitty ”kantakirjaan” kuten eräät nokkaviisaat letkauttivat. Ja niistä ei ollut sielläkään puutetta.

Ukki olisi ihan hyvin voinut olla tuo viereisen kuvan nuori poika. Kuva netistä. Toim. huom.

Annoin oikean nimeni, mutta ei oikeastaan tiedä tänä päivänä mistä johtui, että ilmoitin olevani ainoastaan 14 vuoden vanha, josta sitten oli niin arvaamaton hyöty, kenties niin suuri, etu että vielä tänä päivänä  hengitän. Kuitenkin sanoin silmää väräyttämättä, että olen 14 vuoden vanha. Ja niin kai uskoivat koska merkitsivät ilmoitukseni. Luulen, että joku vaisto kehoitti minua noin tekemään, josta sitten oli niin korvaamaton hyöty, (olin silloin 17 vuotias).

Annoimme siis kaikki nimemme ylös. Kun tuo oli tehty, saimme hajautua kukin minne halusi kasarmin alueella. Suuret liikkuma-alat ei tosin ollut, mutta sitä suuremmalla syyllä me halusimme nuuskia joka paikan.

Muistan erään tapauksen juuri ensimmäiseltä päivältä. Meitä oli kaikkiaan kolme toveria kun kuljimme aidan viertä pitkin. Pysähdyimme erääseen kohtaan ja aloimme
neuvotella miten saisimme ruokaa järjestettyä. Kuulimme ikäänkuin joku olisi viheltänyt, menimme ääntä kohden. Ja aivan oikein aidan takana seisoi eräs mieshenkilö. Rako oli siksi iso, että voi nähdä henkilön. Hän kuiskasi, että onko meillä nälkä, saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi, että hän voi kyllä hommata, kuten leipää, lihaa, voita ja muuta kuivaa ruokaa, kysyimme mitä maksaa, saimme semmoisen hintaluettelon, että en voi tässä kertoa. Sanoimme, että kuinka hän kehtaa turvattomilta vankeilta pyytää semmoista hintaa ruokatarpeista, ja että ei meillä semmoisia rahoja ole. Hän sanoi, että ruoka on ylen kallista ja että hänen meille määrämänsä hinta on ainoastaan puolet ehkä siitä mitä se heille maksaa
.
Emme todellakaan voineet ymmärtää, mitenkä ruokatavara niin kallista voi olla nyt, meillä kun sitä oli ollut yllin kyllin. Minne ihmeeseen se oli niin tyystin hävinnyt, kun nyt tuommoisia hintoja piti kiskoa.

Sanoimme miehelle, että jos asia niin on, kun hän väitti, niin koetamme ymmärtää häntä mutta että hänenkin täytyy käsittää meidän asemamme. Meiltä on kaikki viety, eikä näin ollen ole suuriakaan mahdollisuuksia lisämuonaa rahalla järjestää. Hän lupasi koettaa hommata jotain halvalla. Siihen keskustelu päättyi.

Ihmisiä on tässä maailmassa kaikenmoisia. On niitä, jotka koettavat kanssaihmistään aina auttaa. On niitä, jotka koettavat hyötyä vaikka kuinka halpamaisin keinoin, ja jotka eivät haikaile mitään, kaikki keinot on heille luvallisia. Tämmöinen viimeksi mainittu oli tuo edellä kertomani ruokakauppias. Hän olisi meiltä ottanut vaikka viimeisen rovon saadakseen itselleen vaan rahaa.

Neuvottelustamme ei tullut  mitään myönteistä ruoan suhteen, ja näin ollen menimme kasarmiin. Soppa meidän piti saada siitä 11 aikaan ja saimmekin. Hyvin huonoa se oli, semmoista kalan ruodoista keitettyä lientä, jossa ravintoarvo oli hyvin pieni jos oli ollenkaan. Oli selvää, että jos tämmöistä ruokaa tulisimme saamaan jatkuvasti, kuolisimme kaikki nälkään kuin torakat.

Illalla saimme taas samaa lientä kun tulopäivänäkin, vähän lientä ja joku kova papu siinä joukossa.

Mutta seuraavana päivänä saimme olla sangen ilahduttavan näyn todistajina: Leijona oli saapunut luoksemme. Hän oli rahastonhoitaja, joka oli meille palkat maksanut. Emme olleet saaneet palkkaamme yhteen kuukauteen, jotenka olisimme olleet saapa 300 mk.

Mieleemme ei juolahtanutkaan, että olisimme menneet häneltä pyytämään rahaa, sillä olimmehan vankeja. Vielä vähemmän osasimme kuvitella, että hänellä sitä paljonkaan olisi enään ollut.

Mutta toisin oli kun osasimme aavistaakaan. Leijona kutsui kaikki V komppanian miehet koolle – salaa tietysti – ja ilmoitti että hän voi järjestää koko kuukauden palkan ja ehkä vielä enemmänkin. Saada palkkansa epävarmoissa oloissa oli ihmeellistä, mutta että saada palkan – jonka on ansainnut kapinallisena – vankileirillä on käsittämätöntä.

Ainoa selitys kai on, että tuo kasöörimme oli rehellinen ja oikeudenmukainen, sen hän mielestäni osoitti sillä työllä kun maksoi meille palkan. Olen varma, että hänen ollut pakko sitä tehdä mutta hän teki vielä enemmänkin, hän ei maksanut meille ainoastaan tulevaa palkkaa, vaan vieläpä yli senkin 150 markalla. Hän selitti, että hänellä ei ole oikeutta pitää rahoja, vaan ne kuuluivat oikeudenmukaisesti miehistölle. Kuitenkin hän varoitti, että emme saisi näytellä rahojamme varsin vapaasti, että ei turhan päiten tulee mitään uteluja.

Saimme siis joka ikinen jälellä oleva komppaniamme jäsen 450 mk, iso raha näissä oloissamme, mutta kuitenkin tarpeeksi pieni huvetakseen olemattomiin varsin lyhyessä ajassa, kuten tuonnenpana käy ilmi.

Nyt tuli mieleeni, että missä se ruokakauppias on, ottaisin kyllä sillä hintaa jotain syömisen puolta, kun kerran rahaa on. Jo alkoivat vartiammekin gulashseerata syötävää. Hekin tarvitsivat rahaa, tuota välttämätöntä. Ensin alussa ei heidän hintansakaan ollut niin huimaava, kuin ruokakauppiaan. Ja hyvällä mielellä ostimme heiltä jotain syötävää sikäli kuin se vain kävi päinsä. Yleensä kaikki vartiat olivat työväen luokkaan kuuluvia. Jotenka he suhtautuivat meihin melkein kuin toverit konsanaan.

Mutta kun se tuli päällystön tietoon, heidän leipänsä myyminen, niin jo loppui leivän osto sotilailta. Emme siis olisi omalla rahallammekaan saaneet ostaa tuota välttämätöntä ravintoa henkemme pitimiksi. Oliko heidän tarkoituksensa näännyttää meidät nälkään?

Vaikka oli tavallisen lämmin, tunsin itseni perin viluiseksi, niin valittivat muutkin. Ehkä se oli lähestyvää sairautta, horkan oireita kenties.

Mutta aikamme tuntui ylen yksitoikkoiselta. Koetimme lyhentää sitä parhaamme mukaan. Joka päivä pidimme ”markkinoita”, joissa myytiin ja ostettiin kaikenmoista tavaraa sekä tehtiin vaihtokauppoja, sillä tavaralla jota omistimme.

Huomasimme siinä sitten, että sakistamme puuttui väkeä, missä he olivat, minne he olivat joutuneet? Tämmöisiä kysymyksiä teimme toisillemme, saamatta kuitenkaan selventävää vastausta. Muun muassa puuttuivat sellaiset henkilöt kuten Gustafson, Raita, Honkasalo ym. Ajattelimme olisiko mahdollista saada selvää kysymällä huoltajiltamme ja niin teimmekin. Sairaalassa sanoivat olevan, tietysti uskoimme, mutta toisin oli asiat.

Ostin minäkin markkinoilta kellon itselleni hinnan ollessa 7 ½ mk kun hinta oli mielestäni näin halpa tein hyvän kaupan. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt ostaa sillä siitä seurasi krona.

Näytellessäni sitä yhdelle ja toiselle sanoi eräs, että se on hänen tavaransa, vastasin, että paljon mahdollista, mutta nyt se on minun, sillä olen sen rahallani ostanut. Hän väitti, että oli hukannut joku aika sitten kellonsa, ts. hän epäili että joku olisi sen häneltä puhaltanut. Kiven kovaan hän alkoi vaatia omaansa takaisin, sanoi saavansa kyllä varmuudella todistajia, että se on hänen kellonsa. Sanoin, että luovutan sen takaisin jos saan maksamani rahan takaisin. Sanoi, että hän ei ala makselemaan kellostaan mitään rahoja. Pyysi minua näyttämään sen miehen, jolta ostin sen. Lupasin yrittää. En kuitenkaan saanut miestä kynsiini hetimiten varsinkaan kun ei ollut painanut hänen ulkomuotoaan niin mieleen.
Mutta kellon sain luovuttaa oikealle omistajalle takaisin, sillä hän voi todistaa, että se todellakin oli varastettu häneltä yöllä. Sain siis kärsiä tappion omissa nahoissani.

Sitten alkoi hävitä  muiltakin tavaroita, yhtä ja toista. Joukossamme oli siis varas. Kiinni hän joutuikin, en tiedä miten, selvisi se kellojuttukin sitten siinä. Hän oli myynyt varastamansa kellon minulle. Ensin kyllä kielsi, mutta tunnusti lopulta kun huomasi, että ei siitä minnekään pääse. Sanoivat häntä arvonimeltä Ruma Turku, en käsitä mistä semmoisen nimen oli saanut, sillä itse asiassa hän mikään ruma ollut, vaan pikemminkin päinvastoin. Oli hänellä kuumat paikat, ensin aluksi meinasimme hänet luovuttaa vartijoillemme, mutta emme sitä kuitenkaan tehneet, vaan päätimme itse rankaista. Niin hän saikin sitten remmiapellin. Kun lammas hän tyytyi rankaistukseensa, huomattuaan kai että niin oli parempi. Sillä toverikuri meillä oli tavallisen hyvä aluksi, sittemmin se löyhtyi, kun huomattiin, ettemme niin vaan pois pääsekään, toisin sanoen tulimme välinpitämättömiksi.

Kaikenlaiseen ruokatavara oli kallista. Eräänkin kerran maksoin yhdestä limpusta, jossa oli pieni pala voita mukana 60 mk. Oli selvä, että jos tämmöisiä hintoja piti maksaa, olisi rahani kohta loppu, niin kuin se loppuikin.

Meillä oli se toivo, että ruokamme paranee, eikös mitä, samaa huilua saimme monta päivää. Sitten alkoivat jakamaan myös puolikkaan silliä. Se varmaan toi sitten paremman oloin meidän keskuuteen. Saimme joka päivä puoli silliä, pienen palan leipää, ja kaksi kertaa tilkan jotain sopan tapaista. Tämmöinen oli päivittäinen portsuunamme. Se oli onnellinen, kuka sai järjestetyksi lisää itselleen. Jos olisi ollut rahaa, niin kyllä syötävää olisi saanut. Muutamilla kai olikin, mutta itse olin jo aivan poikki.

Alkoi sitten kiertää sellainen tieto, että kaikki päällikkömme oli ammuttu. En uskonut sellaiseen juttuun, mutta tosi se vaan oli.

Sitten alkoi semmoinen järjestelmä, että joka aamuyö haettiin 10 miestä ”töihin”. Lupasivat antaa lisää ruokaa. Ja kukapa ei olis mennyt, sillä olihan tarjous houkutteleva.

Tämä ”työ” oli sellaista työtä, että piti haudata ammuttuja tovereitaan. Ensin emme tienneet siitä niin mitään kun selittivät, että ne ovat tuodut rintamalta, mutta sitten joku huomasi kasvot, jotka muistuttivat Rumaa Turkua. Ruumiit oli kaikki käännetty mahalleen ettemme olis tunteneet. Miten lie jättäneet kasvot ylös päin, kai vahinko, mutta toverimme ruumiita hautasimme.

Tämän jälkeen emme niinkään enään menneet työhön lisäruoasta, kun tuon saimme tietää. Sitten alkoi joukostamme hävitä yksi ja toinen jäljettömiin, aloimme aavistaa, että meidät kai noukitaan toinen toisemme jälkeen. Toiset olivat huomanneet oman paikkakuntansa porvaristoa saapuneen vankileirille. Selitys kulki: ”Ottavat työhön tunnettujaan”. Sanoivat, että oli työväestä puute. Eihän se mikään ihme ollutkaan, sillä olihan meitä vankeja yli 80.000 henkeä.

Selvisi kuitenkin sitten, että he olivatkin tulleet antamaan ilmi pahempia murhamiehiä, joita sitten ammuttiin. Jos oli persoonallista kaunaa, niin ei totisesti ollut parempaa tilaisuutta kostaa, jonka he tekivätkin. Monta syytöntä vankiparkaa sai hengellään maksaa, jos oli jollakin isäntämiehellä häntä vastaan jotakin persoonallista kaunaa. Muun muassa velipuoleni Ville Roosnel (nähtävästi Karl Wilhelm Rosnell, hänestä olen tehnyt profiilin ja on myös kuva) kohtasi hetkensä, kun eräällä kenkäkauppias Kolehmaisella, oli ollut joku riita hänen kanssaan jo ennen kansalaissotaa. Ja  näitä tämmöisiä oli lukuisia muita samanlaisia tapahtumia. Ei tarvinnut muuta kuin mennä sanomaan jollekin tuomarille, että se ja se on niin monta aseetonta valkoista surmannut, niin asia oli sillä selvä, ei siinä hituistakaan uskottu ”uhrin” puolustukseen.

Mutta se oli näistä isäntämiesten saapumisesta seuraus, että tulimme ylen varovaisiksi, toisin sanoen koetimme välttää niin paljon kuin suinkin näiden kasvoja. Kuten muistat oli valinnut itselleni tuon taivaalliselta näyttävän ylämakuulaverin, kuitenkin hylkäsin sen, poikanen kun olin, tietysti luulin, että minutkin ehkä ammutaan, niin tulin tuolta ennen niin hyvästä paikasta pois, ja menin alemmaksi en tyytynyt alimmaiseen lavitsaan, vaan aina sementtipermannolle asti. Tämä oli se kaikkein alimmainen paikka, joka oli lukuunottamatta tietysti mahdollisia kellareita. Kuvittelin, että kun se ei ole makuupaikka, ei kai sieltä kukaan älyä tulla hakemaan, yöllä nim. Aina tekivät sen ns. apuharvennuksen.

Kylmä ja kostea se oli tuommoinen makuupaikka, arvasihan sen, paljas sementtilattia. Luulen, että se oli minun keksintöäni tuo piilopaikka, ei vielä kuitenkaan ketään muitakaan ollut alussa.

Joka aamu kun noustiin ylös, katsoin aina, että ketään ei ollut läsnä kun hiivin paikastani pois, ja samaten illalla kun nukkumaan mentiin, koetin parhaani  mukaan mennä sinne niin että kukaan ei vaan olis huomannut. ! ½ viikkoa makasin tuossa kätkössäni, kunnes huomasivat ja huomauttivat, että ei semmoisessa paikassa ole terveellistä noin nuoren pojan nukkua, vastasin muistaakseni, että: ”On se minusta ainakin ollut koska ei oltu minua vielä harvennettu.” Sanoivat että ei enään ketään ammuta, armahdus kun on kerran tullut, toki oikeammin ampumiskielto. (Tämä keskustelu oli toverieni kanssa.) Nyt kuulin semmoista puhetta, että olisivat luulleet minut jo hävinneen, joku oli sanonut, että missä se sataviis oikeastaan on, se oli lempinimeni, jonka toverit olivat minulle antaneet, se kun oli komppanian numeroni – onkohan se viety jonnekin.

Koitti sitten kesäkuun 2 päivä, jolloin tuli majanmuutto, lähettivät nim. kaikki porilaiset Tammisaaren vankileirille. Oltuamme Viipurissa tasan yksi kuukausi. Meidät sijoitettiin kaikki härkävaunuihin, kaikki luukut oli laudoitettu, että ei ollut kuin pieni reikä, josta pilkahti valo sisään. Kaikki saimme palan limppua ja kaksi silakkaa evästä näetsen antoivat. Vieläpä ilvehtien sanoivat, että hyvinä teitä punikit pidetään, kun junalla oikein viedään. Ja herroiksihan sitä oltiin, jos sen nyt siltä kannalta on otettava.

Matka alkoi illalla, hiljaa se juna ajoi rytyytti, ei pitäneet kai kiirettä, oli ankarasti kielletty katsomasta akkunasta ulos – mistähän me oikeastaan olisimme katsoneetkaan, kun laudat oli nim joka mahdollisen läven päälle lyöty – jos katsoo niin ammutaan, niin kuului uhkaus ja hiljaahan me koetimme olla. Mutta lauluja me koetimme laulaa, että ei suru painanut olisi.  Olipa yhdellä kortitkin, joilla alkoivat pelata, pimeähän se oli, mutta kyllä silmät pian tottuivat. Mutta nälkä alkoi tulla myös vieraaksi, sillä emmehän olleet saaneet muuta kuin ne ”eväät”
.
Saavuimme sitten yöllä Lahteen, jossa suvaitsivat antaa semmoista jotain lientä ja pienen palan leipää, ja mikä vielä oli hyvä kun saimme vähän jaloitella, ja mennä asioillemme. Ei siinä pitkää aikaa oltu, kun taas käskivät mennä takaisin ”asuntoon”. Ja niin sitä taas lähdettiin jatkamaan matkaa.

Emme sitten päässeet ennemmin pois vaunusta kun Tammisaaren vankileirin asemalla, oli siinä monelle tullut vahinko kun aina saimme olla vaunussa.

Niinpä sitten illalla pääsimme ”täysihoitolaan”, kuten sen nimi kuului, antoivat taas aivan samaa lientä kun Lahdessakin. Olikohan sama kokki vai miten saimme juuri samalta maistuvaa soppaa. Ehkä se oli muotissa silloin meille vankeille.

    
Mutta siellä sitä vasta asukkaita oli, puhuivat 10.000 vankista, ja kai niitä siellä niin paljon olikin, sillä paljon näkyi kansaa olevan. Siellä tapasin Männistön Eemelinkin, lapsuuden toverini, oli siinä paljon puhuttavaa, kun vanhoja asioita muisteltiin. Oli kuulunut Nakkila punakaarttiin ja näin ollen joutuivat tänne.

Naisia oli myös hyviin paljon, ja lisää kuuluivat tuoneen Heinolasta, siellä kun myös oli vankileiri. Heillä oli eri rakennus ns torin laidalla.

Jos oli ”markkinat” Viipurin vankileirillä, niin täällä se vasta kauppa ennätyksen vei, sillä täällä sitä myytiin jos jotakin lajia, kuten vaatteita, tupakkaa, leipää, astioita ja jos jotakin lajia. Tupakkalaatikkokin maksoi noin 35 – 40 mk. Täytyi siinä rahaa olla jos tupakassa mieli pysyä. Itse en ollut saanut tupakkia maistaa moneen aikaan, että olin kuin unohtanut koko tupakan polton. Sattuipa siinä semmoistakin monasti, että jos joku veti sauhuja hyvin näkyvästi, niin joku toinen tuli ja sieppasi sen pois omiksi tarpeikseen eräänlaista ryöväystä toiset harjoittivat.

Nokkossoppa oli hyvin kysyttyä ja maistuihan se melko maukkaalta, sain nim joskus sitä maistaa, mutta kai nälkäinen syö vaikka mitä, ja maistuihan se hänen mielestään joltain, koska kerran syö. Kerran tappoivat kissan, heti ottivat sen kiinni ja valmistivat päivällisen. Ei ollenkaan kuulemma ollut niin sitkeää kun puhuivat kissan lihan olevan. Siitä  kissasta ei kuulema jäänyt jälelle muuta kuin silmät ja karvat, että hyvin oli sen liha kysyttyä.

Erään kerran kun saimme taas tavan mukaan portsuunamme, sai eräs toveri semmoisen annoksen, että harvoin näkee. Hän sai kuppiinsa hevosen kavion osan, jossa oli vielä rautanaulakin jäljellä. Sanoivat häntä jälkeen Kaviomieheksi. Huumori eli sielläkin.

Joka päivä meillä oli suuri metsästys. Haimme kutsumattomia kotieläimiä paidoistamme, ja niitä oli paljon. Lopulta emme viitsineet enää niitä napsia kyntemme välissä, vaan laitimme ne semmoisen peltiin valkian päälle ja siihen panimme niitä. Siis eräänlainen krematorio, sillä eroituksella vaan että siinä kärysi elävä ruumis. Semmoistakin puhuttiin, että kun vanki nukkuu, niin hyvin huomaa, kun täi kävelee, ne ovat niin suuria ja voimakkaita, että ne panevat vankin heilumaan, tämä oli tietysti sellaista puhetta, kun joku halusi laskea leikkiä ja olihan semmoisessa sakissa paljon leikinlaskijoita.

Paljon kuoli vankeja, ihan monta päivässä. Monesti näki kun paarimiehet oli työssään.

Oli siellä jonkinlainen sairaalakin, jossa saivat ne, kuin sinne onnistui pääsemään, maitoa, oikeata maitoa. Ja sinne oli pyrkijöitä ja kaikkihan me oltiinkin tavallaan sairaita, mutta harva se oli kun sinne pääsi, kyllähän täytyi olla jo miltei myyty mies jos sinne huolivat.

Onnistuin kerran saamaan haltuuni kokonaisen pullon maitoa, olisin siitä saanut vaikka mimmoisen hinnan, mutta enpä vaan myynytkään, latkin itse. Annoin kyllä eräälle vähän maistaa, tai en oikeastaan antanutkaan, vaan hän sen sieppasi kädestäni, eikä siinä enään paljon jälellä ollutkaan. Antoi hään sitten maksuksi yhden Työmies savukkeen, jonka sitten vedin, mutta minkälaisen seurauksin, olin nim humalassa, etten tietänyt tämän taivaallista. Kun näetsen en ollut saanut pitkään aikaan maistaa tupakkaa, niin arvaahan sen, että se huumaa.

Tehtiin siellä vähän metsätöitäkin, metsää kun oli ja hyvää metsää ympärillä. Ja sinne sitä oli pyrkijöitä. Saihan sillä vähän nokkosia jos sai ainakin oli mahdollisuus. Pääsin kerran minäkin tämmöiseen metsänpuhdistukseen ottamaan osaa.  Ja sain myöskin nokkosia. Vaikka nokkonen tavallisesti polttaa kun siihen koskee, en tuntenut ensinkään niiden polttoa. Käteni olivat aivan punaiset, käsistäni olin ainakin punikki. Kyllä niitä kirveli hirveästi pitkän aikaan, mutta olinhan saanut soppameininkiä.

Illalla ne piti panna likoon ja seuraavana päivänä vasta keittää. Oli siinä totisesti vahtimista, ettei kukaan niitä olisi vienyt, ei voinut pahasti nukkua. Kun sitten aamulla aloin keittää niitä, niin oli siinä opettajia valvomasssa miten syömistä voi valmistaa. Kun sitten olin saanut sen kylliksi mielestäni kypsäksi aloin odottaa sen jäähtymistä.

Kyllä minun täytyy sanoa, että minussa ei ole kokin vikaa ei nimeksikään, keittämäni keitto ei täyttänyt toiveitani, sillä niin erinlaista se oli, maistamastani aikaisemmasta nokkoskeitosta. Minun keittämäni oli niin perin karvasta, aivan kuin inkivääriä. Sanoin, että kyllä he panevat nokkosiensa joukkoon muutakin kuin vettä. He väittivät, ettei he pane mitään lisuketta, että karvas maku häipyy pois. Olin siis alkanut keittämään aivan liian aikaisin.

Yleensä olimme ylen suvaitsemattomia toisiamme kohtaan. Ts olimme hermostuneita ja oliko se mikään ihme kun olimme kovin nälkäisiä. Kun olimme esim ruokajonossa, niin täytyi katsoa ettei vaan tyrkännyt toveriaan, sillä silloin melkein poikkeuksetta sai muiston, olin lukuisissa tapauksissa todistajana tämmöisissä.

Sitten siellä oli vanha venäläinen kirkko, jossa meidän piti vuoron perään käydä sunnuntaisin. Toisilla oli semmoinen onni, että olivat tilaisuudessa päästä kalastamaan, meri kun näkyi aivan piikkilankan takaa. En käsitä miten he saivat itsensä solutettua merenrantaan, mutta toiset sinne vaan pääsivät.

Kyllä se niin kurjaa elämäni oli, että vaikeata tässä kuvata. Olen vakuutettu siitä, että maanviljelijä pitää kotieläimistään parempaa huolta kuin meistä vankiparoista pidettiin. Sillä he antavat elukoilleen ruokaa, jota me emme saaneet. Sillä semmoista syötävää ei totisesti syödä tavallisissa oloissa. Kalan ruotosoppa, lientä jossa oli joku herne, pieni pala leipää päivässä, puolikas silli ja joskus saksalaista juurisoppaa. Tämmöinen oli meidän ruoka-annoksemme.

Tuo kalanruotosoppa oli merkillistä, siinä oli niin suuria ruotoja, että en tiedä minkä kalan olivat, ei ainoatakaan lihaa ollut, niin että käsityksen mukaan olivat raakanneet lihan päältä pois ja meille sitten jäi ruodot jäljelle.

Ihomme syhyi hirveästi, arvaahan sen, kun emme voineet itseämme kunnollisesti pestä. Eivät laskeneet edes merenrannalle vaikka se oli aivan lähellä, lukuunottamatta noita kalastajia.

Vartijat olivat niin perin virkaintoisia, että jos pienemmänkin pukin teki, niin varmasti tiesi tehneensä. Miltei aina lukitsivat pimeään koppiin jos löysivät mieleisensä syyn.

Monelle vangille kävi niin, että sääret ja muut jäsenet pöhöttyivät, se oli seuraus ylenmääräisestä vedenjuonnista

Ruokamme kun oli perin suolaista ja kun sen sillin puolikkaan vielä söi, niin ei ihme, jos ei janottanut. Minunkin jalkani oivat niin ”lihavat” kuin tukit. Ilmankos sitä sitten toiset näsäviisaat leuhki, että täällähän lihoo ukko kuin ukko. Toiset olivat niin ylen lihavia, että kun ensisilmäyksellä heitä katseli, niin luuli heitä hyvinvoiviksi. Olikin yleinen sananparsi, että eihän tässä hätää, kyllä sillit meitä lihottaa.

Kuitenkin oli jonkunlainen vangin huoltaja, jolle saimme mennä valittamaan huoliamme jos meitä kohdeltiin pahasti. Kun saimme tietää, että meitä varten on semmoinen herra joka meidän valituksiamme kuuntelee, niin alkoi oikeita kilpajuoksu hänen luokseen. Mutta kyllä saivat pian tietää, ne jotka olivat päässeet valittamaan, mitä olivat tehneet. Sillä siinä he olivat laskeneet väärin. Kaikki ne nim jotka olivat tuon retken tehneet joutuivat huonoihin kirjoihin. Sitä moni katui, että oli mennyt valittamaan huonoa kohtelua.

Me käsitimmekin, että tuo herran virka oli ”muuten vaan”. Itse en milloinkaan joutunut tekemisiin hänen kanssansa. Sanoivat olevan hyväluontoisen miehen, jotka olivat joutuneet hänen juttusillensa.

Mutta valtiorikosoikeus työskenteli kuumeisella kiireellä. Tosin ei saanut ampua ilman tuomiota enää. Ja sen tähden kai pitivät kiirettä, että olisivat saaneet pahimmat kiihottajat pois päiviltä ja pantiinhan niitä pois päiviltä, sitä ei ole kieltäminen.

Mitään erikoista työtä ei meitä pakoitettu tekemään, ja eihän me elävät luurangot olisi jaksettukaan, jotenka elämämme tuntui perin yksitoikkoiselta, joku joskus onnistui saamaan jonkinlaista hommaa lisää ruokaa vastaan joka oli hyviin kysyttyä.

Vankileiri elämä oli ainakin synkin lehti mitä elämäni omistaa, ja luulen, että se on samaa kaikille niille, jotka on sen kauhean ajan kokeneet. Monasti muistuu mieleen, mitenkä ihmisiä voidaan niin alaarvoisesti kohdella. Että veljessota yleensä on aina verisempää kuin tavallinen kansainvälinen, on tosiasia, ja että voittaja kohtelee voitettua säälimättömästi tämmöisissä veljessodissa sen kyllä tiesimme mutta että meitä pidettiin semmoisen kohtelun alaisina kuin saimme kokea, emme tosiaankaan osanneet uskoa, jos emme olis kaikkea käyneen läpi.

Se on niin ikävä muisto, että minun on aivan mahdotonta tässä sitä niin elävästi kuvata, että se tuntuisi todelliselta. Nyt kun olen vanhemmaksi tullut – silloin en niin paljon vielä ymmärtänyt – ja kun kaikki tuon muista, olen saanut sellaisen pyhän vihan porvaristoa kohtaan, joka ei ole lepytettävissä. En voi sietää suojeluskuntalaista lähelläni. Ja samalla haluan teroittaa sinulle rakas Taisto: Muista että isäsi on kärsinyt hirvittävän porvaristoa nauttivan kärsimyksen. Toisin sanoen muista yhteiskunnallinen asemasi. Älä koskaan hyljeksi työväen oikeutettua valtaanpääsyä, joka kerran tulee tapahtumaan.

Meitä haukuttiin murhamiehiksi, roistoiksi, varkaiksi ja jos miksikin, ainoastaan sen tähden, että olimme ase kädessä puolustaneet ja sekä lisäksi tavoittaneet lisää työtätekeville oikeutta.

En ala tässä kuvailemaan kansalaissodan syitä, sen kyllä tulet tietämään.     Nyt alkaakin minulle ja monelle muulle valoisampi tulevaisuus häämöttää, josta kerron seuraavassa luvussa tehdä selkoa.

Nyt päästettiin kaikki ne vapaiksi, jotka eivät olleet vielä 15 vuotta täyttäneet, ehkä huomasivat, että pitää lapsia vankileirillä on rikos, ja kai tulivat omantunnon tuskiin antamalla näille vapauden, luulivat kai kaiken sovittavansa.

Kun siis olin jo Viipurissa antanut itseni lasten kirjoihin, luonnollisesti tulin heidän joukossansa pääsemään poiskin. Kun alkoivat nappaamaan noita lapsia erikoiseen rakennukseen, aavistin, että en minä voi ainakaan päästä heidän
joukkoonsa. Pelkäsin nim että ovat tietysti ottaneet kotipaikkakunnalta selvää jokaisen vangin oikeasta iästä, niin ei kuitenkaan käynyt arvattavasti sen vuoksi, kun semmoinen ihmismassa oli heillä hoidettavana. Ja niin kuulin kun ilmoitettiin, että Oskari Lindroos Porin kaupungista, syntynyt silloin ja silloin, vangittu sinä ja sinä aikana, siinä ja siinä paikassa, ottaa kaikki tavaransa muut paitsi ruoka-astiat, ja tulee rakennus no 5 – se oli nim se paikka jossa me ensin jouduimme olemaan.

Mutta kyllä siellä oli poikia, en uskonut, että punakaartissa oli niin paljon nuoria sotilaita. Vankilan johtaja ensin - niin minusta näytti – epäili ikääni, mutta kai hän taisi uskoa, kun näytin viatonta naamaa. Ilmoittivat, että kaikki lähetetään mullivaunuissa kotipaikallensa ja että paikkakunnan viranomainen tulee vastaanottamaan joka pojan. Kun tämmöisen tiedon sain aloin pelätä, mitähän minulle tapahtuisi, mitenkä voisin selittää väärän tietoni syyn. Olin aikeissa jo mennä ilmoittamaan johtajalle oikean ikäni kunnes uusi tieto sen esti. Sain nim tietää, ettei meitä lähetetäkään mullivaunuissa vaan että meille annetaan 3 luokan lippu jokaiselle, kotipaikkakunnalleen.

Nyt tuli päähäni, että en menekään Poriin asti vaan jään ennen jo pois junasta. Minulla on tuntematonta mistä tuo tuommoinen armonosoitus meille annettiin. Jotkut vitsailivat että tarvitsevat kaikki mullivaunut vanhojen hevosien kuljetukseen, joita tuotaisiin syötäviksi vangeille. No sitten ei ainakaan tulisi pula kavioista, lisäsi siihen joku. Se nyt ainakin on varma, että ei vankeille niin paljon hevosia syötetty, että niiden kuljetukseen olisi tarvittu kaikki tasavallan mullivaunut. Itse en ainakaan nähnyt hevosenlihaa koko vankinaoloaikana, lukuunottamatta tuota kaviomiehen annosta.

Mutta oli sen asian kanssa miten hyvänsä, tosiasia on että meitä ei pinottu noihin niin monesti mainitsemiini mullivaunuihin, vaan jakoivat meille III luokan rautatiepiletit. Tämä tapahtui kesäkuun 28 päivän illalla torstaina. Meitä varoitettiin olemaan kiltteinä ja tottelevaisina ja olemaan kiitollisia iällemme, sillä muussa tapauksessa ei vapaudesta meille olisi tullut tietoa vielä lähiaikoina, se tahtoo sanoa, että elämämme olis ollut epävarma, sillä useimmat miestä epäilemättä olisi kuollut nälkään.

En nukkunut yhtään tuona viimeisenä yönä, sillä niin jännittyneenä odotin poispääsyn aamua.

Vihdoin koitti tuo pitkään odotettu vapautuksen hetki. Se oli perjantai aamu 29.6.1918 kun tepastelimme saattajamme seuraamana vankileirin porttia kohti. Ja niin jätimme luurankotehtaan taaksemme, minkä arvonimen hirtehishuumori oli vankileirille antanut.

Kun olimme vankileirin ulkopuolella, aloimme heti miettiä mistä saisimme syötävää, mutta kun meillä oli saattajia, joiden meidät piti viemään junaan, oli tietysti vaikeaa saada tuota kaipaamaamme. Tosin olivat antaneet meille evästä, pala leipää ja puolikas silliä, mutta suuri oli halumme saada vähän perunaa.

Koska kuitenkin saattomiehemme eivät niin turhantarkkoja olleet ts he katsoivat läpi sormiensa, onnistui meidän vähän saada yhtä ja toista. Vankileiriltä on nim 3 km matka asemalle, ja matkan varrella on paljon asumuksia, joten noilta asukkailta saimme vähän pyytämäämme ruokaa.

Toiset söivät liikaa noin yhtäkkiä ja saivat tuntea seuraukset, sanalla sanoen tulivat sairaiksi. Arvaahan sen kun on monta aikaa ollut niukalla ravinnolla ja sitten syö vähän tavallisuudesta poikkeavalla tavalla, että ei siinä hyvä olo seurata voi.

Saavuimme siis hyvissä voimissa junaan saattajat hyvästelivät ja jättivät meidät itsemme haltuun. Alkoi siinä sitten kerjääminen kun juna täyttyä alkoi. Kaikki vaunut kävimme lävitse ja saimmehan me rahaa, ruokatavaraa, tupakkaa ym. Minäkin sain 3 askia eri tupakkalajia. Kun vedin ensimmäisen savukkeen alkoi päätäkin huimata, silmät mustenivat, sain siis täydellisen pyörtymiskohtauksen. Tämä johtui tietenkin pääasiassa siitä seikasta, että olin vetäissyt savukkeen liian ahnaasti ja tietysti siitäkin kun en ollut saanut tupakkaa pitkään aikaan.

Mutta kyllä meiltä kysyttiin vankileirin oloja. Matkustajat olivat hyvin uteliaita. Vastasimme parhaamme mukaan, tuli siihen sitten eräs hyvinvoivan näköinen herrasmies, kuunneltuaan aikansa juttujamme hyvin vihaisen näköisenä, alkoi hän meitä nimitellä jos jonkinmoisilla arvonimillä. Sanoi, että olemme tehneet semmoista hirmutyötä jommoista kukaan muu ole vielä milloinkaan tehnyt. Eräs poika huomautti siihen, että onko se sitten sankarityötä, kun aseettomia vankeja nälässä kiusataan ja ammutaan ilman muuta. ”Herrasmies” muljautti pahasti silmiänsä, sekä poistui siitä vaunusta pois. Hän oli arvatenkin sen ajan pahimpia ilmiantajia.

Muistan hyvin kun saavuin Tampereen asemalle, minun täytyi odottaa noin tunnin ajan Poriin menevää junaa ja sillä ajalla sain vähän huomata mimmoista jälkeä sota oli tehnyt. Tosin en päässyt kaupunkille, vaan asemanhuoneesta sain nähdä, mutta siitä huolimatta näkyi hyvin palaneita rakennuksien raunioita. Ne oli sytyttänyt tykkituli palamaan silloin kuin valkoiset piirittivät Tampereen kaupunkia.

Lähdettyäni sitten Poriin menevään junaan hain sieltä hyvän nurkkapaikan, jossa oli hyvä levätä. Kun aikani olin nukahtanut, huomasin vastapäätä penkkiä, että siinä istui hyvin hieno naishenkilö. Mahdoin näyttää hyvin laihan näköiseltä, koska hän niin osaanottavasti minua tuijotti. Viimein hän kysyi olinko tulossa vankileiriltä, saatuaan myöntävän vastauksen, pahoitteli syvästi sitä kun olin jo noin nuorena erehtynyt, että olin mennyt kapinallisten puolelle. Mutisin jotain etten ymmärrä sen paremmin ja että täytyyhän minunkin elää. Sanoi ymmärtävänsä minua ja kysyi onko minulla hyvinkin suuri nälkä. Myönsin, että asia on niin. Hän haki kapsäkistään suklaata ja tarjosi minulle sanoen, että se on ylen terveellistä, kun on pitkän aikaan ollut ilman kunnollista ravintoa. Vieläpä antoi 50 mk rahaakin ja pyysi, että käyttäisin sen oikein, lupasin tehdä niin. Kun kerroin hänelle, että aikomukseni oli oikeastaan ruveta punakaarttin torvisoittokuntaan, mutta että sitten edellä viittaamani syyn nojalla en päässytkään siihen. Hämmästyi hän ja kysyi missä olin musiikin alkeet saanut. Kerroin hänelle kaiken avomielisesti, vieläpä äitini suhtautumisesta itseeni. Minulla oli niin sanoakseni lapsen luottamus häneen. Sanoi olevansa pianisti, samalla hän alkoi kyselemään musiikista yhtä ja toista, arvatenkin saadakseen vakuutetuksi itsensä etten ollut puhunut hänelle pehmosia. Vastasin hänelle parhaani mukaan, sain sen käsityksen, että hän alkoi minusta pitämään. Kuitenkin kotvan kuluttua sanoi, että olen rehellinen nuorukainen. Muistaakseni mutisin jotain kiitokseni hänelle, minulle suomansa osaanottonsa vaikeaan asemaani.

Läheni Kokemäen asema jossa hänen oli poistuttava, hän jätti lämpimät hyvästit ja toivotti hyvää onnea, sanoi toivovansa joskus, että tapaisi minut paremmissa olosuhteissa. Ja niin matkamme erosi.

Mutta Pori alkoi lähentyä, paikka jonne pilettini oli osoitettu. En kuitenkaan uskaltanut mennä sinne asti, sillä pelkäsin, että saavat oikean ikäni selville. Minunhan oli määrä mennä heti suoraan poliisikamarille ilmoittautumaan ja siellä tietysti olisivat tulleet tietämään mitenkä asia oikeastaan on. Koska siis Tammisaari oli jättänyt minulle niin ikävän muiston, oli aivan luonnollista, että välttäisin joutumista sinne takaisin, joka olisi ehdottomasti tapahtunutkin, jollen olisi jäänyt ennen osoitettua määränpäätä pois.

Ja niin sitten poistuinkin Nakkilan asemalla junasta. Tutulta näytti paikat, olihan se ollut lapsuuden paikkakuntani. Ensi töikseni aloin patikoimaan Kuusiston mökille päin, kasvatuskotiini oli päämäärä.

Saavuttuani sinne oli k. Äiti jo kuollut ja torppa vieraissa käsissä. Eivät minua tunteneet ollenkaan.  Selitin, että paikka on minun lapsuudenkotini. Olivat hyvin ystävälliset kun vielä lisäksi saivat tietää, että tulen vankileiriltä. Kaksi viikkoa sain olla siellä aivan vapaasti jossa sitten aloin voimistua. Siellä sain kuulla että Juho Rikström oli kuollut nälkään Suomenlinnan vankileirillä. Se oli lapsuuden toverini loppu.

Sain sitten kuulla, että kasvatti isä vainajalla oli veli jossakin Lattomerellä, hänen piti viljellä jotain pientä palstaa siellä, Erkkilä nimistä. Meninkin sitten sitä hakemaan, arvellen, että kai Kuusisto vainaja on jotain kasvatuspojastaan hänelle puhunut. Ja aivan oikein löytäessäni hakemani paikan, he kyllä miltein tunsivat minut, sillä niin tarkasti Kuusisto oli eläessään jo minut heille kuvannut. Sanalla sanoen olin heille tervetullut.

Tein kaikenmoisia töitä siellä semmoisia kuin jaksoin. Sain heiltä aivan uudet alusvaatteet ja puvun. Olin hyvin kiitollinen heille siitä. Oli siellä tytärkin, Emma hänen nimensä oli. Tunnustan että taisin häneen jo rakastuakin sanoisinko syvällisemmin.

”Mustalaisvereni” ajoi minut kuitenkin hakemaan uusia paikkoja, ja ehkä pelkokin oli vähän syynä, en näin ollen arvannut kauvan olla samassa paikassa. Kiitin heitä kaikesta mitä olivat hyväkseni tehneet. Emma tuli saattamaan lähdettyäni matkalle jalan.

Kyyneleet silmissä hänellä oli kun puristimme toistemme kättä. Suutelimme tulisesti toisiamme, se oli ensimmäinen suudelma kun olin naiselle antanut, siis 17 vuotiaana. Pyytämällä hän pyysi että en häntä unohtaisi, olihan hän antanut kaikkensa minulle, pyysi kirjoittamaan usein ja tulla joskus tapaamaan. Lupasin tehdä niin. Tekemättä se kuitenkin jäi, en ole häntä milloinkaan sen jälkeen nähnyt. On kuulemma nyttemmin naimisissa ja 6 lapsen äiti.

Painelin Nakkilan kirkon kylään kyselemään töitä, olihan nyt heinäntekoaika, en saanut mieleistäni paikkaa.

Menin Tattaran kylään, tapasin siellä erään tuttavan, joka sanoi olevansa Teinilä nimisessä talossa työssä, sanoi että pääsisin kyllä sinne, jos menisin isännän pakinoille. Ja niin teinkin, tulos oli että pääsin heinätöihin. Raskasta oli työni, enhän vielä ollut voimistunut entiselleni. Isäntä muuten hyvä mies ymmärsi tilani ja järjesteli semmoisia helpompia töitä, jotka oli minun voimilleni sopivia.

Erään kerran hän kutsui minut puheilleen kysyen: Olenko tullut vankileiriltä, vastasin etten ole tullut, hän sanoi, että on turhaa hänen puoleltaan mitään pelätä. Jos olen päässyt vapaaksi, niin ei hän minulla ole hätäpäivää, mutta jos olen jotenkin päässyt karkaamaan, niin täytyi olla varovainen. Niin hän haasteli. Tulin vakuutetuksi siitä, että hän puheli minulle vilpittömästi ja kerroin hänelle kaiken. Sanoi, että oli hyvä kun häneen luotan, vakuutti että hänen puolestaan saan olla rauhassa.

Sitten hän ilmoitti, että hän ei voi pitää minua työssään, ja että jos tulisi tietoon että hän pitää karkulaista työssä, saisi vaan ikävyyksiä. Hän antoi minulle 175 mk rahaa ja toivotti onnea. Ja niin jätin Teinilän, mennen hakemaan uusia työmaita. Tämä tapahtui elokuun puolessa välissä.

Suuntasin matkani Turkuun päin, nim aluksi kävin Käyrässä. Siellä ottivat hyvin ystävällisesti vastaan minut. Olin siellä aina joulukuuhun asti tehden yhtä ja toista työtä. Jatkoin matkaani Lietoon. Pääsin erääseen Manni nimiseen taloon töihin. Olin siellä aina maaliskuuhun asti 1919, josta menin Turkuun maalarin oppiin. Samalla pääsin ns Vasaman torvisoittokuntaan. Ei kuitenkaan maalarin oppi miellyttänyt minua, ja sen tähden mieleni teki taasen maailmalle. Oli heinäkuu 1919 kun aloin matkani maanteitse Poriin päin, ensin menin Raisiolle ja sieltä aina pohjoista kohti. Kiersin Turun ja Porin läänin miltei ristiin rastiin. Kaupustelin yhtä ja toista sekä laulelin josta sain vaatimattoman toimeentuloni.

Nyt oli haluni päästä Helsinkiin. Kun rahaa ei ollut, oli oma keinoni ainoana apuna sinne päästäkseni. Olin silloin Marttilassa kun aloin Helsingin matkani. Suuntasin ensin Perniöön. Saavuttuani saman pitäjän asemalle, tuli mieleen junamatka mutta kun ei ollut rahaa niin miten sitä päästä. Kun sitten huomasin tavarajunan päätin koettaa siinä onneani, pääsisin siinä ainakin vähän matkaa lähemmäksi päämäärääni. Ja niin menin ns jarrukoppiin. Se oli niin pieni kamari että en voinut siinä muuta tehdä kuin istua. Tämä tapahtui syyskuussa 1919. Pääsin siinä sitten aina Karjaan asemalle asti, olin siis miltei puolimatkaa Helsingistä.

Ihmeekseni tapasin erään Käyrän aikaisen toverini asemalla. Hän oli matkalla Helsinkiin meriväen torvisoittokuntaan. Samalla kuin minäkin oli hänkin oppinut Käyrässä soittamaan.

Sanoi omistavansa niin paljon rahaa, että pääsisin hänen mukanaan Helsinkiin. Matkalla hän sitten kehoitti minuakin yrittämään mainitsemaansa soittokuntaan. Sanoin epäileväni, minun kelpaamistani sinne.

Saavuin Helsinkiin tuossa puolipäivän paikkeilla syyskuun 18 p. 1919. Olin aivan rahatta, tosin toverini antoi minulle 5 mk mutta sehän oli semmoinen pieni raha, että oli aivan kuin olisi ollut ilman. En tuntenut paikkoja, sillä enhän ollut käynyt kaupungissa kun kerran, edellä mainitsemani vuotena. Olin siis outo. Lahtinen meni mainitsemaani meriväen soittokuntaan – se oli hänen nimensä – mennessään hän pyysi tulemaan häntä katsomaan, sanoi, että hän tuntee kapellimestari Lundelinin ja että hän koettaa puhua puolestani. Jäin siis perin turvattomaan asemaan.
Ensimmäinen yöni nukuin Pelastusarmeijan yömajassa 50 p hintaisessa sängyssä. Itäinen Viertotie 24 siinä sijaitsi. Nuo yömajan asukkaat olivat yleensä semmoisia sortuneita, joilla ei ollut oikeata toimeentuloa. Niin ikävältä minusta tuntui, että mieleni teki pois kaupungista maalle oikeata kulkurin elämää viettämään, sinne mieleni paloi, mutta toisin kävi, siitä seuraavassa luvussa.

Tulevaisuus näytti nyt vähän valoisammalta, olihan minulla nyt lähes 30 mk rahaa. Ei tarvitsisi ainakaan yömajaan mennä. Vietin aikaani joten kuten kunnes tuli aika että elokuva teatteri aukesi. Menin erääseen semmoiseen. Sitten löysin erään mielestäni halvan mutta siistin matkustajakodin, jossa yövyin.

Seuraavana päivänä kävellessäni muistui  mieleeni Lahtinen. Meninkin Meriväen kasarmiin, ja hain Lahtisen. Löysin hänet matruusin formuun puettuna soittokunnan huoneistosta. Hän oli iloinen että tulin ja sanoi, että kapelimestari halusi tavata minua, kuitenkin kun olisi minun hommattava papinkirja ja vielä parempi jos saisin jonkun suosituksen joltakin musiikkimieheltä. En kuitenkaan tuntenut ketään sanotun alan miestä. Hän sanoi että Helsingin konservatorion opettajana on opettaja Laitis vainajan poika, Arvo Laitinen. Hän ei tietysti tuntenut  minua mutta kun kuuluessani Käyrän soittokuntaan, olimme soittamassa hänen isänsä haudalla, ehkä hän tämän puolesta hyvinkin antaisi suosituksen meriväen soittokuntaan. Ja kun hän on opettajana niin huomattavassa paikassa, niin hänen suosituksensa varmasti painaisi.

Hainkin hänet ylös, seuraus oli että kerrottuani hänelle asiani hän kirjoitti hyvän suosituksen kapellimestarille puolestani. Papinkirja siis puuttui vielä, kirjoitin siis Porin Pastorikansliaan, jossa olin silloin kirjoissa. Kahden päivän perästä sen sitten sainkin. Nyt olis siis kaikki tarvittavat paperit hallussani. Meninkin heti taasen Lahtisen luokse. Hän esitti minut soittokunnan vääpelille, joka taas puolestaan vei minut kapellimestari Lundeliinin puheille.
Arvo Laitinen
Ukko oli hyvällä tuulella, sainkin heti sen käsityksen, että semmoisen miehen komennossa on hyvä olla. Hän silmäili papereitani, sanoi sitten, mistä minä pianisti Laitisen tunnen. Sanoin, että olen hänet silloin tuntenut kun olin ensimmäisessä soittokunnassani, sitten hän kysyi kuinka nuori olin silloin, vastasin että 12 vuotias. Oletteko jo niin nuorena opetellut soittamaan, kysyi hän. Saatuaan myöntävän vastauksen sanoi hän jotakuinkin seuraavaa: No näin ollen olette sitten kai tavallisen hyvä soittaja kun olin sanonut että olen soittanut Barytonia – me tarvitsemmekin hyvän Barytonin soittajan. Pekurisen avuksi. Pekurinen oli vanha entinen Suomen Kaarttin soittaja.

Kuultuaan etten täytä hänen odotuksiaan – soittanut kun en ollut jatkuvasti – lupasi kuitenkin ottaa soittokuntaan. Ensin hän kuitenkin antoi Barytonin käteeni, ja käski soittamaan nuoteista näyttämästään kohdasta.

Asia oli sitten sitä myöten selvä, nyt täytyi mennä vaan varusmestarin luo saamaan formun ja muut tamineet. Sain sängyn Lahtisen vierestä, joten olin kuin kotonani. Tämä tapahtui 25 p syyskuuta 1919.

Harjoitukset oli 9 – 11 aamu ja 1 – 3 iltapäivällä. Vaikka olinkin soittokunnassa täytyi alussa harjoitella kuten marssimista, kiväriliikkeitä ym.

Kaupungille emme päässeet ennen kuin olimme 14 vuorokautta olleet kasarmilla. Näki heti, että oli ero punakaartin ja tämän välillä, jälkimmäisessä oli ankara sotilaallinen kuri, jota edellisessä ei ollut juuri kehuttavasti. Aamulla oli herätys klo 5.30, sen jälkeen piti pestä ja puhdistaa sekä pukeutua 15 minuuttia. 5.45 oli nimenhuuto pihalla. Sen jälkeen noin 6.15 saimme teetä ja näkkileipää sokeriannoksemme saimme jo maanantai illalla, jonka piti riittää koko viikon. Sitten seurasi aamuvoimistelua, jonka jälkeen oli pieni vapaa hetki, kunnes soittoharjoitukset alkoi. Jokaisen soittokunnan jäsenen piti kuitenkin 14 vrk ajan olla tavallisissa sotilasharjoituksissa, sen jälkeen vasta saimme asianmukaiset lupalaput, jotka oikeuttivat pääsemään kaupungille 9 asti illalla. Klo 11.30 oli päivällinen, jona oli erinlaista soppaa ym. Seurasi päivällistunti kunnes harjoitustunnit sen lopetti klo 1 ip. Illallinen oli klo 5 jolloin tavallisesti oli teetä, näkkileipää, voita ja puuroa maidon kera.

Mutta kun kaikki päivätyöt oli tehty alkoi valmistukset kaupungille menoa varten. Jolla rahaa  oli hän meni kahvilaan tai elokuviin kun taas muut kävelivät  muuten vaan. Tavallisesti menimme tyttöjen seuraa hakemaan eikä niistä puutetta ollutkaan, onhan merimies aina ollut hyvässä maineessa tytöillä.

Sitten meillä oli ns. tupavahti jolle kuului lakaisu ym siivous ja jos joku upseeri tuli huoneeseemme oli hänen velvollisuutensa huutaa huomiota. Kun meitä oli soittokunnassa tavallisia matruuseja noin 18 ei tuo työvuoro tullut varsin usein.

Olla kaupungilla 12 asti yöllä saimme siihen sääntöjen mukaan kerran viikossa. Mutta olla koko yö sai vain harvoin esikunnan adjutantilta luvan semmoiseen.

Rahapula meillä matruuseilla oli kova, palkkaa kun saimme vaan ainoastaan markan päivässä, eihän sillä saanut edes tupakka askia. Palkan maksu oli kahdesti kk. Oli siellä sitten ns kapitulantteja, jotka olivat tekijöitä ja vanhempaa väkeä, heillä olikin sitten arvonsa mukainen palkka, jonka arvon he taasen saivat ansionsa ja sitoumuksensa mukaan. He olivatkin sitten semmoisia herroja, että teettivät meillä matruuseilla kaikenmoisia järjestelyjään.
    
Illalla klo 8 piti mennä  nukkumaan, sitten tuli myöhemmin semmoinen tapa, että piti kaikkien rukoilla ääneen ennen nukkumaanmenoa. Luulen, että meidän parturimme sai sen toimeksi.
    
Lahtista lukuunottamatta, oli minulla hyvä toveri eräs  L-nen, hänen kanssaan sitten tapasinkin aina käydä kaupungilla. Kun oli kylmä vuodenaika, silloin kun meriväkeen menin, niin pääasiassa istuimmekin kahviloissa, ainahan sitä jostain sen verran rahaa saatiin, että kahvilassa istumisesta voitiin maksaa.

Erikoisen suosittu meriväelle oli kahvila Mikki, joka sijaitsi Mikonkadulla, nyttemmin jo hävinnyt. Sieltä sitä monena iltana istuttiin tyttöjen parissa ja kuunneltiin musiikkia, kun orkesteri soitti. Ja josta matruusi otti omansa ja meni saattamaan, ja saihan niitä tyttöjä, sillä niitä oli paljon tuossa kahvilassa.
    Tupakka se vaan teki semmoista kiusaa niille, jotka saivat ainoastaan markan päivässä. Monta keinoa koetimme keksiä tupakkarahan saantia varten. Kaikenlainen tavara mitä löysimme kasarmin nurkista kokosimme ja veimme romukauppaan saadaksemme tupakkarahaa.
    Saimme sentään joskus ansiosoittoakin kaupunkilta, josta summasta 50 % jaettiin soittajien kesken, ja josta summasta jokainen sai luokittelun perusteella. Olimme nim.  luokitellut III luokkaan, kuuluin jälkimmäiseen. Parhaat soittajat kuuluivat ensimmäiseen.
    

Kävimme kerran Virossakin kun tasavallan presitentti teki vierailunsa, tykkivene Turunmaa oli saattamassa Eläköön -laivaa jolla presitentti matkusti ja soittokunta oli mukana. Aamulla lähdimme, olimme päivän siellä. Ne joilla oli rahaa saivat pitää lystiä. Itse en omistanut yhtään penniä.
    
Illalla palasimme sitten takaisin. Muistan vielä hyvin kun oli ankara merenkäynti. Silloin ensimmäisen kerran tunsin mitä on merikipu. Luulen, että vatsani tyhjensi kaiken mitä se omisti ahdin valtakunnalle. Koko matkan ajan noin 4 ½ tuntia olin nim kipeä ja ajattelin mielessäni, että milloinkaan en lähde merelle jos ei ole pakottavaa syytä.
    
Kerran olimme presitentin linnassa soittamassa. Siellä oli paljon ihmisiä. En nähnyt presitenttiä ollenkaan. Mutta ahkeraan meidän piti soittaa parvekkeella, jossa olimme. Sitten kun juhlavieraat oli poistuneet, tuli hovimestari ja sanoi, että soittajat saavat syödä kaiken sen mitä on jäänyt. Ja olihan sitä herkkua jos jonkinlaista, vaikka olikin vain juhlijoiden jäännöksiä. Minäkin söin niin perin ahnaasti, että vatsani tuli kipeäksi.
    
Monasti olimme soittamassa eri tanssipaikoissa. Yleensä soitimme tanssia ainoastaan hienostolle, kuten Börssissä ja muissa semmoisissa paikoissa. Siellä minäkin ensi kerran sain ajatuksen naispalvomiseen. Olivat niin perin vähissä puki...(Tästä kohtaa on revitty irti peräti 8 sivua pois – kuka lienee - toivottavasti on karma opettanut!)

Nyt ei tarvinnutkaan lähteä niin perin aikaisin kuin ensimmäisellä kerralla kun oli sunnuntaiaamukin, jotenka saimme maata vähän tavallista kauempaa. Kuten tavallista on rakastavaisten laita, että ei tule otettua kaikkea huomioon, niin minunkin laitani oli. En nimittäin ollut tullut ajatelleeksi, että meillähän piti olla soitto kapellimestarin nimipäivän kunniaksi.  Kello oli jo 8 kun sitä aloin muistamaan. Kiireesti puin päälleni, S-mi kysyi: Minne niin kiire on. Olisihan sitä nyt voitu maata vaikka puoleen päivään asti. Selitin jonkun tekosyyn ja poistuin kiireesti.
    
Saavuin kasarmille juuri vähän ennen kuin soittokunta meni serenadille kapellimestarin nimipäivänä. Nyt olisin selvinnyt hyvin, sillä kerkesinhän minä soittamaan. Luulinkin jo että kaikki on hyvin, kunnes kutsu adjutantin puheille sai minut aavistamaan, että puntaukseni on keksitty.
    
Adjutantin ensimmäinen kysymys oli missä Lindroos viime yönä oli kun olisi ollut turha kieltää, myönsin että olin ollut kaupungilla. Hän kysyi miksi olin ilman luvatta, vastasin kun en saanut lupaa, niin täytyi mielestäni näin menetellä. Sitten hän kysyi enkö tiedä että semmoinen on rangaistava teko, sanoin että en voi mitään, jos näkevät hyväksi rankaista minua, olen valmis kärsimään.
    
Saatte poistua, tuomion saatte kuulla päiväkäskystä, näiden sanojen kaikuessa poistuin. Kun saavuin huoneeseemme sanoi Lahtinen, että S-ra oli yöllä tarkastanut tilani, ja että hän on varma että S-ra on antanut  minut ilmi. En tietysti voinut tehdä mitään hänelle, sillä hän oli alikersantti ja näin ollen esimieheni.

Maanantai illalla päiväkäskystä luettiin, että mm. Lindroos tuomitaan 7 vuorokauden yksinkertaiseen arestiin, koska on ilman luvatta ollut yön kaupungilla, rangaistus alkaa silloin ja silloin ja päättyy silloin, esikunta toimeksi saanut meriväen adjutantti Tammisen sain kuulla maanantai illalla. Minun oli alettava rangaistukseni kärsiminen tiistai, siis huomisaamuna.

Menin siis tuona tiistai aamuna koppiin. Mukaan ei saanut viedä muuta kuin välttämättömät vaatteet. Ruoka arestissa oli samaa kuin muillakin. On huomattava, että jos määrättiin kovennettua arestia, niin sai tyytyä ainoastaan vedelle ja leivälle, mutta kuten jo huomautin, sain minä yksinkertaista arestia. Aika vaan oli niin ylen pitkä kun täytyi olla yksin sellissä, lukuunottamatta viimeistä vuorokautta, jolloin sain toverikseni matruusi Holopaisen, jonka kanssa minulla oli sitten myöhemmin kunnia matkustaa kolipoksissa Helsingistä Lontooseen.
    
Kyllä totisesti viimeinen päivä meni nopeasti. Holopainen oli erinomainen leikinlaskia. Savolaisena miehenä hän osasi ottaa putkaelämän vastaan aivan kuin hän olisi ollut maailman onnellisin ihminen.
    
Kun sitten olin rangaistukseni kärsinyt, sain ensi töikseni mennä adjutantin puheille. Hän sanoi, että olisi hyvin huonoa jos vielä joutuisin arestiin, ja että ensi kerralla e enää saisi tyytyä yksinkertaiseen arestiin, vaan että saisin kovennettua. Ja vielä lisäksi on se mahdollisuus olemassa, että joutuisiin määräajaksi komppaniaan siirrettäväksi jos vielä tavattaisiin semmoisesta teosta ja sotii järjestyssääntöjä vastaan.
    
Sitten menin ilmoittautumaan soittokunnan vääpelille herra Mikkolalle, jolle semmoiset asiat kuuluivat. Hän nuhteli minua sanoen, että eikö olisi parempi ollut olla siivosti, että ei kirjat tahraannu. Lisäten vielä, että esikunta on antanut semmoisen päiväkäskyn, että jos soittokunnan miehistö rikkoo meriväen ohjesääntöä, niin rikkojat joutuvat määräajaksi komppaniaan. Siis adjutantin puhe oli sittenkin totta, vaikka luulinkin että hän oli minua vain peloitellut.
    
Nyt minun  oli tosiaankin oltava mahdollisimman tarkkana, sillä S-ra varmasti koettaisi saada minulle ikävyyksiä hinnasta mistä hyvästä. Ja kauna kuten jo edellä mainitsin, johtui ainoastaan siitä, että hän tytön suhteen oli joutunut tappiolle itseni jäädessä voitolle.
    
Kirjoitin kirjeen S-lle ja pyysin kohtausta, myöntävä vastaus tuli. Kun kerroin hänelle kaiken mitä olin kokenut S-ran takia, sanoi hän että semmoinen ihminen on inhoittava joka toisen antaa ilmi. Samalla hän sanoi, että miksi minä tosiaankin olin ollut luvatta kaupungilla. Selitin, että pidän hänestä niin paljon, että teen mitä hyvänsä hänen takiaan. Hän sanoi, että hän tykkää ainoastaan kilteistä pojista, ja että jos tahdon olla hänen miliksensä, niin täytyy minun koettaa välttyä rangaistuksilta.
    
Tuli sitten joulu 1919 ja pataljoonan komentaja antoi luvan pitää tanssit meriväen kasarmilla, soittokunnan piti huolehtia musiikista. Jokainen matruusi saisi tuoda yhden neitosen tanssiaisiin, sitten myöhemmin tuli semmoinen lievennys että kaksikin saisi ottaa mukaansa kun portista kasarmille tulisi.
    
Vääpeli järjesti niin, että meitä soittajia oli kaksi koplaa, kun toinen soittaa, saa sillä aikaa toinen huilata ja tanssia.
    
Kun sitten Tapanin päivä koitti alkoi meillä suuret valmistelut. Olin pyytänyt S-mia tanssiin, tietenkin hän myöntyi. Kellon lähennellessä 7 i.p alkoi tanssioita saapua portista. Kun itse menin, näin S-min odottavan ulkopuolella.
    
Meriväen kasarmin toinen suuri kerros oli järjestetty tanssisaliksi. Kun lattia oli sementtinen, niin pantiin jotakin erikoista ainetta siihen, että se olisi mahdollisimman liukas tanssipareille.
    
Ensimmäinen tunti oli sille koplalle vapaa, jossa minun oli soitettava, joten sain tanssia. Jokaisen tanssin aikana tanssin S-min kanssa. S-ra kuului siihen toiseen koplaan joka soitti silloinkun me olimme vapaana. Kysyin S-milta että tanssiiko hän S-ran kanssa jos se tulee pyytämään. S-mi sanoi, että ei yhtään tanssia häneltä heru S-ralle vaikka kuinka pyytäisi.
    
Kun sitten oli meidän vuoro alkaa soittamaan, tunsin jotain semmoista jota nimitetään kateudeksi. Pelkäsin näet, että jos S-ra sittenkin tanssii S-min vakuutuksesta huolimatta hänen kanssaan ja S-min ”ylitse”, sillä S-ra oli itse mestari pajunköyttä syöttämään. Kuitenkaan en huomannut koko sillä tunnilla S-ran tanssimassa S-min kanssa, jotenka hän oli pitänyt sanansa.
    
Ja niin se ilta menikin sitten ilman mitään kommelluksia. Ne matruusit, jotka olivat muuten vapaana virantoimituksesta, saivat mennä saattamaan tyttöään. Tanssit loppuivat klo 12, kasarmissa piti olla takaisin klo 2.
    
Pääsin saattamaan minäkin tyttöäni. Juttelimme yhtä ja toista. S-mi sanoi, että S-ra oli tullut häntä pyytämään tanssimaan, mutta että hän S-mi oli vastannut kieltävästi. Enempää ei S-rakaan sitten enään vaivannut häntä nähtyään turhaksi yrityksensä.
    
Kun olin saattanut hänet kotiportille palasin kasarmille hyvissä ajoin ja menin nukkumaan.
    
Olin unohtaa, että olin saanut joulukortin ja semmoisen jonkun lahjan S-milta jouluksi. Itse tietysti olin myöskin lähettänyt kortin ja korvarenkaat S-mille.
    
Sitten 1920 alussa tuli semmoinen järjestelmä, että meriväen soittokunnan piti olla päävahdin muutossa osallisena.
    
Päävahdiksi kutsuttiin sitä paikkaa, joka sijaitsee vastapäätä presitentin linnaa, Maariankadun puolella. Ja jossa pidetään semmoisia sotilashenkilöitä jotka tapaa sotilaspatrulli yöllä kaupungilla, joilla ei ole lupalappua, että yötä pois joukko osastostaan. Sekä kaikki jotka tavataan humalassa vie patrulli armotta sinne.
    
Tuossa päävahdissa on 40 sotilasta kerrallaan vahtipalveluksessa vuorokauden kerrallaan. Ne olivat valkoisen kaarttin väkeä, jotka tuota vahtimista toimittivat.

Meitä oli kaksi torvisoittokuntaa, valkoisen kaartin ja meriväen. Tuo vahdin muutto oli viikon kerrallaan, jotenka saimme olla joka toinen viikko tuossa toimituksessa.
    
Lähtö tapahtui kaartin pihalta ensin oli rumpali pojat, sitten soittokunta ja lopuksi vahtisotilaat. Kun klo osoitti 11.45 päivällä pärisi rummut ja matka alkoi. Ensin menimme kaarttin torin poikki Kasarminkadulle, sieltä edelleen Pohjois Esplanadille, jota myöten marsimme jatkui kunnes päädyimme päävahdin edustalle.
    
Kyllä tuo toimitus oli juhlallinen, ainakin helsinkiläisten mielestä kun vaan oli kaunis päivä, niin sai sen käsityksen kuin koko Helsingin väki olisi seurannut marssiamme. Molemmat puolet katukäytävistä oli aivan mustanaan väkeä. Rumpali pojat ja soittokunta vuorotteli marssissa. Se tahtoo sanoa kun pojat rämistelivät rumpujaan, niin me soittajat silloin emme soittaneet s.o me marssimme soittamatta. Ja kun me taas soitimme, niin rummut huilasivat.
    
Kuten sanottu, alkoi marssi 11.45 päävahdin paikkeille saavuimme joku minuutti vaille 12. Tavallisesti joka kerta kun meriväen soittokunta otti osaa, niin soitimme oikean merimiesten laulun: Kapteeni katsoi horisonttiin ja toinen suosittu kappale oli Se Oolannin sota oli kauhea. Oikein Helsingin Sanomissa oli kirjoitus meistä merimiehistä, niin populäärisiä olimme.
    
Talviaikana oli päävahdin muutto kuten sanottu keskipäivällä, kun taas kesä aikana se piti olla klo 6 i.p.
    
Kun sitten olimme päässeet päävahdin kohdalle odotimme että klo tulisi 12, jolloin aloimme soittaa jotain marssia, jonka aikana uudet vahtimiehet menivät päävahdin alueelle ja vuorokauden olleet vahtisotilaat marssivat soittokunnan taakse. Tuo vahdinmuutto tapahtui hyvin juhlallisesti.
    
Kun siis kaikki oli toimitettu, palasimme sotilasjoukko jälessämme samoja katuja takaisin valkoisen kaarttin kasarmille, jonne vahtipalveluksemme sotilaat pääsivät lepäämään, vuorokauden ankaran rasituksen jälkeen.
    
Tämän jälkeen soittokunta rivissä palasi ilman soittoa takaisin kasarmille, jossa meitä odotti päivällinen.
    
Tietäen sen, että jos vielä joutuisin rangaistavaksi, siirrettäisiin minut määräajaksi komppaniaan, joka olisi paljon rasittavampaa kuin soittokunnassa oleminen. Täytyi koettaa olla mahdollisimman varovainen, sillä jos vähänkin aihetta ilmaantuisi, pitäisi S-ra varmasti huolen siitä, että saisin tuon tuomion kärsiä.
    
Mikä eniten minua harmitti oli se, kun toiset toverini puntasivat eivätkä joutuneet kiinni, pelkän seuraksi jos minä puntasin ja sitten joutuisin kiinni en osannut ruveta tekemään samaa mitä toverini niin menestyksellisesti tekivät.
    
Elinkin melko säännöllisesti pitkän aikaa so. olin sääntöjen mukaan, sitten seurasi minulle iloinen tieto: S-ra pyysi siirtoa rakuunarykmentin soittokuntaan, ja saikin muuton sinne. Nyt olin päässyt ilmiantajastani ja vihamiehestäni.
    
Mutta samoihin aikoihin tuli ankarammat säännöt eräissä suhteissa. Klo 9 i.p oli nim nimenhuuto ennen nukkumaan menoa, samalla kuitenkin ei päivystävä upseeri enään käynyt yöllä huoneessamme kuten ennen.
    
Kun postilla oleva vahti ei laskenut ketään matruusia ulos kaupungille jälkeen 9 illalla ilman lupalappua tuli puntaamisesta miltei loppu.
    
Toverini Lahtinen keksi erinomaisen keinon sivuuttaa porttivahti. Tuli aita, joka eroitti kasarmin kaupungin alueesta päättyi mereen, mutta kun oli talvi niin sen mukaan meren lahti oli jäätynyt. Jään pintaa oli mukava salaa yrittää kasarmin raja. Tätä keinoa käyttäen hyvin mukavasti oli pujahtaa kaupungille.
    
Kun siis ilta huuto oli tapahtunut ei muuta kun huomaamatta hiipiä huoneesta pois ja sitä tietä edelleen kaupunkiin. Jä niin sitä sitten alkoi se uuden aikainen kaupungille meno.
    
Kun aamu läheni, samaa tietä takaisin, että oli määräajalla aamuhuudossa läsnä. Tätä tämmöistä tein minäkin monta kertaa, kunnes jouduin kaupungilla kiinni sotilaspatrullille, kuten tuonnempana huomaat.
    
Meriväki ja maatrampparit, se on maaväki, oli aina kovassa riidassa keskenään. En tiedä mistä tämä johtui ehkä se oli tyttöasioista, tai muuten vaan, mutta aina kun matruusi ja maasolttu tapasi toisensa tuli heille niin tavallinen kina, ja sen jälkeen täysi tappelu, johon sitten yhtyi heidän kummankin toverinsa toisiaan auttamaan. Ja niin oli täysi tappelu käynnissä, jossa ei säästetty lyöntejä. Eräänkin kerran joutui 34 matruusia ja maasolttua päävahtiin patrullien toimesta.
    
Ensin alussa matruusin ei tarvinnut tehdä kunniaa sen alemmalle henkilölle kuin vääpelille, sitten tuli uudet orderit, että myöskin alikersantille on tehtävä kunniaa. Tämä tämmöinen tieto meitä harmitti, varsinkin kun nuo samaiset alikersantit olivat niin mahtavia olevinaan, että ei saa lyödä laimin kunniantekoa heidän suhteensa. Se on he kuvittelivat olevansa kukkoja tunkiolla.
    
Muistuu eräskin alikersantti Tenhunen mieleeni hän oli semmoinen poika, että siitä oli oksat pois jos hänen kanssaan joutui tekemisiin. Suorastaan pirullinen. Jos ei tehnyt aliupseerille kunniaa, oli siitä seuraus, että kun asianomainen aliupseeri teki raportin, niin tällä aliupseerilla oli sen jälkeen oikeus kutsua tuo kunniaa tekemätön matruusi ylimääräisille harjoituksille kasarmin kentälle, toisin sanoen joutui juoksemaan määrätyn ajan ympäri kenttää, ja aina sivuuttaessaan aliupseerin pit hurskaana viedä käsi otsalle. Aivan mielivaltaisesti komensi hän rangaistavaa maahan ja ylös, ei tullut kysymykseen jos maa oli kurainen, siihen piti heittäytyä, ja ryvettää vaatteensa. Monta kertaa jouduin kärsimään tuon rangaistuksen muodon, ja joka kerran Tenhusen takia.
    
Ei ihme, jos vihamme kohdistui häneen, kyynillisen hävyttömyytensä takia, päätimme kostaa tuolle hirviölle joten kuten. Olimme suunnitelleet rangaistuksemme valmiiksi, odotimme vaan sopivaa tilaisuutta.
    
Eräänä iltana kun saimme Tenhusen näköpiiriimme, odotimme kuinka hän tuli kohdallemme. Yksi voimakas matruusi tarttui häneen takaa päin kiinni, ja toinen paiskasi säkin yläruumiinsa ympärille. Kun saimme hänet näin vangittua, otimme housut auki ja aivan paljaan pyllyn päälle alkoi sadella remmin iskuja. Hän vaikeroi, eikä ilman syyttä, sillä teki kai semmoinen toimitus kipeää. Alentaen äänensä eräs kysyi alkaako hän Tenhunen olla ihmisiksi matruuseja kohtaan, ja että jos hän puhui tästä erinomaisesta remmiapellista esimiehelle mitään on seuraus ankarampi. Hän lupasi olla niin kuin me vaadimme. Järjestimme niin, että hän pääsee säkistään omin voimin pois, ja sen jälkeen juoksimme nopeaa pois, että hän ei olisi tuntenut pieksiöitään.
    
Seuraus oli, että Tenhunen oli hyvä poika, ei enään niin vaatinut kunnian tekoa alaisiltaan, ja juoksut loppui kerrassaan. Tämmöisen selkäsaunan päätimme antaa muillekin, mutta kai Tenhunen oli sanonut toisille aliupseereille koska he kaikki olivat niin erinomaisen hyviä ja ystävällisiä meille matruuseille.
    
Mutta sitten tuli taas yksi harmi lisää minulle, kuten edellä mainitsin, olin myynyt kenkäni, ja nyt tuli tarkastus, kaikkien piti anna koko sen tavaran minkä oli saanut nähtäville, kun tarkastaja tulisi. Tuli kysymys mistä ihmeestä saisin kengät. Kyllä siinä pohtisin jos jonkinlaisia keinoja pulasta päästäkseni. Tiesin että samanlaisia kenkiä kyllä saisi ostaa, mutta mistä saisin rahaa, sillä semmoisten hinta oli toista sataa markkaa. Selitin Lahtiselle syyn vaikeuteeni. Kuten tavallista hän neuvokkaana poikana löysi pelastavan keinon.
    
Siellä rannassa oli yhtä ja toista venäläisiltä jäänyt jälkeen. Lähtinen sanoi, että hän tietää erään moottoriveneen propellin joka on puhdasta messinkiä ja näin ollen arvokaskin, ja että ei se ole niin vaikea kuljettaa pois kasarmin alueelta. Hän sanoi paikankin minne se myytäisiin. Ja niin käärimme sen paperiin ja yöllä veimme sen kätköön kaupungille. Josta sen sitten seuraavana päivänä edelleen kuletimme romukauppaan. Saaden siitä 160 mk. Ostin kengät maksaen 125 mk, rahasta jäi vielä 35 mk jonka Lahtinen oikeuden mukaan piti. Olin siis pelastunut kenkäjutustani, ja oikeaan aikaan sillä tarkastus oli miltei heti.
    
Suosittu illan vietto paikka meille meripojille oli Suomalainen luistin klupin luistinrata. Siellä me vietimme monta iltaa, jossa soitti viisi miehinen torviorkesteri tanssia ja olihan jäällä mukava tanssia. Tyttöjä oli paljon. Toisinaan tuli kova riitä sivili poikiakin, eikä ainoastaan maatrampparien kanssa, tytöistä tietysti, kuten tavallista.
    
Minun toverinani oli aina tavallisesti Lahtinen, hyvä poika ja kunnon toveri kaikessa. En ole häntä nähnyt sen jälkeen kun meriväessä olin. Missä hänkin nykyisiin lienee.
    
Erään kerran Lauvantai yöksi pyysin lomaa. Sen tähden menin vääpelin puheille, sillä hän tämmöiset asiat esitti esikunnalle. Vastaus oli kielteinen, en siis saanut lomaa, veruke oli, että olen muka saanut niin usein jo yölomaa. Tosin lupasivat seuraavaksi Lauvantaiksi. Seuraus oli, että puhuin Lahtiselle asiani. Häneltä oli myös evätty loma. Päätimme, että menemme puntikselle.
    
Niin sitten jälkeen yhdeksän menimme jälkeen nimenhuudon hiljaa huoneistamme pihalle, ja sieltä edelleen jäitse kaupunkille. Menimme kahvila Mikkiin jossa vietimme alun aikaamme. Kun siellä olimme kotvan hetken olleet tuli tarjoilija ja sanoi, että sotilaspatrulli on tulossa ylös kahvilaan. Meille hätä käteen, sillä lomalappua he tulivat tarkastamaan sotilailta. Tarjoilijattaren myös lisävaikutuksella, pääsimme takaoven kautta pois pihalle. Portti oli lukossa miten päästä kadulle. Näimme talon miehen pyysimme hänen aukaisemaan portin. Hän tekikin sen, ja niin pääsimme kadulle.
    
Nopeasti lähdimme siitä paikkeilta pois, nyt meitä oli kolme. Eikös ollutkin vaan putka kaverini Holopainen. En ollut häntä huomannut kahvilassa, joten ihmettelin hänen ilmaantumistaan näköpiiriini. Olimme pitkän sillan lähellä unioninkadulla kun huomasimme taas patrullin. Varmaan oli yleinen lomakorttien tarkastus, koska patrulleja aivan vilisi kaupungilla. Me lähdimme jokaisen omalle suunnallemme, että emme vaan olis joutuneet kiinni. Minä lähdin kiireesti astumaan rautatientorille päin. Mutta Heikinkadulla jäin patrullin kynsiin. Pakotietä en löytänyt. Mikä siinä muu auttoi kun seurata heitä pää vahtiin.
    Nyt olin joutunut minä sinne jonka edessä olin niin monet kerrat soittanut vahtien muuttoa. Kun kaikki muodollisuudet oli käyty lävitse jouduin yksinäiseen putkaan. Ainoana kaverinani oli olkipolsteri. Kaksi päivää ja yötä jouduin siellä viettämään.
    Tiistaiaamuna minut siirrettiin meriväen omaan putkaan kasarmillamme. Jäin odottamaan tuomiotani.
    Eikä kauvan tarvinnutkaan odottaa kun sain tietää mikä oli oleva rangaistukseni 2 viikkoa kovennettua arestia, ja sen jälkeen 3 viikkoa palvelua toisessa kasarmissa. Se tahtoo sanoa, että kaksi viikkoa piti olla vedellä ja leivällä.
    Jos aikani oli ensimmäisellä kerralla pitkä, tuntui se nyt suorastaan loppumattomalta. Ei minkäänlaista ajanvietettä löytynyt. Tuli siinä mieleen yhtä ja toista. Kun olin kärsinyt noin 9 vuorokautta rangaistuksestani, tuli vartia koppiini ja sanoi, että minun on muutettava selliä. Seurasin häntä tai oikeammin hän seurasi minua käytävän toiseen päähän. Joudin aivan viimeiseen selliin. Siellä olikin kaksi kohtalotoveriani jo ennestään. Ja toisena taas Holopainen. Näytti siis siltä, että meistä tulisi toverukset ihan väkisin. Niin kuin sitten sattuman kautta tulikin.
    Toinen matruusi oli ns. ruotsalainen mutta puhui suomea hyvin. Sanoi olletensa Englannin laivastossa maailman sodan aikana, mutta nyt meriväessä koulutuskunnan vääpelinä. Oli tehnyt jonkun kolttosen, jonka tähden oli alennettu tavalliseksi matruusiksi. Kun noin paljon alennetaan , niin kyllä täytyy olla suuri rikos harteilla, niin ajattelin. En kuitenkaan mahtanut kysyä syytä.
    Aika rupesi tulemaan nyt hyvinkin mukavaksi. Holopainen lasketteli meheviä savolais vitsejään, joita saimme nautinnoksemme nauraa. Hilden, se oli toisen matrusin nimi, kertoi kokemuksiaan Englannin laivastossa olo ajastaan. Ja kovasti hän osasi maalata niitä oloja, koska Holopaisen mielikin alkoi tekemään ulkomaille. Valitti vaan sitä, että hänellä ei ole semmoista toveria joka arvaisi lähteä. En tiedä miten se tuli päähäni, mutta niin vaan sanoin että lähdenhän minä, jos miten vaan pääsemme lähtemään rahatta. Ja niin löimme peukkua päälle. Sillä tavalla tuli meistä sattumalta toverit.
    Hilden neuvoi meitä: kun jäät alkaa sulaa satamasta ja laivaliikenne vilkastuu, puhuisimme jollekin laivan lämmittäjälle, että järjestäisi meille paikan kolipoksiin. Ja siellä olla siksi kunnes ulkomaan satamaan olisi saavuttu. Olimme kovin innostuneita tuommoiselle seikkailulle.
    Koko sen ajan kun olin putkassa heidän kanssaan, ei paljon muusta puhuttu kuin meidän stouvaamisesta siksi nimitetään hiiliboksissa matkustamista. Pääsin 4 vuorokautta ennen pois kun Holopainen Hildenistä en saanut selvää milloinka hänen aikansa oli täysi. Kun rangaistukseni oli lopussa sanoin hyvästit ja lisäsin että tapaan Holopaisen komppaniassa, siihen saakka sun poikki.
    Ensi töikseni menin soittokunnan vääpelin Herra Mikkosen puheille. Hän sanoi, että eikö olisi ollut parempi olla ohjesääntöjen mukaan, että mitään tuommoista ei seuraisi. Sitten hän sanoi, että otan kaikki makuuvaatteeni ja muut tavarat ja menen komppanian vääpelin puheille, hän kyllä järjestää ja näyttää mitä minun on tehtävä. Sanoi, että hän on saanut järjestetyksi, että saan kaksi kertaa viikossa tulla soittoharjoituksille, että huulet pysyisi kunnossa. Tein kuten hän oli määrännyt. Komppaniassa kersantti näytti minulle sängyn missä saisin nukkua. Ja taas – niin mikä kumma, mutta Holopaisen sänkytoveriksi kuitenkin jouduin.
    Nyt jouduin oikeaan murheen laaksoon komppaniassa sitä häärätä sai ylen raskasta oli olo siellä paljon vaikeampaa kuin soittokunnassa. Mieleni tosiaankin tuli katkeraksi ja kovin halusin päästä koko Suomesta pois. Mutta siitä tarkemmin seuraavassa osassa.

Neljän päivän perästä siitä, kun minä pääsin kopista pois seurasi hän minua komppaniaan. Ihmettelin suuresti kun olin joutunut hänen sänkytoverikseen.

Kun siis hän oli saapunut aloimme ahkerasti pohtimaan miten karkaamisemme parhaiten kävisi päinsä. Ensi aluksi oli tarkoituksemme saada puvut itsellemme, sillä olihan vaikeaa lähteä uniformussa seikkailulle. Pukuasiamme johtikin tulokseen mutta kuitenkaan emme ennättäneet saada niitä, jonka esti laivan lähtö, josta saimme viime tingassa tiedon niin ettemme kerinneet mitään valmisteluja tehdä.

Kuvassa SS Vesta, jolla ukki lähti.

Saimme nim. tiedon, että SS Vesta kantavuudeltaan 1200t lähtisi Lontooseen huhtik. 18 p:nä klo 3 i.p. aivan seuraavana päivänä kun saimme tiedonkin. Aikaa ei ollut kuin noin 6 tuntia. Menimme satamaan, jossa Vesta oli. Holopainen painui suoraan laivaan lämmittäjän puheille. Hetken odotetttuani häntä, huomasin kun hän viittasi minua skanssiin. Sain kuulla, että saimme tilaisuuden hiilisäiliössä matkustaa Lontooseen. Ja sinne oli mentävä heti, sillä viranomaiset tulisivat alukseen aivan lähiaikoina. Emme siis voineet mennä kasarmiin enää. Sieltäkin olimme lähteneet aamulla ja jo varhain kun olimme saanet vihiä laivan lähdöstä.

Meillä ei ollut minkäänlaisia vehkeitä lukuunottamatta matruusin vaatteita. Nopeaan ratkoimme kiiltävät napit takeistamme pois ja saimme lakit lämmittäjiltä. Mies joka asiamme eteen teki töitä, ja jota saan kiittää onnistumisestamme oli nimeltään Rangar Lindström, lämmittäjä ammatiltaan. Hän sanoi, että mahdollisesti saamme olla nälissämme mutta että hän koettaa salakuljettaa ruokaa sen kuin se on hänelle mahdollista. Vielä hän lisäsi, että hiilisäiliössä olo varmasti janottaa, mutta vettä kyllä saa tarpeeksi juoda.

Hiivimme hiljaa ja varovasti hiilisäiliöön, tulevaan makuhuoneesemme, jona se tulisi olemaan noin 8 vuorokauden ajan. Pannuhuoneeseen häivyimme ensin kannelta pois ja sieltä ensin Holopainen meni kannen kautta hiilisäiliöön kun lämmittäjä tunnusteli ilmaa ja aukaisi mukavaa ilmanvaihtoa varten hiilisäiliön luukun auki. Minä perässä Lindströmin neuvon mukaan. kaivauduimme niin syvälle hiilien joukkoon kuin se oli mahdollista. Sillä voisihan viranomaset saada päähänsä epäillä salamatkustajia ja tulla tarkastukselle. Varovaisuus ennen kaikkea.

Olimme hiljaa kuin hiiret onkaloissaan emme alussa arvanneet edes kuiskaten puhua toisillemme.

Lämmittäjä huusi pannuhuoneesta että viranomaiset ovat jo poistuneet alukselta ja että ei mitään epäilyksiä ole olemassa meidän suhteemme. Hän lisäsi vielä, että laiva lähtee tunnin kuluttua.

Mutta se tunti tuntui ijäisyydeltä ja kun tähän lisään että pelkäsimme hirveästi matkamme keskeytystä niin voit kuvitella, että nuoret hermomme olivat kovalla koetuksella.

Sanon että kuulin jok’ikisien sydämenlyöntini ja kai toverini laita oli sama niin ainakin arvelen. Ja pienenkin kopinan tai muun semmoisen kuulimme, oli ajatuksemme, että tulevat tarkastamaan. Olin aivan haljeta jännityksestä.

Kun vihdoin kuulimme laivan ulvahtavan, niin ikään kuin oli kuorma harteiltani pudonnut. Ensin se huusi kerran, sitten kaksi ja vihdon kuulimme kolme pitkää ulvontaa. Tiesimme, että se oli lähtö merkki.

Kun sitten tunsimme semmoista jyrähtelevää ääntä allamme , joka syntyi siitä kun propellin valta-akseli alkoi pyöriä, oli riemumme rajaton. Olimme niin innoissaan, että kömmin paikastani ylös ja lähenin Holopaisen paikkaa. Hän ei tykännyt semmoisesta vaan käski mennä takaisin. Sanoin, että sietää olla varovainen, sillä eihän vielä olla Englannissa.

Kun siinä aikamme olimme olleet varovaisia tuli lämmittäjä ja toi semmoisen kivennäisvettä pullolla jota hekin saivat laiva puolesta, ja sanoi, että ei nyt ole hätää ennen Kielin kanavaa. Hän kyllä sitten sanoo koska sinne saavumme. Sitten hän lupasi tuoda minulle jotain ruokaa hämärän tullen meille.

Rauhoituimme ja aloimme pohtia asemaamme, sekä juttelimme yölla yhtä ja toista. Kysyin toveriltani, että minkälaista pajunköyttä hän syötti lämmittäjälle päästäksemme laivaan. Kehui sanoneensa että olemme punakaarttilaisia ja päässeet karkaamaan 1918 kesällä vankileiriltä ja että olimme menestyksellä piilotelleet yhdesssä ja toisessa paikassa. kunnes olimme väärillä nimillä käyttämisen avulla päässeet meriväkeen. Mutta että nyt olimme saaneet tietää kiinnijoutumisestamme, sen tähden olimme jo aamulla karanneet kasarmilta. En ymmärrä miten hän sai uskomaan tämmöisen jutun, mutta kai hän kertoi sen vakavalla naamalla kuten hänen tapaistaan aina oli. Varmaa vaan on, että jos minä olisin mennyt toimittamaan asiaamme, niin tokkopahan olisimme vaan onnistuneet pääsemään vapaamatkustajiksi laivaan.

Sain sitten Lontoossa tietää, että sama Lindström oli veljensä, joka oli onnistunut karkaamaan vankileiriltä, kuljettanut samalla tavalla Kieliin. Ja siitä kai arvattavasti johtui lämmittäjien myötätunto meihin. Sillä olihan punaiset saaneet niin paljon kärsiä tavan terrorista, että oli ihme ja kumma jos kunnon työläisen sydän ei sykkinyt heidän puolelleen.

No olihan siinä Holopaisen jutussa sen verran perää minun kohdaltani, että olin tavallaan päässyt karkaamaan Tammisaaresta.

Lindström toikin lupauksensa mukaan illalla meille syötävää, ja se maistui hyvältä, sillä emmehän ollu syöneet kuin aamulla varhain. Tosiaankin se antoi ihan uusia voimia. Kun sitten joimme vettä päälle, tunsimme olomme varsin hyväksi.

Tupakkaa myös saimme, mutta varoitettiin käyttämästä tulta, muulloin kuin sen jälkeen hiilisäiliön luukut aukaistiin vähäksi aikaa ilman vaihdosta varten. Oli näet semmoinen räjähdyksen vaara, jos tulta käytti varomattomasti. Hiilisäiliössä muodostui hiilistä kaasua, ja sehän on niin arka tulelle. Sen tähden laivoissa aina tuuletetaan säiliöt, ettei tapahtuisi onnettomuutta.

Ensin alussa kun sinne menimme, emme nähneet mitään mutta sittemmin silmämme alkoi tottua ainaiseen pimeyteen. Alussa toverini kertoi vitsejä, jotka pani olon iloiseksi ja joista aiemmin olin niin paljon nauttinut. Mutta sitten loppui hänenkin varastonsa sutkautuksista. Olomme oli kovin yksitoikkoista. Sanotaan, että yksitoikkoisuus tekee mielen ärtyiseksi ja kyllä siinä perää onkin, ainakin itse sen sain kokea. Tulin niin suvaitsemattomaksi, että jos toverini  jotain kysyi minulta en viitsinyt vastata vaan murahdin jotain ja samanlainen oli hänkin. Tunnustan, että aloin vihata häntä niin ainakin minusta tuntui. En käsitä mistä semmoinen sai alkunsa, mutta niin minusta vaan tuntui. Monta kertaa hän kysyi mistä olen ärtynyt ja että kun pääsemme Lontooseen, niin pitäisi olla iloinen.

Sitten tuli kova merenkäynti josta molemmat tulimme kovin kipeiksi. Toverini antoi ylen, joka löyhkäsi hirveän pahalta, joka teki elämän vielä tukalammaksi. Kun kuitenkin hän peitti oksennuksensa hiilien alle, ei se sitte enää löyhkännyt.

Kuvittelimme, että kun pääsemme Englantiin, niin kyllä meidän sitte kelpaa olla ja kaikkea monta muuta me haastelimme, kunnes taas vaivuimme äänettömyyteen. se on totta, ei kai mikään ole sen hirveämpää kuin yksitoikkoisuus. Sen sain kokea tuolla matkalla pimeässä kamarissa. Minua se lamaannutti niin, että suorastaan toivoin  olevani meriväessä ja kaduin kun oli lähtenyt Holopaisen kelkkaan.

Ruokaa lämmittäjä toi meille jokainen ilta, emme siis syöneet kuin kerran päivässä., mutta joimme sitä enämpi, sillä hiilipöly janottaa ja kun meillä oli varsin lämmin – pannuhuoneen seinä lämmitti – niin lisäsi se yhä enemmän jo entistäkin kovaa jonoa. Lämmittäjä sanoikin, että ei ole hyvä juoda sitä määrää jonka mieli tekee, vaan mikä on kohtuullista. Jos juo liikaa, tulee kipeäksi, sitten kuitenkin joutuisimme kiinni.

Päivää en muista tarkalleen, kun lämmittäjä sanoi, että olemme kohta Kielin kanavalla. Kuulimme kun laivan sireeni antoi merkkiä, arvasimme, että olemme aivan kanavan suulla. Hetken perästä tunsimme kun potkurin valta-akseli hiljeni vauhtia, arvatenkin luotsi tuli silloin puuriin. Kuten lämmittäjä oli meitä varoittanut olla hiljaa kun saavuimme tuohon edellä mainitsemaan kanavalle, niin me myös olimmekin hissun kissun. sillä olimmehan jo puoli matkan onnellisesti läpäisseet, ei siis ollut mistään syytää olla varomaton.

Joskus sattui niin, että kun kun menee jonkun paikan ohitse, niin ei ole tilaisuudessa näkemään seutuja joiden ohitse menee, niin oli meidänkin laitamme. Sitten kun lämmittäjä oli sanonut että viranomaiset olivat poistuneet alukselta ja että erikoista syytä ei ole pelkoon ennen kuin Lontoossa, rauhoituimme. Lindström sanoi, että hän  hän aukaisee hiilisäiliön luukun auki hetkiseksi, että saisimme tupakoida, sen jälkeen kun hiilen kaasu on häipynyt pois. Kun näin, että luukku oli auki, ja valo tunkeutui meidän oleskelupaikkaamme, niin hetken odotettuani, koetin kurkistaa luukusta kannelle, mutta toverini kielsi, ja muutenkaan en uskaltanut näyttäytyä. Muuta en nähnyt kuin laivan savupiipun ja mastojen köydet. En koko aikana kun matkamme kesti. Kielin kanavan läpäiseminen kesti 8 tuntia sekä vähän päälle, niin lämmittäjä sanoi.

Kyllä sen hyvin tunsi kun Itämereltä kanavaan menimme, merellä nim alus keinuu maininkien mukaan, mutta kun kanavaan pääsimme niin heti kohta tuntui siltä kuin laivamme olisi ollut tyvenessä paikassa ja seisonut aivan paikallaan. Ainoastaan akselin jurina tiedoitti, että olimme eteenpäin menossa.

Kun sitten olimme päässeet kanavasta Pohjan merelle, niin kyllä totisesti tunsi, että olimme joutuneet laineiden joukkoon. Olimme aivan kuin pieni lapsi on kehdossa sillä erotuksella vaan, ettemme ollenkaan tykänneet kehtomme keinumisesta. Toistui taasen tuo merikipu, emme toki enää oksentaneet mutta muuten oli ylen paha olo.

Toisen päivän jälkeen kanavan jätettyämme alko todellinen myrsky. Lindström sanoikin meille, että miltei koko miehistö päällystöä lukuunottamatta, on merikipeitä. Oliko sitten ihme jos me kaksi poikasta tunsimme olomme epämukavaksi, kun laineet alusta heitteli. Ainakin kaksi päivää olimme ilman ruokaa. Olisimme kyllä saaneet sitä, mutta suoraan sanoen, aloimme heti voimaan pahoin kun vaan ruokaa ajattelimmekin. Pidimme näin olla viisaampana olla kokonaan syömättä. Vettä sen sijaan joimme.

Mutta kyllä meitä janottikin eri tavalla. Sanotaan, että on kauheaa olla nälässä mutta minä sanon, että varmasti on vielä pahempaa olla janoinen. Kun ollut ilman ruokaa pitemmän ajan niin sitä ei niin mieli kovasti tee. Mutta luulen, että ei ole syntynyt vielä semmoista henkilöä, joka tottuisi olemaan ilman vettä, jos ei ola pakko. Muistan aivan hyvin kun saimme semmoisen pullollisen kivennäisvettä, miten ihanan vaikutuksen se teki kun sitä kurkustaan alas kulautti. Tosin joimme ylen paljon vettä, mutta silti ei pöhöttynyt jalkani niin kuin Tammisaaressa vaikka sitä pelkäsin. Ehkä siinä on se kun emme syöneet silliä.

Oli miten oli mutta matkamme joutui ilman pahempia kommelluksia, myrsky jo tuntui tauonneen. Lämmittäjä selitti, että olemme Towerin edustalla, se on sama kun Tamesin suulla ja että saavumme aamuyötä Lontoon satamaan. Hän sanoi, että he ovat järjestäneet asiamme semmoiseen kuntoon, että hyvin pääsemme maihin ilman päällystön tietoa.

Mutta matkammehan on jo kohta loppu, jotenka enempi jatko ei kuulu tähän lukuun vaan seuraavaan, joka kuvaa oloani Lontoossa.

Tunsin hyvän mielen palautuvan, mutta toiselta puolta taas ajattelin, miten ihmeessä me selviytyisimme kunnialla päästä maihin. Tosin lämmittäjä oli vakuuttanut, että kyllä maihin menoamme hyvin järjestyy mutta eihän sitä tietää voi mitä saattaa tapahtua.

Laivan keinuminen loppui, olimme siis Tamesilla, siinä jonka varrella Lontoo sijaitsee.

Oli  kello tuossa 5 paikkeilla aamulla kun laivan pilli kutsui luotseja. Lindström tuli ilmoittamaan, että ensimmäinen koneenkäyttäjä tulisi mittaamaan hiilivarastoa, sen johdosta hän käski kaivautumaan syvälle hiilien sisään, että emme vaan enää joutuisi  kiinni.

Teimme käskyn mukaan ja menimme aivan perälle, ja kaivauduimme niin syvälle kuin mahdollista. Ja olisimme hiljaa. Kauvan ei kuitenkaan kun kuulimme puhetta, arvasimme, että mittaus on käynnissä. Se oli jännittävä hetki. Joutuisimmeko kiinni vai kävisikö kaikki hyvin, siinä kysymys joka askarrutti mieliämme.

Tunsin kun joku käveli päälläni, olin kuitenkin niin syvällä, että ei minua huomattu, toverini laita oli sama. Hetken perästä kaikki oli hiljaista. ainoastaan eri sirenien ääniä kuulin, arvasimme, että olimme Lontoon sataman suulla.

Lämmittäjä tulikin sanomaan, että olemme satamassa, mutta että laiva ei voi mennä altaaseen kun on laskuveden aika, ennen kuin päivällä klo12 aikaan.

Lontoossa nimittäin vuoroveden vuoksi on semmoisia altaita, joissa on veden pitävät portit jonne laivat voi mennä ainoastaan silloin kun vesi on altaan tasolla.

Havahduimme hirveään meluun, joka syntyi siitä, kun laiva laski ankkurin. Sen johdosta, että kun ei päässyt altaaseen, piti odottaa sinne pääsyä. Laivan näin ollen piti siksi olla paikoillaan joella.

Sitten alus nosti ankkurinsa ja hiljaa alkoi lähemmäksi lipua. Saimme tiedon, että englantilaiset viranomaiset tulevat tarkastamaan laivaa, ja että sen vuoksi pitää olla varovainen.

Kun sitten kaikki tuo oli tapahtunut, aloimme odottaa tietoa, milloin voimme poistua alukselta. Lämmittäjä tuli ilmoittamaan, että emme voi päästä pois ennen kuin ehkä keskiyön aikana. Sillä tulliviranomaiset ovat laivalla niin kauan kuin siitä tavarat lossataan pois, ja että kun päällystöä on aina laivalla on perin uhkarohkeaa mennä sen ollessa siinä pois.

Odotimme levollisesti keskiyötä, lämmittäjä tuli sanomaan, että voimme tulla pannuhuoneeseen ja että ketään päällystöä ei ole laivassa. Mentyämme pannuhuoneeseen, tuntui tosiaankin hyvältä päästä vapaaehtoisesta arestista pois.

Siellä oli kaksi lämmittäjää kun tulimme pannuhuoneeseen. Kyllä he nauroivat, niin mustia olimme. Lindström näytti meille peilistä minkä näköisiä olimme. Totisesti olimme neekerin näköisiä. Aloimme siinä sitten pestä itseämme sen kun se oli mahdollista.

Kun sitten olimme saaneet pahemman lian pois kasvoistamme, meni lämmittäjä katsomaan oliko tie selvä. Annettuaan merkin kapusi Holopainen ensimmäisenä korkeita rautarappuja ylös kannelle, minä perässä.

Päästyämme kannelle näin täkkimiehen, joka oli vahdissa laivan partaiden kohdalla. Lindström vei meidän lämmittäjien skanssiin, jossa saisimme syötävää ja teetä. Vielä hän tarjosi askin tupakkaa kummallekin ja ryypyn wiskyä.

Sitten sitä lähdettiin, ja jätettiin skanssissa oleville lämmittäjille hyvästit. He toivottivat hyvää onnea, Lindström tuli meitä saattamaan.

On huomattava, että Lontoon satama-alueet on eristetty korkeilla aitauksilla ja jokaisella portilla on poliisi ja siitä ei pääse lävitse jos ei voi asiaansa selittää. Kun Lindsröm Englannin kielen taitoisena tuli meitä saattamaan, ei läpimenomme tuottanut mitään esteitä.

Kun lähestyimme porttia, jossa oli pitkä poliisi, noin 6 jalkaa – Lontoon poliisit on kaikki näin pitkiä, valioväkeä – niin meni saattajamme edellä ja näytti laivan kortin, meiltä ei hän kysynytkään arvellen, että kai olemme samasta laivasta.

Se oli huhtikuun 27 p:nä aamulla klo 3 1920 kun astelimme Lontoon katuja. Lindström sanoi meille hyvästit ja toivotti onnea.

Olimme siis kahden, kieltä taitamattomia suuressa miljoonakaupungissa. Emme tosiaankaan tietäneet minne olisimme menneet ja mitä ensitöiksemme tehneet.

Päiväkin alkoi jo nousemaan. Se katu, jossa olimme, se oli hyvin nokinen, matalat 2 kerroksiset tiilitalot olivat kadun kummallakin puolella ainoat koristeelliset nähtävyydet. Tosiaankin tämmöistäkö se Lontoon komeus ja suuruus olikin. Tosiasiahan oli että olimme vaan laitakaupungilla toisin sanoen köyhälistö kaupungin osassa. Emmehän sitä siellä sillä hetkellä ottaneet lukuun.

Kävellessämme jonkun aikaa ja kun päivä oli jo tulemassa valoisemmaksi, huomasimme, että olimme hirvittävän mustia, mutta juurihan olimme pesseet, miten se oli käsitettävissä. Näytti aivan siltä kuin meidän kasvomme olisi maalattu jollain tummalla värillä.

Kun sitten huomasimme erään kaupan seinässä peilin – niitä on lukuisia Englannin kaupungissa. Nähtyämme itsemme siinä huomasimme vasta miten hullunkurisilta näytimme. Jos poliisi meidät tämmöisessä kunnossa tapaa, niin varmasti meidät pidättää, sillä olla näin musta, ei se voi olla herättämättä huomiota.

Kiireesti panimmekin toimeksi ja haimme rannan missä saimme edes pahimman noen kasvoistamme pestyksi pois. Tosin Tamesin vesi ei ole sitä kaikkein puhtainta mutta missä sitten olisimme voineet tähän aikaan pestä kasvomme, ja eihän sitä paitsi meillä ollut yhtään rahaakaan. Täytyi siis tyytyä pesemään lian pois kasvoistaan nokisella vedellä.

Ihmettelin kovasti miten me näin mustia vielä olimme vaikka omasta mielestämme olimme pannuhuoneessa niin hyvin itsemme pesseet. Ja olihan lämmittäjätkin sanoneet, että olimme kokolailla puhtaita. Ja sitäpaitsi näimmehän me itse peilistä asian todellisen laidan. Sanalla sanoen olimme puhtaat kuin laivasta lähdimme. Mutta kun kadulla katselimme toisiamme olimmekin mustat. Ei siis ollenkaan ihme jos pidimme tämmöistä tilaa merkillisenä.

Jälestä päin olenkin saanut selville miten tuo mustuminen on mahdollista. Kun kauvan on kivihiilien joukossa ja ei pese välillä itseään, tunkeutuu hiilen pöly ihohuokosten kautta melko syvään ihon läpi. Kun sitten ajan perästä pesee ihonsa, tulee tosin ihon päältä puhtaaksi, mutta se pöly jonka on pinnan alla, eihän se voi millään mennä pois, ennen kuin se tunkeutuu takaisin pinnalle.

Kun me siis olimme pesseet laivassa kasvomme, näytti, että olisimme olleet puhtaita, mutta kun aikaa oli kulunut tunkeutui hiilen pöly pinnalta alta pois ihan pintaan. Näin on selitettävissä meidän kameleonttimainen muuttumisemme. Mutta emmehän me osanneet silloin tämmöisiä asioita tietää. Ja kauanhan se kestikin kun minäkin sain itseni oikean valkoihoisen näköiseksi.

Kun sitten olimme mielestämme tarpeeksi peseskelleet kasvojamme, lähdimme rannasta kaupungille, ei minkäänlaista päämäärää meillä ollut. Tosin Lindström oli meille sanonut, että Suomalainen merimieskirkko on siellä ja siellä ja että se avataan klo 9 aamulla. Mutta emmehän me voineet löytää vieraassa suurkaupungissa semmoista, ja kun ei meillä ollut mitään edes paperille kirjoitettu, ja vaikka oli ollutkin, niin emme olisi uskaltaneet poliisille mennä mitään kysymään ja lappua näyttämään. Sillä pelkäsimme kovasti, että joutuisimme kiinni ja joutuisimme Suomeen, jossa meitä odottaisi ankara tuomio meriväestä karkaamisemme johdosta.

Harhailimme kaduilla, näimme kun kadun lakaisijat olivat työssä. Sitten huomasimme kun semmoisia kummallisia suuria hevosia, joita oli aina parivaljakko, jotka oli valjastetut nelipyöräisten ajoneuvojen eteen, kun ne menivät kovaa vauhtia meidän ohitse. Mikä niissä herätti huomiota oli se kun niillä oli vallan tavattoman suuret kaviot ja joiden – kavioiden takana oli suuret karvatukot. Muutenkin ne oli niin suuria hevosia, etten ole missään semmoisia nähnyt. Lontoolainen poliisi on arvonantoa nauttiva henkilö, 6 jalkaa pitkä ja muutenkin tukevan näköinen. Kun hän arvokkaasti liikuskelee, niin ei ihme jos ei lontoolaiset tunne kunnioitusta poliisiaan kohtaan. Myös panin sen merkille, että kahviloita oli vierivieressä, ja varsin aikaisin niitä jo avattiinkin.

Kun sitten aikamme olimme siinä kävelleet kiintyi silmämme erään aukon suulle, sinne meni ja sieltä tuli ajopelejä. Astelimme sinne. Ja huomioimme, että se oli joku tunneli jonka kautta kulki itse liikenne – olen saanut jälestäpäin tietää, että se on ns. musta tunneli, joka on rakennettu suurin kustannuksin Tamesin alitse, sen virallinen nimi on Black tunnel ”musta tunneli”. Muuten mukavaa, sen seinät ja katto kun on rakennettu aivan valkoisista kaakelista, niin, että se tosiasiassa on aivan valkoinen. Mutta ehkä se on semmoista englantilaista huumoria.

Menimme siis tuon tunnelin aukosta sisään ja kävelimme muitten mukana. Vaikka klo vasta tuossa 6 aikaan, oli siinä jo aika vilkas liike. Tunnelin katossa oli semmoisia mustia aukkoja, joista kuului semmoinen ulvomisen tapainen ääni. Ne oli ilmanvaihtolaitteita.

Kauvan meidän kestikin kävellä ennen kuin näimme aukon edessämme. Ja olen kuullut, että se onkin lähes mailin mittainen – mile – 1609,9 m –

Kun sitten tulimme aukon suulle odotti meitä ensimmäiseksi sumuinen aamuilma. Kun tunnelin menimme oli kaunis kuulakas kirkas ilma, ja kun taas tulimme ulkoilmaan oli hirveän tiheä sumuverho näkyvissä. Niin pian siis Lontoossa ilma voi muuttua.

Vähän matkaa tunnelin suulta kävelimme ylös katua huomasimme punaisen tiilirakennuksen, jossa oli risti päätyssä. Kun sen sivuutimme, huomasimme seuraavat sanat ” Finis seamans mision” Suomalainen merimieskirkko. Avoinna 9 a.am. 11 p.m. Vell come. Tervetuloa.

Olimme siis aivan sattumalta löytäneet sen mitä Lindström meille oli koettanut neuvoa. Tunsimme tyydytystä kun näin hyvin kävi. SS Vestassa olimme jo kuulleet että Suomalaisen merimieskirkon vahtimestari on hyvänahkainen ihminen merimiehiä kohtaa. Kello oli vasta ehkä vähän yli kuuden ja kirkko aukenisi vasta 9 näin ollen siis pitkä aika vielä kunnes sisään pääsisimme.

Mutta koska olimme kieltä taitamattomia suurkaupungissa ylen suuressa, emme mitenkään voineet lähteä pois kävelemään pelkäsimme eksymistä. Näin ollen ei ollut muuta kun odottaa kunnes ovet aukeaisi.

Siinä me sitten istuimme rapulla, jos poliisi näkyi niin muina miehinä heti olimme kävelevinämme. Ymmärsimme toki sen verran, että ei ole soveliasta istuskella katujen varsilla.
Tarkastelimme siinä sitten merimieslähetyksen kirkkoa lähemmin. Se oli varsin soma rakennus ja kun se ympärillä oli viellä köynnöskasvit, niin puki sen oikein juhlallisen näköiseksi.

Finnis Seamens mission kuten sen virallinen nimi kuuluu, sijaitsee erään Lontoon vilkasliikenteisen kadun varrella. Kadun nimi on Stepney road, siis kävelytie suomeksi. Miltei kadun koko matkan on sen päällä semmoinen silta, jonka päällä kulkee juna, siis varsin outoa semmoinen oli meille, kun näimme junan porhaltavan aika huimaa vauhtia kadun päällä.

Vielä mikä meitä ihmetytti oli kun näimme ns. höyryautomobiileja, ja joita oli varsin paljon. Edestä se muistutti kuin pientä veturia, jonka savupiipusta tuli aika sakea sauhu. Onko sitten ihme jos Lontoon talot on mustia ja savuisia, kun tuommoisia savuttajia kulkee sen kadulla.

Mutta jo aukeni missioonin ovetkin, ja lyhyt kyttyräselkäinen mies näyttäytyi oviaukossa. Kello oli siis jo yhdeksän. Hän oli hyvin koomillisen näköinen. Pieni pujoparta leuvassa, käsiään ahkeraan heiluttaen. Vaikutti hän suorastaan ilveilijältä. Hän oli muuten Raumalta, paljon seilannut mutta kun pudonnut mastosta ja loukannut selkänsä, ja sen johdosta menettänyt nyt työkykynsä, niin oli päässyt nykyiseen toimeensa missioonin vahtimestariksi.

Ennen kuin me kerkisimme sanomaan hyvää huomentakaan, niin hän jo toimitti ”mist laivast te olette karkannu”. En käsitä mistä hän semmoisia terveisiä osasi antaa. Ehkä olimme niin karanneen näköisiä. Sanoinkin, että emme me ole mistään laivasta karanneet, vaan olemme muuten vaan tulleet Lontooseen. Ei tietysti hän uskonut puhettani vaan naurahti.

Käski kuitenkin sisälle ja lupasi kahvit. Sitten toverini otti ja selitti asiamme. Totisesti kyllä Holopainen oli semmoinen poika, että en nähnyt koskaan, että hän olisi missään asiassa hämmästynyt. Vaan nytkin hän mitä viattoman näköisensä sanoi, että juu kyllä me olemme karanneet mutta emme ole missään laivassa olleet työssä vaan salamatkustajina. Suomesta karanneet. Lyhyesti sanoen, hän puhui aivan saman jutun kun Vestan lämmittäjillekin Helsingissä. Kuitenkin hän jätti mainitsematta, sen, että olisimme olleet meriväessä.

Holopaisen lopetettua satunsa, huomasin, että Lehtinen – se oli missioonin vahtimestarin nimi – oli varsin tyytyväinen toverini selitykseen. Kuitenkin hän sanoi, että olemme hirveän mustia, siis vieläkään emme olleet puhtaita ahkerasta pesemisestämme huolimatta ja että puolen tunnin tunnin kuluttua voimme mennä pesemään oikein koko ihoamme kylpyammeessa, se on Lontoossa yleisesti käytössä, saunaa ei sielä ole.

Kun sitten pääsimme ns kylpyhuoneeseen niin aloimme oikein toden teolla pestä itseämme puhtaaksi. Kun oli saippuaa ja lämmintä vettä lähti lika tavallisen tyystin pois. Sitten Lehtinen tuli ja heitti kahdet parit vanhoja alusvaatteita meille sanoen, että pesemisestä ei ole mitään hyötyä, jos nokiset vaatteet panee ihan päälle. Todellakin, jälkeen kylvyn tunsimme olomme sangen hyväksi.

Sitten saimme kahvia ja semmoista valkoista vehnäleipää. Ihmettelimme kovasti sitä kerma meininkiä, oikeastaan ei se mitään kermaa ollutkaan vaan semmoista sakeaa piimämäistä ainetta, joka oli purkissa, maultaan se oli hyvin makeaa. Purkin syrjässä oli painettu Milkk.

Semmoista Englannissa vähän käytetään kahvin joukossa kun sitten siinä olimme nauttineet vahtimestarin antimet, niin kävimme lukusalin puolelle, jossa oli paljon kirjoja sekä sanomalehti. Lehtinen sanoi, että meidän täytyy olla varovaisia, siellä sota-ajan lait ovat vielä voimassa, ja että näin ollen jos joudumme poliisin kanssa tekemisiin, on karkoituksemme Suomeen odotettavissa. Mutta jos lyöttäydymme merimiesten joukkoon niin ehkä hyvinkin säilymme, siksi kunnes totumme täkäläisiin oloihin.

Sain sen vaikutelman, että missioon vahtimestari herra Lehtinen oli todellakin hyvä mies, kuten Lindström olikin sanonut.

Sitten sain kuulla myöhemmin monta vuotta tämän jälkeen, että samainen Lehtinen oli käveltyään Stepney roadin poikki, jäänyt automobiilin alle sillä seurauksella että oli heittänyt henkensä.

Tuossa puolen päivän ajoissa tuli sinne mies, joka ontui toista jalkaansa. Uuraa oli hänen nimensä. Hän piti merimieskotia, siinä lähellä missioonia, jossa semmoiset merimiehet saivat syödä ja nukkua, jotka palveltuaan laivassa sitoumuksensa täyteen, olivat saaneet ulosmaksun ja näin ollen oleilivat maissa, odottaen uutta laivaa. Niin tämmöistä merimieskotia herra Uuraa piti.

Heti kun hän tuli meidän tykö lukusaliin, alkoi hän leikillään nyrkkeilemään, mutta suoraan sanoen, hän teki sen niin kovakouraisesti etä en minä ensinkään tykännyt semmoisesta tervehdyksestä.

Hän alkoi kyselemään mistä laivasta olemme. Toverini sanoi, että olemme sieltä ja sieltä. Uuraa äkkäsi ja sanoikin, että ai niin te olettekin sitten niitä Bits pummareita, jotka täällä olette petsillä: Emme ollenkaan ymmärtäneet mitä moinen sana tahtoi sanoa. Näin ollen vaikenimme. Uuraa otti taskustaan jonkun kuparilantin tarjoten meille ja lisäsi, että hänen puolestaan saa riittää, enempää hän ei meille tule antamaan. Holopainen sanoi, että emmehän me ole pyytäneetkään häneltä mitään rahaa. Uuraa vastasi: Kyllä tarvitsette vielä, parempi ottaa kun saa lisäten siihen vielä että ettehän te ymmärrä huumoria ollenkaan mutta kyllä senkin vielä maailman kokemus teille opettaa. Havaitsimmekin, että hera Uuraa oli varsin hauska mies kunhan vaan häntä ymmärsi, tuli hänen kanssaan hyvin toimeen.

Otimme hänen tarjoamansa rahat, joita oli yhteensä 12 pennyä se on sama kuin 1 shillinki. Saimme siis 6 pennyä kumpainenkin. Englannin punta £ on 20 shillinkä ja shillinki on 12 pennyä.

Saimmekin sittemmin kuulla, että bits pummari on sama kuin poikkinainen merimies, joka käy ruokaa ja muutakin pyytämässä laivoissa.

Lehtinen tuli sitten lukusaliin ja sanoi, ettemme menisin pois ennen iltaa, sillä missiooniin tulee illalla paljon merimiehiä. Ja että mahdollisesti pääsisimme johonkin laivaan yöksi nukkumaan.

Odotimmekin sitten missioonissa illan saapumista, jolloin merimiesten piti tulla lueskelemaan ja pelaamaan erinäisiä pelejä kuten tammea, dominoa, shakki ja billiaardia.

Tosiaankin ensimmäisten joukossa saapui ystäväni Lindström. Mikä onni että hän tuli. Hänen myötävaikutuksellaan sitten saimmekin asiamme melko hyvin järjestellyksi

Sitten alkoi tulla sakkia tavallisen paljon. Uuraa tervehti heitä omalaatuisella tavallaan. Merimiehet näyttivät ottavan hänen nyrkkeilynsä leikin kanssa. Lindström sanoikin,  että Uuraa tavallisesti tervehtiikin sillä tavalla, että että leikillään antoi jonkun nyrkin iskun vastatulleelle. Toiset kuitenkin pitävät semmoista tervehdystä liian krouvina.

Kun sitten oli lukusali täynnä merimiehiä, otti Lindström hattunsa ja meni jokaisen miehen eteen ja ojensi hattunsa viitaten meihin päin, puhuen jotain . Seurauksella, että miltei jok’ikinen pani jonkun lantin. Tulos olikin 13 shillinkiä ja 8 pennyä. Siis tavallisen paljon. Se teki siis meille kummallekin 6 shillinkiä ja 17 pennyä. Kunnioitettava summa niissä oloissa.
 
Mutta minne menisimme yöksi, siitä ei meillä vielä ollut tietoa. Sekin järjestyi. Lindsröm sanoikin, että voimme hänen mukaansa SS Vestaan lämmittäjien skanssiin. Siis samaan alukseen, jossa olimme onnistuneet Lontooseen pääsemään. Lindström sanoi, että ei se mitään tee, eihän kukaan tiedä, että Vestassa olimme stouvaamalla Suomesta tänne tulleet.

Mitäpä siinä, lähdimme hänen mukanaan pois, kuitenkin ennen kuin menimme laivaan poikkesimme erääseen kapakkaan. Olimme niin innostuneita, että olisimme maksaneet Lindströmin oluen ja ryypyt, mutta hän sanoi, että kyllä vielä tarvitsemme rahamme ja hän maksoi puolestamme pintin kummallekin olutta. 1 pintti maksaa 3 pennyä, mutta saa sitä puolen pintinkin annoksia. Maksaen 2 pennyä. Kun ostaa koko pintin, niin voittaa siinä puolen pennyä. Englantilainen olut on varsin väkevää. Niin että kun olin tuon pintin kulauttanut alas, niin tunsin hienoa huimausta päässäni. 1 pintti on vähän pienempi kun litra. Tavallisesti aina kun on ottanut sen verran, että alkaa päästä huimata, niin tekee mieli lisää.Niin minunkin, kun oli minulle kerran rahaa, niin miksi en olisi ostanut lisää kun mieleni kerrankin teki. Otin ryypyn ja vielä olutta, tulin tavallisen humalaan.

Mutta Lindström sanoi, että nyt on aika lähteä laivalle, jos yleensä mennään muuten saattaa poliisi korjata talteensa: Lähdimmekin sitten kaikin kolmisin eteenpäin. Hoipertelin tavallisen paljon, en oikein muista miten matkamme joutui. Sen muistan ainoastaan kun aamulla heräsin erään lämmittäjän sängystä pääni hirveän kipeänä. Niin kokematon kun olin, ainoastaan 19 vuotias. Ei siis ihme jos tuntisin pienen maistamisen jälkeen kohmelon.
Kun siinä sitten saimme vähän syödäksemme, ja aloimme pois lähtemään saimme kuulla, että Vesta lähtee puolen päivän aikaan Hamburgiin. Emme siis ensi yötä saisi enää nukkua siinä vaan täytyisi hakea makuupaikka jostain muualta.

Vielä kerran hyvästeltyämme samoja lämmittäjiä, jätimme laivan satamaan. Satamatyöläisetkin olivat juuri menossa portista pois, jotenka lyöttäydyimme heidän joukkoonsa päästen mukavasti pois,

Olimme nyt toista päivää Lontoossa, sillä eroitukslla vaan, että ensimmäisenä päivänä meillä ei ollut yhtään rahaa. mutta nyt oli vähän. Tarkistimmekin rahavarastomme ja tulimme siihen surulliseen tosiasiaan, ettemme omistaneet kuin vähän yli 3 shillinkiä yhteensä. Olimme siis törsänneet melko paljon. Teimmekin semmoisen lupauksen, ettemme juo ollenkaan, niin kauan kuin olimme tuuliajolla. Se lupaus ei kuitenkaan pitänyt minun kohdaltani.

Koetimme löytää missioonin mutta ikävä kyllä ei meillä ollut aavistustakaan missä päin se oli. Suuntasimme kulkumme minne kulloinkin sattui. Harhailimme kaupungin katuja niin kauan, että tunsimme väsyvämme. Mielemme tekikin yhä enempi missiooniin mutta miten ihmeessä sinne löytää. Holopainen sanoikin, että hän kysyy polisilta. Vastasin miten pirun lailla sinä mitään kysyt kun et edes osaa puhuakaan. Ja niin se kysyminen sitten jäikin.

Mutta aloimme taas tallustelemaan. Sitten huomasimme taas sen saman mustan aukon. Päähäni pälkähti, että sehän on se semmoinen tunneli jonka kautta olimme misssioonin eilen löytäneet. Sinne, sinne kiiruusti lähdimme kävelemään. Aivan oikein olettamukseni osui aivan oikean, samahan tunneli se oli.

Työnnyimme sisään ja aloimme astelemaan toista päätä kohden. Nyt löysimmekin missioonin aivan kuten olimme kuvitelleetkin. Siis kun Black Tunnelin vaan löytää niin kyllä missioonkin silloin on tiedossa. Tämä oli aivan kuin semmoinen merkki, että kun merkin vaan pitää mielessä niin ei eksy.

Ehken oli tuossa puolen päivän ajoissa kun työntäydyimme missiooniin ovesta sisälle. Ei ketään merimiehiä näkvnyt olevan siellä. Ainoastaan Lehtinen järjesteli sanomalehtiä paikoilleen. Sanoimme hyvää päivää ja samalla puhelimme olevamme tyytyväisiä viime yömme viettoon.

Mutta mielemme teki nähdä Lontoota, sillä mielestämme olimme nyt jotenkin kotiutuneet. Painuimme ulos kaupungille. Aluksi suuntasimme kulkumme Stepney roadia pitkin samalla tehden huomioita lontoolaisten elämästä.

Kun sitten aikamme olimme kulkeneet, huomasimme semmoisia ilmoitustauluja, kieltä emme ymmärtäneet. Kuitenkin kun kansaa oli ylen paljon tiesimme, että jotain erikoista oli tekeillä. Kohtasimmekin sitten joukon suomalaismerimiehiä, jotka selvittivät, että siinä oli kiinalaisten arpajaiset käynnissä. lisäten että jos on hyvä onni voi voittaa huomattavan summan rahaa. Sitten he sanoivat, etä siinä kohtaa on oikein kiinalainen kaupungin osa, ja että niillä on oikein hyvä ravintola, jossa halvasta hinnasta tarjotaan ruokaa.

Mutta Holopainen pani toimeksi. Pitkän jutun kerrottuaan, oli seuraus, että saimme noilta merimiehiltä hyvän rahakolehdin. Sitten tuli hänen päähänsä tuuma: menemme Lontoota katsomaan ja koska eräs turkulainen merimies sanoi, että hänenkin tarvitsisi lähteä ajelemaan omnibus automobiililla. Kuultuamme, ettei tuo lysti maksa kuin 6 pennyä, tuli tuumasta tosi.

Lontoossa on semmoiset omnibussit hyvin suosittuja, joissa on kaksi kerrosta, yläkerroksen päällä ei ole kattoa ollenkaan. Sieltä on hyvä tehdä huomioita.

Kiipesimme siis yhteen semmoiseen kolmisin. Koska turkulainen toverimme osasi auttavasti englannin kieltä, olimme ikään kuin turvassa. Hiljaa tuo vaunu meni, ne jurrasi, ihmisiä aivan täpötäysi.

Yleensä Lontoon kaupunki ei vaikuta ollenkaan korkeitten rakennusten kaupungilta. Ei ole siellä mitään erikoisia pilvenpiirtäjiä. Menimme Towerin sillan yli, joka vaikuttaa hyvin suurelta. Näimme parlamenttitalon, joka on oikein suuri ja muita huomattavia rakennuksia. 4 kertaa vaihdoimme vaunua, joka kerran maksoimme 2 pennyä, joten matka tulikin maksamaan 88 pennyä 6 asemasta. En voi muistaa mitä kaikkea huomasimme tuolla matkalla. Matkamme päättyi aivan samalle paikalle josta olimme lähteneetkin. Samat merimiehet maleksivat vielä siinä. Yksi oli voittanut arpajaisista punnan ja sanoi kustantavansa kaikille meille kunnon ryypyt.

Mitäs siinä, mukaan vaan kun kerran käsketään. Joukolla menimme erääseen kapakkaan joka sijaitsee Stepney roadin ja Jennye streetin kulmauksessa se on oikein merimiesten vakinainen olinpaikka. Charly Brown nimeltään. Kyllä siellä kuului jos jonkinlaisia kieliä. Suomalaisia ei kuitenkaan ennen meidän tuloamme ollut. Joten kun lisäsimme itsemme toisten joukkoon oli yksi kansallisuus lisää.

Mutta Holopainen ei tyytynytkään tarjottuun ryyppyyn vaan alkoi itse törsäämän. Sillä seurauksella, että alkoi pitämään semmoista melua, joka meille suomalaisille on niin perinnäistä ja josta englantilaiset eivät pidä.

Hänen melunsa johtikin siihen, että kapakan vahtimestari potki hänet kadulle ja vislasi poliisin. Niin sitten kävi, että kunnon toverini joutui poliisin kynsiin. Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Luultavaa on, että kun hänellä ei ollut mikäänlaisia papereita, poliisi otettuaan hänen kansallisuudestaan selvän passitti hänet Suomeen. En mitenkään arvannut ottaa hänestä selvää, sillä olinhan itsekin aivan ilman noita välttämättömiä passeja.

Semmoista se on kun ei osaa olla ihmisiksi, joutuu vaan itse kärsimään. Kun siis meille tuli tämmöinen ero, niin tunsin oloni sanoisinko orvoksi. Olin aivan ilman ystävää. Ei ihme jos mieleni kävi apeaksi.

Illan tultua menimme koko sakki missioniin. siellä piti pastori jotain saarnaa. Sitten minua taasen tuurasi. Missioonin nim. tuli rautapriki Iran miehistöä. Tuli siinä sitten puheeksi minunkin olemiseni. Eräs helsinkiläinen Raita niminen, oli Irassa jonkinlaisena poosuna, toimitti, että kyllä voisin päästä olemaan laivassa siksi aikaa kun päällystöä tulee Helsingistä.

Laiva kun juuri oli ostettu Norjasta helsinkiläiselle laivanvarustajalle Suomessa. Saisin sen mukaan tehdä yhtä ja toista työtä sitä kun pystyisin. Palkkani olisi ruoka ja kortteeri ja mahdollisesti joku penny rahaakin.

Menimme heti ensi töiksemme kapakkaan, jossa eräs mies pisti kaikille ryypyt ja pintin olutta. Sen jälkeen menimme alukseen. Kohta kun pääsimme skanssiin niin alkoivat pelata korttipeliä ns. raminaa ja minä pääsin kirjuriksi. Jokaisesta ns. pitista oli minun osana saada 1 penny oli piti sitten siksi pieni.

Oli siten eräällä heistä pulloa whiskyä, alkoivat tavalliseen paljon maistelemaan seurauksella, että peli meni plörinäksi ja minun tulolähteeni loppui. Olin kuitenkin jo saanut lähes shillingin, että olin sentään vähän jo tienannut. Kun ne olivat sen pullonsa juoneet, olivat tavallisen pätkässä.

Aamulla herätessämme menimme heti kapakkaan. Englannissa nim aukeni ainakin silloin ehkä vieläkin, kapakat 6-8 am. Sitten tuli pieni tappelu, jonka seuraksena poosu joutui poliisikammarille saaden sakkoa 15 shillingiä. Englannissa polisi tuomari määrää heti rangaistuksen, ilman mitään, meillä tapana on vielä pitää oikeudenkäyntejä.

Sitten sain semmoista työtä, jota nimitetään ruosteen hakkaamiseksi. Se sitten oli ikävää hommaa. Päivät pitkät istualleen hakata laivan kantta ja ulkoreunoja semmoisella vasaralla ruostetta pois. Teki mieleni monta kertaa lähteä mutta minne olisin mennyt. Olihan minulla nyt ainakin ruoka ja missä missä nukkua. Tämä merkitsi paljon. Tyydyin siis pitkäpiimäiseen työhöni ja jäin laivaan. Kyllähän ne illat aina meni mukavasti mutta se työ se oli perin vastenmielistä.

Tapahtui sitten se, joka pakotti minut lähtemään pois Irasta. Laivan päällystö nim tuli ja kun olin ollut vaan poosun luvalla, niin tietenkään en enää voinut jatkaa oloani laivalla.

Kun jätin laivan sain 1 punnan rahaa ja vieläpä antoivat vaatteitakin josta valitsin paremmat, joista sitten sain juhlapuvun. Menin missiooniin ja jätin merimiesäkkini sinne säilytettäväksi.

Koko ajan kun Lontoossa olin en ollut ns. citysssä vaan satamapaikoissa. Paikat joissa eniten olin oli Charley Brown ja sitä vastapäätä oleva kapakka Blue Post. Siellä miltei kaikki ne merimiehet viettivät aikaansa, joiden laivat olivat niitä lähellä. Lähimmät olivat West Indean Sorey ja Finish yard Dock.

Kyllä kävin miltei kaikissa satamalaitureilla mitä siellä on sillä olin minulla aikaa.

Olin kerran sentään cityssäkin katselemassa. Seisoin monta tuntia St Paul Bridgella joka on Lontoon suurin silta Doverin jälkeen. Siinä oli kova liike, en missään ole semmoista nähnyt vaikka olen monissa paikoissa ollut.

Kerran olin italialaisessa seililaivassa käymässä, antoivat ruokaa pääasiassa antoivat mannaryyniseosta ja viiniä sai juoda paljon. Luulen, että se oli joku apinalaiva sillä apinoita siinä oli ylen paljon aina mastojen myöten kahleissa.

Kuitenkin kun en osannut puhua englannin kieltä lukuun ottamatta yes ja no sanoja, teki mieleni pois Lontoosta. Vaan vaikeata oli minun suunnata matkaani minnekään ominpäin. Ajattelin, että kun tapaisin jonkun semmoisen laivan lämmittäjän joka taas voisi järjestää asiani niin että pääsisin stouvaamaan.

Niimpä sitten kävikin, että tapasin miehen, joka oli ollut maailman sodassa Kanadan armeijassa länsirintamalla .Oli ollut kauan ilman laivaa, mutta myös onnistui pääsemään norjalaiseen hedelmälaivaan dunkimanniksi. Joka kuljetti banaaneja ja appelsiineja Canarian saarilta Lontooseen.

Tapasin hänet Blue Portisssa, en muista nimeä, hän oli saanut ns. first give se tarkoittaa sanoa etumaksu 1 ¼ puntaa ja nyt hän tietysti oli iloitsemassa ennen kuin astuisi laivaan. Hän tarjosi kun ensin tutustuimme ryypyn ja olutta sekä Wood bine paperisoosia. Sitten tuli puheeksi jo minun pois pääsyni Lontoosta. Humalassa kun oli niin mielihyvin lupasi järjestää asiani. Tai oikeastaan ei siinä mitään järjestämistä ollutkaan, vaan ainoastaan neuvoi missä kohtaa alus sijaitsee ja milloin minun on parasta sinne piiloutua. Laivan nimi on Birger Jarl, noin 2580 tonnin kantoinen.

Sovimme, niin, että menisin illalla sinne hiilisäiliöön, hän lupasi avata kannelta luukun sinne. Kuitenkin varoitti minua liittämästä häntä juttuuni jos kiinni joutuisin. Hän sanoi että kun kaksi päivää olisin säiliössä niin sitten tulisin kannelle. Hänen mielestään laiva olisi jo niin kaukana merellä, ettei kapteenilla olis muuta keinoa kuin viedä minut aluksen mukana Canarian saarille. Lisäsi vielä, että voisin viedä mukanani sinne vähäsen leipää ja jämmyä (marmelaadia). Sillä kaksi vuorokautta on liian pitkä aika olla ilman ruokaa, hän kyllä pitäisi vedestä huolen.

Otin välttämättömät vaatteeni missioonissa olevasta säiliöstäni ja puin huonot risat päälleni sekä juhlapuvun panin pakettiin ettei nokeentuisi hiilisäiliössä ollessani. Samalla varsinkin purkin jämmyä ja leipää, tupakkaa sekä tulitikkuja ja aloin laputtelemaan laivalle.

Se oli semmoisen varastomakasiinin edustalla, joten sinne oli helppo mennä. Hän oli sanonut minulle, että hän laittaa siihen kohdalle reilinkiä, missä on luukku hiilisäiliön päällä, nokisen säkin, jotenka löydän sisäänpääsyn helposti.

Katselin tarkasti, ettei vaan ketään miehistöä ollut näkemässä menoani. Kun sopiva aika koitti ja muutenkin tie oli selvä, menin laivan kannelle. Helposti huomasin säkin kuivamassa relingillä, sen lähellä siis olisi aukko. Ja aivan oikein, niin se olikin. Pidin paketin kovin käsissäni ja heittäydyin ruumaan. Se olikin miltei täynnä hiiliä, niin ettei putous ollut varsin syvä.

Kaivauduin syvälle hiilien joukkoon aivan kuten Helsingistä lähdettiin. Se oli vaan ero, että olin aivan yksinäni tällä kertaa. Dunkkimanni tulikin kotvan perästä sinne ja sanoi että aamulla klo 7 lähdimme merelle.

Toukokuun 15 pnä 1920 klo 7 aamulla lähti Birger Jarl lipumaan merta kohti. Oloni Lontoossa, joka oli kestänyt ei täyttä kuukautta oli siis loppu. Aivan kuin tämä lukukin.